Hei! olen 17 vuotias tyttö eteläsuomesta ja olen about vuoden kieriskellyt paniikkihäiriön kanssa.
En tiedä mutta olen pohtinut että kaikki sai alkunsa kuoro esiintymisestä jossa pyörryin. mutta sinäisenä hetkenä kuumetta oli 40 astetta. Mentiin vuosi ilman mitään. KUn tuli Kuoroesiintyminen tunsin ylivoimaiseksi kavuta korokkeelle laulamaan koska pelkäsin että sama toistuisi kuin edellisvuonna.
Tästä mentiin puolivuotta eteenpäin ja päässäni alkoi pyöriä ajatus koko ajan kuoron harjoituksissa: 'entä jos mä nyt pyörryn?' Yhdeksännen luokan päättäjäisissä kaikkia tukioppilaita pyydettiin nousemaan lavalle. Jännitin aivan kamalasti ja tärisin. Mutta kuitenkin selvisin siittä! Siittä seuraava kesä meni ilman paniikkikohtauksia. koska oli koko ajan jotain muuta ajateltavaa.
Kun Syksyllä Oli ensimmäinen koulupäivä ammattikoulussa. Jännitin sitä kamalasti. Ihmisiä oli kamalasti jokapuolella ja puheensorina tuntui koko ajan voimistuvan. Siittä päivästä lähti Jatkuvat paniikkikohtaukset liikkeelle. Koulun ruokalassa syöminen oli mahdotonta ka auditorioon menenimen, koska päässä pyöri se sama ajatus 'entä jos mä nyt pyörryn?'
Kun kerran olin lastenhoitajan kurssilla aiheena oli ensiapu niin meinasin oikeasti pyörtyä ison luokan edessä mutta syöksyin nopeasti lattialle ja jalat ylös.
Tuolloin koulun alku aikoini ei ollut mitään hajua mikä paniikkihäiriö oli. Muttakun Löysin irc-galleriassa yhteisön paniikkihäiriö ja lueskelin ihmisten kommentteja kyseiseen yhteisöön Alkoi samanlaisia ihmisiä löytyä. Puolivuotta elelin tämän häiriön kanssa mutta sitten keväällä menin itseeni ja menin puhumaan tästä terveydenhoitajalle. [kerrottankoon että myös pelkään lääkäreitä] Hän kyseli kaikkea mahdollista ja mietimme mahdollisuudeksi unenpuutetta ja kaikkea mahdollista mutta kuitenkin päädyimme yhdessä: paniikkihäiriö.
Terveydenhoitaja oli juuri itse saamassa koulutusta paniikkihäiriöisiin nuoriin mutta hän lähetti minut kuitenkin Psykiatrille. Terveydenhoitajan käynnin ja psykiatrin käynnin välissä oli viikko ja siinä viikolla oli Cosmopolitanissa juttu paniikkihäiriöisestä tytöstä ja luin jutun mielenkiinnolla montakertaa läpi. se helpotti. Ja tuolla samaisella viikolla oli äidinkielen tunnilla tehtävänä kirjoittaa lehteen juttu ja minä valitsin aiheeksi paniikkihäiriön. Tuo kirjoittaminen helpotti todella paljon.
Kun menin Psykiatrilla käymään nainen oli vanha ja en tuntenut oloani mukavaksi koska keskustelussamme oli LIIKAA hijlaisia hetkiä. mutta niist' huolimatta se auttoi. Ensimmäisen käynnin jälkeen pystyin syömään koulun ruokalassa ja jonottamaan pitkassäkin jonossa kaupassa.
Mutta näiden kahden käynnin välissä oli 3 viikkoa jonka aikana oli yhden yön isos-leiri jonka aiheena oli ensiapu. Kokska en mitenkään erityisesti pidä lääkäreistä tai yms. tuolloin melkein koin paniikin mutta sain rentouduttua ja rauhoiduttua.
Toinen käynti oli vain vartin mittainen koska kaikki oli okei. Sain mukaani helpotukseksi ohjeen että rentoudun ja annan hyvän olon tulla itseeni ja kun hyvä olo on tullut lukitsen sen itseeni koskettamalla poskea jolloin hyvä olo tulvii itseeni.
Nykyään heilun siinä rajalla ollakko vaiko eikö olla. Kun olin kirkossa isos-siunauksessa niin panniikki iski kun piti mennä tunnustamaan usko eteen. Mutta siittäkin selvittiin hengittämällä syvään jsa hipaisemalla poskea. Kirkon jälkeen Todistukset jaettiin ja kun oma nimeni huudettiin jännitin ja tärisin nousemista 50 hengen eteen.
tässä viimeviikkojen ajan paniikkihäiriö on palannut salakavalasti takaapäin. Muutamia kertoja on melkein paniikki iksenyt kaupankassalla. Ja olin edellisen viikon isosena rippileirillä ja ensimmäisenä päivänä jännitin sairaasti Esiintyä ryhmän edessä mutta kun tutustuin porukkaan niin siittä se katosi. Mutta Viimeisinä päivinä Laulaminen ruhmän edessä tuntui mahdottomalta.
Nyt odotan jännityksellä esi sunnuntain konfirmaatiota koska joudun nousemaan eteen ja halaamaan 26 ihmistä läpi! Jännittää.
Mutta halusin Kirjoittaa tämän ja kertoa jonnekkin koska tideän että kirjoittaminen helpottaa.
Tämä on tarinani paniikkihöiriöstä josta haluan parantua ja elää normaalia elämää.
TOistan itselleni: kaikki on hyvin ja ei ole mitään pelättävää!
En tiedä mutta olen pohtinut että kaikki sai alkunsa kuoro esiintymisestä jossa pyörryin. mutta sinäisenä hetkenä kuumetta oli 40 astetta. Mentiin vuosi ilman mitään. KUn tuli Kuoroesiintyminen tunsin ylivoimaiseksi kavuta korokkeelle laulamaan koska pelkäsin että sama toistuisi kuin edellisvuonna.
Tästä mentiin puolivuotta eteenpäin ja päässäni alkoi pyöriä ajatus koko ajan kuoron harjoituksissa: 'entä jos mä nyt pyörryn?' Yhdeksännen luokan päättäjäisissä kaikkia tukioppilaita pyydettiin nousemaan lavalle. Jännitin aivan kamalasti ja tärisin. Mutta kuitenkin selvisin siittä! Siittä seuraava kesä meni ilman paniikkikohtauksia. koska oli koko ajan jotain muuta ajateltavaa.
Kun Syksyllä Oli ensimmäinen koulupäivä ammattikoulussa. Jännitin sitä kamalasti. Ihmisiä oli kamalasti jokapuolella ja puheensorina tuntui koko ajan voimistuvan. Siittä päivästä lähti Jatkuvat paniikkikohtaukset liikkeelle. Koulun ruokalassa syöminen oli mahdotonta ka auditorioon menenimen, koska päässä pyöri se sama ajatus 'entä jos mä nyt pyörryn?'
Kun kerran olin lastenhoitajan kurssilla aiheena oli ensiapu niin meinasin oikeasti pyörtyä ison luokan edessä mutta syöksyin nopeasti lattialle ja jalat ylös.
Tuolloin koulun alku aikoini ei ollut mitään hajua mikä paniikkihäiriö oli. Muttakun Löysin irc-galleriassa yhteisön paniikkihäiriö ja lueskelin ihmisten kommentteja kyseiseen yhteisöön Alkoi samanlaisia ihmisiä löytyä. Puolivuotta elelin tämän häiriön kanssa mutta sitten keväällä menin itseeni ja menin puhumaan tästä terveydenhoitajalle. [kerrottankoon että myös pelkään lääkäreitä] Hän kyseli kaikkea mahdollista ja mietimme mahdollisuudeksi unenpuutetta ja kaikkea mahdollista mutta kuitenkin päädyimme yhdessä: paniikkihäiriö.
Terveydenhoitaja oli juuri itse saamassa koulutusta paniikkihäiriöisiin nuoriin mutta hän lähetti minut kuitenkin Psykiatrille. Terveydenhoitajan käynnin ja psykiatrin käynnin välissä oli viikko ja siinä viikolla oli Cosmopolitanissa juttu paniikkihäiriöisestä tytöstä ja luin jutun mielenkiinnolla montakertaa läpi. se helpotti. Ja tuolla samaisella viikolla oli äidinkielen tunnilla tehtävänä kirjoittaa lehteen juttu ja minä valitsin aiheeksi paniikkihäiriön. Tuo kirjoittaminen helpotti todella paljon.
Kun menin Psykiatrilla käymään nainen oli vanha ja en tuntenut oloani mukavaksi koska keskustelussamme oli LIIKAA hijlaisia hetkiä. mutta niist' huolimatta se auttoi. Ensimmäisen käynnin jälkeen pystyin syömään koulun ruokalassa ja jonottamaan pitkassäkin jonossa kaupassa.
Mutta näiden kahden käynnin välissä oli 3 viikkoa jonka aikana oli yhden yön isos-leiri jonka aiheena oli ensiapu. Kokska en mitenkään erityisesti pidä lääkäreistä tai yms. tuolloin melkein koin paniikin mutta sain rentouduttua ja rauhoiduttua.
Toinen käynti oli vain vartin mittainen koska kaikki oli okei. Sain mukaani helpotukseksi ohjeen että rentoudun ja annan hyvän olon tulla itseeni ja kun hyvä olo on tullut lukitsen sen itseeni koskettamalla poskea jolloin hyvä olo tulvii itseeni.
Nykyään heilun siinä rajalla ollakko vaiko eikö olla. Kun olin kirkossa isos-siunauksessa niin panniikki iski kun piti mennä tunnustamaan usko eteen. Mutta siittäkin selvittiin hengittämällä syvään jsa hipaisemalla poskea. Kirkon jälkeen Todistukset jaettiin ja kun oma nimeni huudettiin jännitin ja tärisin nousemista 50 hengen eteen.
tässä viimeviikkojen ajan paniikkihäiriö on palannut salakavalasti takaapäin. Muutamia kertoja on melkein paniikki iksenyt kaupankassalla. Ja olin edellisen viikon isosena rippileirillä ja ensimmäisenä päivänä jännitin sairaasti Esiintyä ryhmän edessä mutta kun tutustuin porukkaan niin siittä se katosi. Mutta Viimeisinä päivinä Laulaminen ruhmän edessä tuntui mahdottomalta.
Nyt odotan jännityksellä esi sunnuntain konfirmaatiota koska joudun nousemaan eteen ja halaamaan 26 ihmistä läpi! Jännittää.
Mutta halusin Kirjoittaa tämän ja kertoa jonnekkin koska tideän että kirjoittaminen helpottaa.
Tämä on tarinani paniikkihöiriöstä josta haluan parantua ja elää normaalia elämää.
TOistan itselleni: kaikki on hyvin ja ei ole mitään pelättävää!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.