Olen niin masentunut kun elämäni on niin yksinäistä. Minulla on ihanat vanhemmat joihin munulla on tosi läheiset ja lämpimät välit, mutta se ei korvaa ystävyyttä. Kun muut viettää aikaa/ soittelee kavereilleen minä olen vanhempieni kanssa kun kavereita ei ole. Äiti on varsinkin ollut korvaamaton tuki. Minulla on poikaystävä, jonka kanssa vietämme paljon aikaa, paitsi nyt kesällä kun hän muutti toiselle paikkakunnalle töihin ja jäin töiden vuoksi asuinpaikkakunnallemme yksin.
Kaverisuhteet on menneet pari vuotta sitten pahasti solmuun, ja minulla kyllä on 3 kaveria kouluajoiltani,mutta he asuvat toisella paikkakunnalla ja yhteydenpito heidäpuoleltaan on hiljaista. Jos en pitäisi itse yhteyttä, niin ei minullekaan kukaan soittaisi. Silti he ovat minulle todella tärkeitä ja mietin heitä päivittäin. Työpaikoilta on tullut pari tuttua/kaveria, mutta heillä on jo omat kaveriporukat ja olen heille vain joku yksi kaveri jolta voi välillä kysellä kuulumisia. Tuntuu pahalta kun ei ole ketään sydänystävää jonka kanssa jakaa tärkeitä asioita ja olisi kiva jos olisi sellainen olo että olisi jollekkin todella tärkeä.
Monet kaverit soittaa vain silloin jos he tarvitsevat minun apua. Olen pidetty työelämässä, sosiaalinen, lojaali ja hyvin ommistuvainen ystäville ( jos niitä olisi). Olen harrastanut joukkueurheilua, enhä ole mikään nurkissa pyörivä hiirulainen, juttua tulee ja tykkään shoppailla, käydä kahviloissa ja leffassa. Mutta se ei ole kivaa aina yksin, kun vieressä on iso tyttöporukka ja kaikki näyttää niin onnellisilta ystävyydestään.
Pahinta on silloin kun työkaverit puhuvat mitä tekevät isojen kaveriporukoiden kanssa ja kuinka heillä on kavereita jolle uskoutua, sitten kun puhe kääntyy minuun esim. mitä sä teet juhannuksena? pakko vastata en vielä tiedä.. todellisuudesta olen yksin, mutta en halua myöntää sitä kenellekkään.
Poikaystävälläni on paljon kavereita ja muutakin sosiaalista elämää mun lisäksi ja olen iloinen hänen puolestaan, joskus se vain satuttaa kun toisen on vain valittava kenen kanssa haluaa tänään olla.
En ole jäänyt tuleen makaamaan, mutta ystäviä on niin vaikea löytää varsinkin pääkaupunkiseudulta, kun kaikilla on jo omat valmiit ystäväporukat, niin on hankala mennä sinne väliin, kun toisilla on pitkät siteet esim. jo kouluajoilta toisiinsa.
Olen kyllästynyt olemaan yksin, haluan ystävän! Tää on niin raskasta!
Kaverisuhteet on menneet pari vuotta sitten pahasti solmuun, ja minulla kyllä on 3 kaveria kouluajoiltani,mutta he asuvat toisella paikkakunnalla ja yhteydenpito heidäpuoleltaan on hiljaista. Jos en pitäisi itse yhteyttä, niin ei minullekaan kukaan soittaisi. Silti he ovat minulle todella tärkeitä ja mietin heitä päivittäin. Työpaikoilta on tullut pari tuttua/kaveria, mutta heillä on jo omat kaveriporukat ja olen heille vain joku yksi kaveri jolta voi välillä kysellä kuulumisia. Tuntuu pahalta kun ei ole ketään sydänystävää jonka kanssa jakaa tärkeitä asioita ja olisi kiva jos olisi sellainen olo että olisi jollekkin todella tärkeä.
Monet kaverit soittaa vain silloin jos he tarvitsevat minun apua. Olen pidetty työelämässä, sosiaalinen, lojaali ja hyvin ommistuvainen ystäville ( jos niitä olisi). Olen harrastanut joukkueurheilua, enhä ole mikään nurkissa pyörivä hiirulainen, juttua tulee ja tykkään shoppailla, käydä kahviloissa ja leffassa. Mutta se ei ole kivaa aina yksin, kun vieressä on iso tyttöporukka ja kaikki näyttää niin onnellisilta ystävyydestään.
Pahinta on silloin kun työkaverit puhuvat mitä tekevät isojen kaveriporukoiden kanssa ja kuinka heillä on kavereita jolle uskoutua, sitten kun puhe kääntyy minuun esim. mitä sä teet juhannuksena? pakko vastata en vielä tiedä.. todellisuudesta olen yksin, mutta en halua myöntää sitä kenellekkään.
Poikaystävälläni on paljon kavereita ja muutakin sosiaalista elämää mun lisäksi ja olen iloinen hänen puolestaan, joskus se vain satuttaa kun toisen on vain valittava kenen kanssa haluaa tänään olla.
En ole jäänyt tuleen makaamaan, mutta ystäviä on niin vaikea löytää varsinkin pääkaupunkiseudulta, kun kaikilla on jo omat valmiit ystäväporukat, niin on hankala mennä sinne väliin, kun toisilla on pitkät siteet esim. jo kouluajoilta toisiinsa.
Olen kyllästynyt olemaan yksin, haluan ystävän! Tää on niin raskasta!
Vastaukset 2
Vanhimmat
No mutta seuran hakeminenhan netistä on nykyään ihan tavallista.
Ja kun kerran on ihan ok laittaa nais- tai miesystävän hakuilmoitus jollekin palstalle, niin miksei sitten harrastus- tai menokaverin etsiminen?
Näitä tämänkin saitin eri palstoja lukiessa käy hyvin ilmi, ettei yksinäisyys suinkaan ole mikään poikkeuksellinen olotila. Harva siitä kuitenkaan varsinaisesti nauttii, ainakaan kokoaikaisesti, joten kannattaa ehdottomasti laittaa oma persoonansa likoon ja yrittää. Jos tapaamisesta kuitenkin tulee katastrofi, niin onhan ainakin yhtä kokemusta rikkaampi. Ystävähaarukan skaalaa voi myös miettiä. Onko ihan välttämätöntä, että se ystävä on juuri samanikäinen, samoin ajatteleva ja samoja asioita harrastava kuin itse on?
Ja yrittäähän voi vaikka miten monta kertaa...
No minä voisin sanoa, että kyllä sen kaverin tulee mieluummin olla samalla aaltopituudella, eli paremmin menee jos se on samoin ajatteleva ja harrastaa jotain samantyylistä. Itselläni nimittäin on kaveri/tuttu, jonka kanssa ei oikeastaan ole mitään puhuttavaa, koska emme ajattele samoin ja vapaa-aikamme ja muu elämämme ovat melko erilaisia. Eipä siis tule nähtyä kovin usein. Mieluummin sitä on jonkun sellainen kanssa, jonka voi ottaa mukaan vaikkapa lenkkipolulle tai kuntosalille mukaan kuin sellaisen, jonka kanssa ei löydy melkein mitään yhteistä.