Olen tällä hetkellä 24-vuotias mies. En muista milloin viimeksi olisin ollut kunnolla onnellinen tai edes ei-masentunut. Silloin tällöin minulla on tälläisiä neutraaleja vaiheita elämässäni ja joskus jopa iloisia tuntemuksia, mutta ne tuntemukset yleensä kestävät korkeintaan muutaman tunnin. Tälläisenä se on jatkunut jo alle 10-vuotiaasta asti. Tässä tarinani, jos joku viitsii edes lukea.
-----------------------------
Ala-asteen alussa olin todella kiltti ja autoin ihmisiä aina apua tarvittaessa. Olin onnellinen ja elämä näytti hyvältä. Hieman vanhempana ihmiset alkoivat käyttää tätä hyvyyttäväni säälittämättä hyväkseen ja loukkasivat tällä tavalla minua. Minusta tuli myös koulukiusattu, koska en osanut pitää puoliani kunnolla ja tätä jatkui muutaman vuoden ennen kuin pääsin yläasteelle. Kiusaaminen vaikutti psyykkeeseen sen verran, että saatoin saada itkukohtauksia ilman mitään hyvää syytä ja toivon joka päivänä, että kuolisin. Ainoastaan pari ystävääni jotka minulla oli pitivät minut elossa.
Yläasteella vaihdoin kaupunkia ja menin hieman pienempään luokkaympäristöön. Täällä olin luokan suosituimpia poikia ja minulla oli paljon ystäviä. Sain itseluottamusta paljon enemmän ja osasin pitää enemmän puoliani. Vaikka koulussa asiat menivätkin hyvin niin vapaa-ajalla ei. Ala-asteen traumat jättivät sen verran isot traumat, etten osanut tutustua uusiin ihmisiin muuta kuin koulussa ja tätä on jatkunut aikuisikään asti. Onneksi minulla oli yksi hyvä ystävä ala-asteelta.
Olen seurustellut muutamien tyttöjen kanssa, mutta yleensä nämä suhteet ovat päättyneet sen takia, koska en ole kokenut olevani tarpeeksi hyvä heille ja etten luultavasti pystyisi tarjoamaan mitään. Tämän takia olen eronnut jokaisesta tyttöystävästäni, ja silti itken heidän takiansa koska en koskaan haluaisi loukata heitä, mutta tiedän että eroaminen on parempi vaihtoehto kuin olla minun kanssani yhdessä. Varmaan kenenkään muun mielestä tuossa ei ole mitään järkeä.
Usein olen hyvin vainovarhainen ja jos kuulen, että ihmiset nauravat kadulla niin uskon että he nauravat luultavasti minulle. Muutenkin tuntuu, että kaikki ihmiset inhoavat minua ja ne joiden kanssa olen tekemisissä ovat vain sen takia, ettei niillä ole tarpeeksi sydäntä sanoa, etteivät siedä minua. En myöskään uskalla mennä yleisille paikoille, kuten kuntosalille, saunaan, uimahalliin ja vastaaviin. Tuntuu kuin sielläkin ihmiset vain tuomitsevat minua, vaikka olenkin suht normaalin näköinen.
Kaikki nämä asiat ovat vaikeuttaneet sosiaalista elämääni. Paikka missä on paljon ihmisiä ahdistaa äärettömästi ja yleensä olenkin täysin hiljaa. Sosiaaliset tilanteet ahdistavat muutenkin ja jopa ns. ystävieni kanssa saatan olla ihan hiljaa. Tähän vaikuttaa myös se, että minulla on puhevika enkä halua ihmisten arvostelevan minua sen takia. Osittain myös tuntuu, ettei minulla ole mitään mielenkiintoista sanottavaa kenellekään.
Maailmankatsomukseni on hyvin liberaalinen ja tämän takia olen ns. outolintu kaikkien miespuolisten ihmisten seurassa. Olen avoimesti metroseksuaali, vaikka yritinkin nuorempana esittää enemmän äijää kuin olin. Seksuaalisuuteni tajuaminen on hieman lieventänyt suurimpia masennuksia, koska en tarvitse esittää enää muuta kuin olen. Tämän asian takia tulen myös paljon paremmin naisten kanssa toimeen kuin yhdenkään miehen.
Vaikka olenkin hyvin avaramielinen niin jotenkin länsimaalainen kulttuuri ei sovi minulle. Seksi tuntuu olevan kaikista tärkein asia kaikessa ja itse pidän sitä vain tunteiden osoituksena rakkaimmallani. Tytöt saattavat kummastella, jos en tule heidän luokseen yöksi vaan haluaisin tutustua ensiksi. Nuorempana minulla oli myös paljon suoritusvaikeuksia ja nykyäänkin lieviä, muttei mitään vakavia enää.
Tuntuu myös, että kaikilla ihmisillä on kauhean korkeat odotukset minulta, vaikka itse tunnen itseni tyhmäksi. Välillä tuntuu, etten osaisi mitään ja kaiken uuden oppiminen tuottaa paljon enemmän töitä kuin muille. Tuntuu kuin jokin puristaisi aivojani eikä pystyisi käsittelemään kaikkea asiaa... hieman vaikea selittää tätä tunnetta. Näistä huolimatta koulumenestykseni on ihan hyvää keskitasoa ja olen ansioitunut monella tavalla koulutukseni aikana sekä ollut monessa asiassa mukana (kansainvälisissä projekteissa, vaihdossa ja töissä ulkomailla jne.). Luultavasti niistä pitäisi olla ylpeitä jotenkin, mutta en tunne vain sitä.
Koska olen muuttanut kauheasti elämäni aikana niin tällä hetkellä minulla ei ole varsinaisia ystäviä ollenkaan. Vanhoihin ystäviin olen ollut yhteydessä puhelimen ja messengerin välityksellä, mutta varsinaisia fyysisia tapaamisia on todella vähän. Kuten sanoinkin aikaisemmin niin myös uusiin ihmisiin tutustuminen on todella vaikeaa minulle. Haluaisin kyllä mennä harrastusten pariin, kuten tanssikurssille tai opiskella uutta kieltä, mutta jokin takaraivossa sanoo etten voi tehdä sitä.
Vaikka nuorempana ajattelinkin usein itsemurhaa niin ajattelin, että kyllä ne asiat on paremmin sitten vanhempana. Osittain näin on tapahtunutkin, mutta mistään asioista en pysty kunnolla nauttimaan. Ennen omat saavutukset saivat jonkinlaisen hymyn kasvoille, mutta nyt ei sekään. Muiden ihmisen edessä esitän, ettei mitään ongelmia ole, mutta se on vain maski. Kuolema olisi helppo ratkaisu, mutta vielä toivon että ehkä tämä muuttuu paremmaksi.
Kenellekään en ole puhunut mistään ylläolevista asioista, en ystävilleni, en vanhemmille ja en myöskään ammattilaisille. Tuntuu, että jos menisin hakemaan apua ongelmiin niin olisin epäonnistuja ja kaikki luultavammin vain nauraisivat ja sanoisivat että ihmisillä on oikeitakin ongelmia.
Tämä kirjoitus ei nyt kauheasti auttanut, mutta sainpahan purkaa hieman joitakin tuntemuksia mitä päässäni liikkuu. Kiitos.
-----------------------------
Ala-asteen alussa olin todella kiltti ja autoin ihmisiä aina apua tarvittaessa. Olin onnellinen ja elämä näytti hyvältä. Hieman vanhempana ihmiset alkoivat käyttää tätä hyvyyttäväni säälittämättä hyväkseen ja loukkasivat tällä tavalla minua. Minusta tuli myös koulukiusattu, koska en osanut pitää puoliani kunnolla ja tätä jatkui muutaman vuoden ennen kuin pääsin yläasteelle. Kiusaaminen vaikutti psyykkeeseen sen verran, että saatoin saada itkukohtauksia ilman mitään hyvää syytä ja toivon joka päivänä, että kuolisin. Ainoastaan pari ystävääni jotka minulla oli pitivät minut elossa.
Yläasteella vaihdoin kaupunkia ja menin hieman pienempään luokkaympäristöön. Täällä olin luokan suosituimpia poikia ja minulla oli paljon ystäviä. Sain itseluottamusta paljon enemmän ja osasin pitää enemmän puoliani. Vaikka koulussa asiat menivätkin hyvin niin vapaa-ajalla ei. Ala-asteen traumat jättivät sen verran isot traumat, etten osanut tutustua uusiin ihmisiin muuta kuin koulussa ja tätä on jatkunut aikuisikään asti. Onneksi minulla oli yksi hyvä ystävä ala-asteelta.
Olen seurustellut muutamien tyttöjen kanssa, mutta yleensä nämä suhteet ovat päättyneet sen takia, koska en ole kokenut olevani tarpeeksi hyvä heille ja etten luultavasti pystyisi tarjoamaan mitään. Tämän takia olen eronnut jokaisesta tyttöystävästäni, ja silti itken heidän takiansa koska en koskaan haluaisi loukata heitä, mutta tiedän että eroaminen on parempi vaihtoehto kuin olla minun kanssani yhdessä. Varmaan kenenkään muun mielestä tuossa ei ole mitään järkeä.
Usein olen hyvin vainovarhainen ja jos kuulen, että ihmiset nauravat kadulla niin uskon että he nauravat luultavasti minulle. Muutenkin tuntuu, että kaikki ihmiset inhoavat minua ja ne joiden kanssa olen tekemisissä ovat vain sen takia, ettei niillä ole tarpeeksi sydäntä sanoa, etteivät siedä minua. En myöskään uskalla mennä yleisille paikoille, kuten kuntosalille, saunaan, uimahalliin ja vastaaviin. Tuntuu kuin sielläkin ihmiset vain tuomitsevat minua, vaikka olenkin suht normaalin näköinen.
Kaikki nämä asiat ovat vaikeuttaneet sosiaalista elämääni. Paikka missä on paljon ihmisiä ahdistaa äärettömästi ja yleensä olenkin täysin hiljaa. Sosiaaliset tilanteet ahdistavat muutenkin ja jopa ns. ystävieni kanssa saatan olla ihan hiljaa. Tähän vaikuttaa myös se, että minulla on puhevika enkä halua ihmisten arvostelevan minua sen takia. Osittain myös tuntuu, ettei minulla ole mitään mielenkiintoista sanottavaa kenellekään.
Maailmankatsomukseni on hyvin liberaalinen ja tämän takia olen ns. outolintu kaikkien miespuolisten ihmisten seurassa. Olen avoimesti metroseksuaali, vaikka yritinkin nuorempana esittää enemmän äijää kuin olin. Seksuaalisuuteni tajuaminen on hieman lieventänyt suurimpia masennuksia, koska en tarvitse esittää enää muuta kuin olen. Tämän asian takia tulen myös paljon paremmin naisten kanssa toimeen kuin yhdenkään miehen.
Vaikka olenkin hyvin avaramielinen niin jotenkin länsimaalainen kulttuuri ei sovi minulle. Seksi tuntuu olevan kaikista tärkein asia kaikessa ja itse pidän sitä vain tunteiden osoituksena rakkaimmallani. Tytöt saattavat kummastella, jos en tule heidän luokseen yöksi vaan haluaisin tutustua ensiksi. Nuorempana minulla oli myös paljon suoritusvaikeuksia ja nykyäänkin lieviä, muttei mitään vakavia enää.
Tuntuu myös, että kaikilla ihmisillä on kauhean korkeat odotukset minulta, vaikka itse tunnen itseni tyhmäksi. Välillä tuntuu, etten osaisi mitään ja kaiken uuden oppiminen tuottaa paljon enemmän töitä kuin muille. Tuntuu kuin jokin puristaisi aivojani eikä pystyisi käsittelemään kaikkea asiaa... hieman vaikea selittää tätä tunnetta. Näistä huolimatta koulumenestykseni on ihan hyvää keskitasoa ja olen ansioitunut monella tavalla koulutukseni aikana sekä ollut monessa asiassa mukana (kansainvälisissä projekteissa, vaihdossa ja töissä ulkomailla jne.). Luultavasti niistä pitäisi olla ylpeitä jotenkin, mutta en tunne vain sitä.
Koska olen muuttanut kauheasti elämäni aikana niin tällä hetkellä minulla ei ole varsinaisia ystäviä ollenkaan. Vanhoihin ystäviin olen ollut yhteydessä puhelimen ja messengerin välityksellä, mutta varsinaisia fyysisia tapaamisia on todella vähän. Kuten sanoinkin aikaisemmin niin myös uusiin ihmisiin tutustuminen on todella vaikeaa minulle. Haluaisin kyllä mennä harrastusten pariin, kuten tanssikurssille tai opiskella uutta kieltä, mutta jokin takaraivossa sanoo etten voi tehdä sitä.
Vaikka nuorempana ajattelinkin usein itsemurhaa niin ajattelin, että kyllä ne asiat on paremmin sitten vanhempana. Osittain näin on tapahtunutkin, mutta mistään asioista en pysty kunnolla nauttimaan. Ennen omat saavutukset saivat jonkinlaisen hymyn kasvoille, mutta nyt ei sekään. Muiden ihmisen edessä esitän, ettei mitään ongelmia ole, mutta se on vain maski. Kuolema olisi helppo ratkaisu, mutta vielä toivon että ehkä tämä muuttuu paremmaksi.
Kenellekään en ole puhunut mistään ylläolevista asioista, en ystävilleni, en vanhemmille ja en myöskään ammattilaisille. Tuntuu, että jos menisin hakemaan apua ongelmiin niin olisin epäonnistuja ja kaikki luultavammin vain nauraisivat ja sanoisivat että ihmisillä on oikeitakin ongelmia.
Tämä kirjoitus ei nyt kauheasti auttanut, mutta sainpahan purkaa hieman joitakin tuntemuksia mitä päässäni liikkuu. Kiitos.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Depressionistinen tappiomieliala omalla kohdallani merkitsee käytännössä
persoonallisuuden negatiivistä sisältöä.
Sen muuttaminen ulospäin kääntyväksi on mahdoton tehtävä. Sitä voi kuitenkin vähän purkaa.
Oman perussynkkyyteni takana on lievä autistisuus. Kaikki on mennyt pieleen alusta alkaen.
Kun sain diagnoosin, monille tämä olisi ollut hirveä shokki - minulle kuin lottovoitto.
Tajusin, että mehän ollaan pinnan alla laumaeläimiä...lähilauman eteen on tehtävä työtä.
En usko, että minulla olisi yhtään vilpitöntä ystävää. Tilanneystäviä on.
Autan tyyppiä mäessä; se sanoo; et ole yksinomaan paskajätkä.
Pukeudun tahallani kuin pummi. Saan pummi statuksen. Kerjään vaikeuksia. Niitä saankin.
Kun ulkonäkö on lehmänpaskan, miksi sitä raukkamaisesti kuorruttaisin hyvillä vaatteilla.
Itsekeskeinen paskiainen olen, koska autistilta puuttuu toisen ihmisen huomioon ottamisen.
Moni vannoutunut päällesylkijäni on muuttanut asennettaan. Näitä on satoja.
Perkele masentuneet! Itsesäälistä pystyy vähä vähältä kasvamaan eroon. Me mitää olla, mut
kukaan ei oikeesti ole mitään.
Elämä on julman loogista. Vertatilukohtia löytyy jokaiselle muista epäonnistuneista.
Niitä ei tarvi lisää potkia vaan yrittää lähestyä, vittuilla vähemmän agressiivisesti.
Kun narun pään löytää, sitä ei saa päästää itsetuhoisesti vaikkapa viinalla tai öykkäröimällä.
Minun valoni näkyy pieninä pilkahduksina. Meillä aivovaurioisilla voi olla järjetön elämänhalu.
Eräästä vastaavasta tyypistä sanottiin: Kun hänen eteensä kasvaa Himalaja - aikansa
mietittyään hän lähtee kiipeämään sen yli
Minä myös olen koulukiusattu, yksinäinen ja masentunut. En uskalla tehdä juuri mitään kun pelkään nolaavani aina itseni...pelkään etten osaa, tajua, kykene. Olen aivan lukossa. Toisaalta minussa olisi potentiaalia vaikka mihin, mutta joku rautavanne minunkin päätäni puristaa. Näin elämä jaa elämättä. Harmillista, kun mua kiusattiin niin paljon lapsuudessa ja nuoruudessa.
Itsekin olen kuolemaa paljon ajatellut, mutta itsaria en ole yrittänyt. Tunnistin myös tuosta itseni, että ajattelen/toivon elämän vielä joskus muuttuvan paremmaksi. Mutta toivottamalta näyttää ainakin vielä. Olen jo yli kolmekymppinen. :(
moi, en tiedä auttaako tämä mitään, mut laitan tähän oman tarinani, miten selvisin masennuksesta,ahdistuksesta ja peloista. jos haluat kokeilla jotain luontaishoitoja lääkkeiden sijaan, niin ne ovat todellakin auttaneet monilla, älä luovuta, toivoa on! silloinkin on ollut apua kun masennuslääkkeet eivät auttaneet, joten aina kannattaa kokeilla! tässä se on;
mä sain apua eri luontaishoidoista, jotka auttoi masennukseen, ahdistukseen, pelkoihin,pakkoajatuksiin yms, kun en uskaltanut masennuslääkkeitä käyttää, ja luin paljon mitkä luontaistuotteet auttaa mielenterveyden ongelmiin, tässä kaikki jutut mitä käytin (ja nämä ihan oikeasti auttoivat): mäkikuismaa (masennukseen) valeriaanaa ja kärsimyskukkaa (ahdistukseen, jännitykseen, pelkotiloihin, rauhoitti ja rentoutti). E-EPA-kalaöljyä (myös pellavansiemenöljy on kuulemma hyvä, siinä samoja omega 3-öljyjä) ja sinkkiä, magnesiumia ja dolomiittia (tutustuin ortomolekulaariseen lääketieteeseen jossa mielenterveyden ongelmia hoidetaan vitamiinein, mineraalein ja rasvahapoin, ja näin tasapainotetaan ja hoidetaan aivoja ja hermojärjestelmää ja näin mieli paranee) ja bachin kukkatipat olivat mulle tosi suuri apu: bachin kukkatippoja on 38 erilaisiin ongelmiin, kuten masennukseen, pelkoihin, päättämättömyyteen, ahdistukseen, vihaan yms ja niiden käyttö on tosi helppoa; 2 tippaa jokaista valittua kukkatippaa (samanaikaisesti voi käyttää 5 eri tippaa) lasiin vettä ja pari kulausta päivän mittaan. esim. mimulus ja aspen auttavan pelkoihin, rock rose kauhuun, cherry plum kun pelkää tulevansa hulluksi ja menettävänsä kontrollin ja tekevänsä jotain mitä ei halua, kun ei vaan kestä enää, white chestnut mieleen tunkeutuviin epämielyttäviin ajatuksiin, joista ei pääse eroon, mustard syvään masennukseen, gentian ja gorse toivottumuuteen jne. näitä tippoja saa luontaistuotekaupoista, noita yrttejä ja E-EPA:aa saa apteekeista. lisäksi jätin kaiken kofeiinin ja suurimmaks osaks sokerit, lisäaineet ja valkoiset vehnäjauhot (ortomolekulaarisessa lääketieteessä vitamiinien yms. ohella suositellaan myös gluteenitonta dieettiä, koska gluteiini aiheuttaa joissakin paitsi fyysisiä, myös psyykkisiä oireita, jos gluteeniallergia on voimakas, esim. autismista kärsiviä gluteeniton dieetti on auttanut paljon, se on suosittu ja hyväksikoettu apu). oon lukenut paljon netistä ja kirjoista mielenterveyden ongelmien luonnonmukaisesta hoidosta, ja toivottomissakin tilanteissa ovat monet apua saaneet. kirja joka auttoi mua tosi paljon oli tommy hellstenin "saat sen mistä luovut" se helpotti oloa ja toi levollisuutta ja rauhaa. toivon sulle joka tapauksessa kaikkea hyvää ja että elämä hymyilisi sulle, joku sanoi joskus että kun on ollut tarpeeksi sadetta, on auringon aika.