Postasin saman aloituksen jo ujous -palstalle, mutta joku kehotti siirtämään sen tänne, ehkä se sopiikin tänne paremmin:
Juhlissa on aina kivaa, siellä tapaa uusia ihmisiä, on paljon väkeä ja hauskaa. Paitsi sitten jos on ujo.
Jokin aikaa sitten olin juuri yksissä isommissa juhlissa, se oli kamalaa. Pystyn kyllä töissä toimimaan neuvottelutilanteissa isonkin porukan kanssa kun päämäärä ja säännöt ovat selvillä, no problem, olen siinä oikeastaan helvetinmoinen ässäkin.
Vapaamuotoinen sosiaalisuus onkin asia erikseen; ko. juhlissakin oli helvettiä jo nousta autosta pihalle: onko vetoketju auki, olenko ainoa jolla on liian rennot vaatteet, olenko pukeutunut kuin papparainen, onko kaulus hyvin, voi ei - kengät ovat paskaiset....
Sama jatkuu kun onnitellaan päivänsankaria, tuntuu kuin olisi kaikkien tiellä ja jonossa kaikki tuijottaisivat. Sitten on kuin idiootti kun sanat takeltelevat ja katse on kengänkärjissä, hävetti taas niin helvetisti jo alle 5 minuuttia saapumisen jälkeen.
Sitten sisälle, lisää ihmisiä, tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat, katse pyörii lattiassa ja huonekaluissa: näytänkö idiootilta vai vajavaiselta kun tuijotan kahvipöytää jokainen lihas kauhusta ja hermostuneisuudesta jäykkänä samalla ryhti lytyssä kuin milläkin nahjuksella? Näyttääkö shampanjalasilla leikkiminen lapselliselta, en voi sille mitään, pakko pyöritellä ja naputtaa jotain jatkuvasti tai hermostun liikaa, hermostun joka tapauksessa ja näytän, tai vähintäänkin kuvittelen näyttäväni idiootilta ja tahdittomalta.
Mitä sanon? Pitäisi luoda smalltalkia mutta tuijotan sitä saatanan kahvipöytää kuin zombi enkä saa edes katsottua ketään silmiin. Vaikkei se muita häiritsisikään niin itse häpeän ja vihaan tätä perkeleen aivovammaa mikä tekee normaalin elämän tällätavalla vaikeaksi.
Tuollaiset voi ei -ajatukset, huomiot, häpeä ja hermostuneisuus sinkoilevat päässä yhä nopeammin ja nopeammin (se muistuttaa tavallan diskojen laser-showta...) kunnes on vaan pakko nousta ja hiipiä nopeasti ulos, autolle ja pois paikalta. Viimeistään silloin näytän töykeältä idiootilta jo muidenkin mielestä, vasta kymmenen kilometriä ajatteuani muistin että olisi sitä voinut edes kiittää ja pahoitella poistumistaan. Vitun ujous, kaikki menee päin helvettiä sen takia, aina!
Saako tähän vaivaan kuinka ja minkälaisen lääkityksen? Ei tämä ole normaalia ettei pysty edes tuttujen ihmisten kanssa olemaan samassa huoneessa.
Juhlissa on aina kivaa, siellä tapaa uusia ihmisiä, on paljon väkeä ja hauskaa. Paitsi sitten jos on ujo.
Jokin aikaa sitten olin juuri yksissä isommissa juhlissa, se oli kamalaa. Pystyn kyllä töissä toimimaan neuvottelutilanteissa isonkin porukan kanssa kun päämäärä ja säännöt ovat selvillä, no problem, olen siinä oikeastaan helvetinmoinen ässäkin.
Vapaamuotoinen sosiaalisuus onkin asia erikseen; ko. juhlissakin oli helvettiä jo nousta autosta pihalle: onko vetoketju auki, olenko ainoa jolla on liian rennot vaatteet, olenko pukeutunut kuin papparainen, onko kaulus hyvin, voi ei - kengät ovat paskaiset....
Sama jatkuu kun onnitellaan päivänsankaria, tuntuu kuin olisi kaikkien tiellä ja jonossa kaikki tuijottaisivat. Sitten on kuin idiootti kun sanat takeltelevat ja katse on kengänkärjissä, hävetti taas niin helvetisti jo alle 5 minuuttia saapumisen jälkeen.
Sitten sisälle, lisää ihmisiä, tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat, katse pyörii lattiassa ja huonekaluissa: näytänkö idiootilta vai vajavaiselta kun tuijotan kahvipöytää jokainen lihas kauhusta ja hermostuneisuudesta jäykkänä samalla ryhti lytyssä kuin milläkin nahjuksella? Näyttääkö shampanjalasilla leikkiminen lapselliselta, en voi sille mitään, pakko pyöritellä ja naputtaa jotain jatkuvasti tai hermostun liikaa, hermostun joka tapauksessa ja näytän, tai vähintäänkin kuvittelen näyttäväni idiootilta ja tahdittomalta.
Mitä sanon? Pitäisi luoda smalltalkia mutta tuijotan sitä saatanan kahvipöytää kuin zombi enkä saa edes katsottua ketään silmiin. Vaikkei se muita häiritsisikään niin itse häpeän ja vihaan tätä perkeleen aivovammaa mikä tekee normaalin elämän tällätavalla vaikeaksi.
Tuollaiset voi ei -ajatukset, huomiot, häpeä ja hermostuneisuus sinkoilevat päässä yhä nopeammin ja nopeammin (se muistuttaa tavallan diskojen laser-showta...) kunnes on vaan pakko nousta ja hiipiä nopeasti ulos, autolle ja pois paikalta. Viimeistään silloin näytän töykeältä idiootilta jo muidenkin mielestä, vasta kymmenen kilometriä ajatteuani muistin että olisi sitä voinut edes kiittää ja pahoitella poistumistaan. Vitun ujous, kaikki menee päin helvettiä sen takia, aina!
Saako tähän vaivaan kuinka ja minkälaisen lääkityksen? Ei tämä ole normaalia ettei pysty edes tuttujen ihmisten kanssa olemaan samassa huoneessa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
mulla vähän sama ongelma.
olen aina ollut tosi ujo, hyvä jos uskallan puhua, kun pelkään että päästän suustani sammakoita tai olen ehkä jonkun mielestä töykeä kun kehtaan sanoa oman mielipiteeni.
yritän silti mennä juhliin, koska en halua olla töykeä.mutta sielläkin melko hiljaa istuksin jossain nurkassa häpeämässä olemassaoloani. jos joku kysyisi onko kaikki hyvin varmaan vain hymyilisin idioottimaisesti ja sanoisin että juu on kaikki hyvin.
ei siihen varmaan mitään lääkettä ole,pitää vain kestää ja yrittää kovasti.
tapakasvatuksen puutetta. Jos kerran pystyy parjaamaan tilanteissa missa saannot ovat selvat silloin apu voisi loytya joltain kaytos- ja tapakurssilta. Juhlissakin on omat saantonsa, olo varmasti helpottuu kun ne sisaistaa.
Taalla USAssa lapsille opetetaan kaytossaannot ihan pienesta asti samoinkuin kaikki kohteliaisuus-sanat heti kun alkavat puhua.
Koulussa harjoitellaan yleison edessa esiintymista jne.
Eipä taida ujous olla pelkästään suomalainen ilmiö. Saksassa asuessani olen törmännyt (yllätyksekseni?) moniin tosi ujoihin henkilöihin. Heitä eivät kylläkään kanssaihmiset ole mitenkään kieroon katsoneet tms., kommentit ovat enemmänkin, wie suess..
Kiinassa voi törmätä myös ilmiöön nimeltä ujous. Nämä maaesimerkit ilmoittavat, että ujoutta esiintyy muuallakin kuin Suomessa.
Mutta asiaan. Ehkä seuraava linkki voisi antaa sinulle uusia ajattelemisen mahdollisuuksia. Onnea elämäsi matkalle. Minäkin olen kärsinyt ujoudesta, mutta siitä voi päästä pois..
Onnellisten ihmisten elämäntaito (tiivistelmä)
Abbe, Allison, Tkach, Chris, Lyubomirsky, The Art of Living by Dispositionally Happy People. Sonja,:Journal of Happiness Studies, Vol 4(4), 2003.
- Mielenterveyden ongelmat lisääntyvät ja onnellisuusarviot pysyvät vakiona – jopa laskevat
- Voitaisiinko onnellisilta ihmisiltä oppia jotakin?
- Ei eroja taustatekijöissä
- Heidän elämässään on myös kielteisiä asioita
- Eivätkä he aina ole hyvällä tuulella
- Palautuminen nopeaa, miksi
A. Päätöksenteko
1. Ei maksimointia, vaan tyytyväisyys ratkaisuihin – harmittelu jälkeenpäin puuttuu.
2. Päätöksen perustelu omalta kannalta katsoen tehdään rakentavalla tavalla. Esimerkki: Kun opiskelijat olivat valinneet yliopistonsa, niin valittu kohde oli onnellisten mielestä sisäänpääsyn jälkeen entistäkin parempi (arvioita oli tehty ennen valintaa). Vähiten onnellisten arviot eivät muuttuneet. Jos onnelliset eivät päässeet, heidän arvionsa tuosta yliopistosta aleni. Vähiten onnellisilla ei tapahtunut muutosta. Jos onnettomat pääsivät, mutta eivät menneet, heidän arvionsa ko. yliopista heikkeni. Vastaavaa muutosta ei tapahtunut onnellisilla.
3. Sama tuli esiin arvioitaessa jälkiruokia. Onnelliset olivat tyytyväisiä siihen, mitä saivat arvionsa jälkeen maistaakseen, vaikka eivät olisi saanet kaikkein parhaaksi arvioimaansa jälkiruokaa. Vähiten onnelliset pudottivat arviotaan.
4. Onnelliset eivät ole yhtä herkkiä vertailuille kuin vähiten onnelliset. Sen paremmin onnistuminen tai epäonnistuminen ei vaikuta heidän tilaansa. Esimerkki: Koehenkilöt tekivät tehtävää joko itseään taitavamman tai huonomman kanssa. Tämän suoritus ei vaikuttanut onnellisten mielialaan, mutta onnettomien mieliala laski, jos toinen oli nopeampi ja taitavampi. Toisessa tutkimuksessa tunnustus hyvästä suorituksesta paransi onnellisten mielialaa eikä sitä haitannut se, että joku toinen oli suoriutunut vielä paremmin. Tämä tieto sen sijaan heikensi onnettomien mielialaa. Kielteinen palaute alensi molempien ryhmien mielialaa, mutta onnettomien mieliala jopa kohosi, jos joku toinen oli suoriutunut vielä huonommin!
B. Itsearviointi
1. Onnelliset eivät pohdiskele tilaansa samassa määrin kuin onnettomat. He eivät mieti tilaansa, puutteitaan ja tunteitaan. Itseanalyysi ilmeisesti ei ole erityisen tuloksellista! Pohdinta voi lisätä oivallusta itseen nähden, mutta hinta on usein kova. Paljastuu ikäviä asioita. Masennusta vahvistaa omien ongelmien märehtiminen. Erityisen tuhoavaa tällainen pohdiskelu on silloin, kun jo ennestään ollaan huonolla tuulella.
2. Epäonnistumisten pohdiskelu. Esimerkki: Tutkimuksessa opiskelijat tekivät anagrammitehtäviä ja saivat joko kielteistä tai myönteistä palautetta. Onnelliset eivät välittäneet kielteisestä palautteesta, he esimerkiksi pystyivät keskittymään seuraavaan tehtävään onnettomia paremmin. Kysyttäessä kokeen jälkeen, mitä tulee mieleen, he eivät tuottaneet kielteisiä asioita. Onnettomat sen sijaan pohtivat kielteistä suoritustaan ja ottivat sen raskaammin. Mikä ikävintä, he alkoivat kaivella esiin entisiä epäonnistumisia.
3. Hyvin tärkeä taito on itsensä harhauttaminen ikävien tapahtumien jälkeen. Jutteleminen, elokuvan katsominen, liikunta voivat olla tällaisia asioita. Parhaita ovat sellaiset tekemiset, jotka johtavat flow-tilaan. Kokeessa harhauttaminen todella auttoi. Kun opiskelijat eivät saaneet haluamaansa jälkiruokaa, osan tuli pohtia omaa itseään, toisen puolen liitäviä pilviä tai Mona Lisan hymyä. Edelliset olivat entistä pettyneempiä siihen, että eivät saaneet haluamaansa jälkiruokaa.
4. Tapahtumien tulkinta. Jollekin kiire on katastrofi, toinen suorastaan nauttii siitä. Toinen viihtyy seurassa, toinen käpertyy kuoreensa. Kun onnelliset ja onnettomat arvioivat kielteisiä ja myönteisiä elämäntapahtumia, onnelliset arvioivat myönteiset asiat onnettomia myönteisemmin ja kielteiset vähemmän kielteisesti. Ulkopuolisten arvioiden mukaan tapahtumien välillä ei ollut todellista eroa. Jos onnelliset ja onnettomat jatkavat avoimia kertomuksia, edellisten kuvaukset ovat myönteisempiä.
C. Onnellisuutta lisäävät keinot
1. Onko onnellisuus pysyvä ominaisuus, johon on vaikea vaikuttaa? Näin jotkut tutkijat ovat väittäneet. Onnellisuusohjelmia on kokeiltu ja niiden vaikutukset ovat melko lyhyellä tähtäimellä olleet myönteisiä.
2. Mutta entä suhteellisen pysyvät muutokset? Sheldon ja Lyubomirsky seurasivat 600 opiskelijaa ja totesivat että myönteisellä ympäristön muutoksella ei ollut merkitystä, mutta myönteisten aktiviteettien muutoksella sen sijaan oli.
3. Erityisen kiinnostuksen kohteena on kiitollisuuden harjoittaminen ja ystävällisten tekojen tekeminen. Kummastakin on alustavia lupaavia tuloksia.
http://www.markkuojanen.com/sivut/psykologia/onnellisuus/onnellisten-ihmisten-elE4mE4ntaito.php
Voi kuulostaa vähän oudolta, mutta monissa kulttuureissa sun käytös olisi täysin oikea valinta!
Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia hölösuita tms.
Mulla on saman tyyppisiä oireita.. Todettu lievä sosiaalisen ahdistuksen häiriö. ja tilapäis lääkityksen saanut.
En ole lääkäri, enkä siis paras ihminen neuvomaan mutta..
Xanor auttoi mulla vaivaan heti. Rohkeasti vain psykiatrin juttusille ja kertomaan vaiva perusteellisesti. Etenkin tilapäisessä käytössä erittäin positiivinen lääke. Lue.. Alpratsolaami- wikipedia.
Suuri osa lääkkeen käyttäjistä käyttää sitä jatkuvasti. koukuttumis riski on suuri päivittäisesti käytettynä. TILAPÄISESTI harvoin käytettynä hyvä lääke.