Olen 40 mies ja olen vähitellen alkanut ymmärtää kärsiväni jonkinlaisesta ahdistuneisuushäiriöstä. Pahimpia oireita ovat jatkuva, usein perusteeton huoli siitä, että jotain kamalaa tapahtuu itselle tai läheisille, tai että koko maailma hylkää ja kääntää minulle selkänsä. Ahdistuneisuus menee niin, että kun yhdestä huolenaiheesta selviää, niin seuraava on jo valmiina odottamassa, eli mieli kehittelee erilaisia kauhuskenaarioita joita se sitten pakonomaisesti toistaa. Kuvioon liittyy myös fyysisiä oireita, kuten pahoinvoinnin tunnetta ja vatsakramppeja, joita on tutkittu ilman että mitään diagnoosia pystyttiin tekemään. Ahdistuneisuuteeni liittyy voimakas syyllisyyden ja riittämättömyyden tunne, pedanttisuus ja ylisuorittaminen. Lisäksi minulla on pakko-oireita, tosin hyvin lievässä muodossa, kuten ovien ja lieden toistuvaa tsekkaamista lähtiessäni ulos. Kärsin myös tarkemmin määrittelemättömästä ärtyneisyydestä.
Ahdistuneisuushäiriöni alkaa rajoittaa omaa elämääni ja se vaikuttaa myös läheisteni elämään. Pyrin rajoittamaan ja ohjaamaan heidän tekemisiään koska pelkään jatkuvasti, että heille tapahtuu jotain pahaa. Työntekoani tämä ei haittaa, mitä nyt työtehtävät saattavat olla ahdistuksen lähde, mutta yleensä jonkin työtehtävän tekeminen helpottaa ahistustani ja syyllisyydentunteita.
Paniikkioireita ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä oireita minulla ei ole. Olen päinvastoin hyvinkin avoin ja sosiaalinen.
Se, että kyseessä on mahdollisesti jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö on selvinnyt minulle vasta aivan viime aikoina, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen olen oireillut jo 5-6 vuoden ajan. Tuntuu helpottavalta, koska ensimmäistä kertaa on olemassa jokin nimi, jonka voin antaa kaikille oudoille tuntemuksilleni. Aion kääntyä lääkärin tai mielenterveystoimiston puoleen ihan ensi tilassa.
Niin, ajattelin ihan vaan kirjoittaa tästä selvittääkseni ajatuksiani. Olisi kiva kuulla kommentteja ja ajatuksianne.
Ahdistuneisuushäiriöni alkaa rajoittaa omaa elämääni ja se vaikuttaa myös läheisteni elämään. Pyrin rajoittamaan ja ohjaamaan heidän tekemisiään koska pelkään jatkuvasti, että heille tapahtuu jotain pahaa. Työntekoani tämä ei haittaa, mitä nyt työtehtävät saattavat olla ahdistuksen lähde, mutta yleensä jonkin työtehtävän tekeminen helpottaa ahistustani ja syyllisyydentunteita.
Paniikkioireita ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä oireita minulla ei ole. Olen päinvastoin hyvinkin avoin ja sosiaalinen.
Se, että kyseessä on mahdollisesti jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö on selvinnyt minulle vasta aivan viime aikoina, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen olen oireillut jo 5-6 vuoden ajan. Tuntuu helpottavalta, koska ensimmäistä kertaa on olemassa jokin nimi, jonka voin antaa kaikille oudoille tuntemuksilleni. Aion kääntyä lääkärin tai mielenterveystoimiston puoleen ihan ensi tilassa.
Niin, ajattelin ihan vaan kirjoittaa tästä selvittääkseni ajatuksiani. Olisi kiva kuulla kommentteja ja ajatuksianne.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kertomasi tuntuu erittäin tutulta.
Minulla on diagnosoitu ahdistuneisuushäiriö, ja kuvioon kuuluu juurikin ahdistuksen aiheiden kehitteleminen "tyhjästä", läheiset ihmiset ovat jatkuvasti huolenaiheinani. Kotoa lähtiessä tarkistan töpselit, lieden, palovaroittimen... hikikarpaloita otsalle valutellen, sillä voihan juuri tänään syttyä juuri minun asunnossani räjähtävä tulipalo! Samalla kuitenkin tajuan itsekin, että otan asioista liikaa pulttia.
Allekirjoitan myös tuon ylisuorittamisen ja sen, että työt ja asiat tehdään just eikä melkein- asenteella (ja tarkistetaan vielä ennen työn lopettamista).
Vatsaoireetkin täsmäävät... En ole niihin juuri keksinyt tai saanut helpotusta.
Sulle todennäköisesti ehdotetaan SSRI-lääkitystä helpotukseksi ahdistukseen, mutta mä olen toista mieltä. Itselläni ainakin huonot sivuvaikutukset kumosivat positiiviset vaikutukset. Sitäpaitsi et voi syödä lääkkeitä loppuelämääsi, joten kannattaa määrätietoisesti ruveta "ottamaan rennosti" ; asioita tapahtuu, pahojakin, eikä niille voi yleensä etukäteen mitään.
Sun täytyy antaa läheisillesi elintilaa, ja oikeus tehdä omat ratkaisunsa. Et voi loppuelämääsi valvoa heidän tekemisiään. Ja sulle itsellesikin tulee helpottunut olo, kun huomaat, että läheisesi pärjäävät itsenäisesti.
Tsemppiä matkaan!
Hienoa että olet päässyt itses kanssa tuohon tietoisuuden tilaan! Tsemppiä!