Kerronpa oman tarinani.
Olen muutaman kuukauden päästä 22-vuotias nainen.
Kiusattu on koko peruskoulun ajan. Ala-asteen ensimmäisestä luokasta neljänteen en vain tajunnut olevani kiusattu. Mutta huomasin sen jälkikäteen jatkuvasta arkuudestani. En esimerkiksi uskaltanut koskaan viitata tunnilla.Tämä kertoo jo selvästä syrjinnästä. Lapsi ei ole luonnostaan arka.
Viidennellä luokalla koulukiusaaminen oli jo niin ilmeistä, etten voinut enää välkillä pidättää itkua ja kerroin lopulta asiasta kotona äidilleni. Viides ja kuudes luokka jatkuivat lähestulkoon samaa rataa, tosin kuudennella kiusaaminen lieveni. Yläasteella sen sijaan entisestään rankkeni. Suunsoitto oli yläasteella jopa ala-astettakin rankempaa (hyvin rankkaa siis). Tosin eri oppilaat olivat nälvimässä (en mennyt lähikouluun).
Sitten alkoi lukio. Lukiossa itsevarmuuteni oli jo selvästi parempi, kun tiesin että nyt koittaa koulussa rauhallisempi ajanjakso, kun oppilaat ovat jo lähestulkoon aikuisia. Niin koitti. En muista yhdenkään lukiolaisen nälvineen minua.
Siihen eivät kuitenkaan harmit loppuneet. Olin huomannut jo yläasteen lopulla isäni katsovan minua usein sillä silmällä (sukuunpäin suuntautuneesti). Lisäksi isälläni oli tapana käyttäytyä toisinaan hyökkäävästi, johtuen hänen kurjasta lapsuudestaan. Koitin kestää lukiossa sen, että kotonani asuu täys k..ipää. Kestinkin sen aika hyvin, sillä valkolakki tuli tavanomaisessa kolmessa vuodessa. Mutta oli se silti rankkaa, että jouduin menemään aina eri huoneeseen, jottei iskä ehdi tsekata persettä ja tissejä. Eivät olleet mitään herkkua sellaiset tilanteet, joissa olin verisukulaisen ihailtavana >:P
Yliopisto-opiskelut alkoivat heti syksyllä, lukion päättymisen jälkeen. Asuin edelleen vanhempieni kotona ja eräs rasite tuli tuona syksynä elämääni: isäni ei käynyt enää töissä, vaan maleksi kaikki päivät kotonamme. Olin säästynyt aikaisemmin jatkuvalta mielipahalta sillä, että isä meni töihin jokaisena arkipäivänä aamukahdeksalta ja palasi vasta iltakahdeksalta kotiin (pitkät työmatkat). Nyt ei ollut kotona enää sitä rauhaa, mikä oli ollut normaalisti arkena kello 8-20. Tilanne vei voimiani ja yliopisto-opiskeluista ei tahtonut tulla yhtään mitään.
Äitini hankki minulle siitä vuoden päästä soluasunnon, jotta pystyisin paremmin keskittymään opiskeluun. Ei juurikaan auttanut, kun oli yksinäisyyttä ja opiskelumotivaation totaalista puuttumista.Lukioajan kavereihin en enää pitänyt yhteyttä, koska he eivät olleet enää hyväntahtoisia ja mukavia, niinkuin aluksi. Eikä heitäkään ollut kamalasti, vain 3-4. Mutta nyt puuttuivat täysin kaverit. Kavereita oli tasan nolla. Vielä pahempi..
Siitä vielä vuoden päästä, eli syksyllä 2007, kokeilin ensimmäisen kerran seurustelua. Tyyppi oli löytynyt netistä näiltä Suomi24:n palstoilta. Hänen ehdotuksensa oli, että tutustutuisimme. Puolenvuoden mailailun jälkeen viimein tapasimme ja kamala totuus paljastui: mies oli homo. Taakka tuntui aivan liialliselta, että minulla on sukuunpäinsuuntautunut isä ja eka poikaystävä on homo! No,olen silti hengissä. Miksikö? Ihan siksi, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä surkeita henkilöitä:D. Mukavampiakin tuttavuuksia löytyy. Niinpä löysin nykyiseni. Ei hänkään täydellinen, mutta -se- on ainakin ihan kivikovana sängyssä. Tämä asia on tukenut naiseudentunnettani.. se, että heteromiehiä vielä löytyy:).
Enkä nyt halua mitenkään pilkata homoja. Homot ovat ihan ok-tyyppejä, kunhan ovat rehellisiä itselleen ja muille. Ei kenenkään homomiehen pidä teeskennellä parisuhteessa naisen kanssa.
Niin, että ei minunkaan elämäni ole ollut ruusuilla tanssimista vuodesta toiseen. On ollut rankkoja kausia, jolloin ei ole tiennyt, kestääkö mielipahaa. Mutta vaikeudet ovat sitä varten, jotta ne voitettaisiin!:) Ja onhan elämässäni tapahtunut paljon ihaniakin asioita, kuten lukuisat ulkomaanmatkat, äidin ja veljen kanssa vietetyt miljoonat naurutuokiot (huumorintaju yhdistää meitä), muutamien poikien tunnustukset siitä että ovat lätkässä minuun, rakkaat harrastukseni, jne. Eli ei tämä pelkkää kärsimystä ole ollut. Ehken olisikaan hengissä, jos olisi ollut vain pelkästään tuskaa. Mutta kauniiden hetkien rinnalla ovat kulkeneet myös ikävät ja epäoikeudenmukaiset hetkensä, jotka ovat muokanneet käsitystä itsestäni.
Jos joku sai sellaisen kuvan, että olisin rikas lellikki, niin täytyy korjata etten suinkaan. 90-luvulla perheelläni oli enemmän rahaa.Nykyään olemme täysin keskinkertaisia. Oikeastaan minulla on jopa pientä rahapulaa, kun en käy tällä hetkellä töissä. Mutta ei se mitään. Niin on monella muullakin ikäiselläni.
Hyvää Kesää kaikille lukiojoille :)
Olen muutaman kuukauden päästä 22-vuotias nainen.
Kiusattu on koko peruskoulun ajan. Ala-asteen ensimmäisestä luokasta neljänteen en vain tajunnut olevani kiusattu. Mutta huomasin sen jälkikäteen jatkuvasta arkuudestani. En esimerkiksi uskaltanut koskaan viitata tunnilla.Tämä kertoo jo selvästä syrjinnästä. Lapsi ei ole luonnostaan arka.
Viidennellä luokalla koulukiusaaminen oli jo niin ilmeistä, etten voinut enää välkillä pidättää itkua ja kerroin lopulta asiasta kotona äidilleni. Viides ja kuudes luokka jatkuivat lähestulkoon samaa rataa, tosin kuudennella kiusaaminen lieveni. Yläasteella sen sijaan entisestään rankkeni. Suunsoitto oli yläasteella jopa ala-astettakin rankempaa (hyvin rankkaa siis). Tosin eri oppilaat olivat nälvimässä (en mennyt lähikouluun).
Sitten alkoi lukio. Lukiossa itsevarmuuteni oli jo selvästi parempi, kun tiesin että nyt koittaa koulussa rauhallisempi ajanjakso, kun oppilaat ovat jo lähestulkoon aikuisia. Niin koitti. En muista yhdenkään lukiolaisen nälvineen minua.
Siihen eivät kuitenkaan harmit loppuneet. Olin huomannut jo yläasteen lopulla isäni katsovan minua usein sillä silmällä (sukuunpäin suuntautuneesti). Lisäksi isälläni oli tapana käyttäytyä toisinaan hyökkäävästi, johtuen hänen kurjasta lapsuudestaan. Koitin kestää lukiossa sen, että kotonani asuu täys k..ipää. Kestinkin sen aika hyvin, sillä valkolakki tuli tavanomaisessa kolmessa vuodessa. Mutta oli se silti rankkaa, että jouduin menemään aina eri huoneeseen, jottei iskä ehdi tsekata persettä ja tissejä. Eivät olleet mitään herkkua sellaiset tilanteet, joissa olin verisukulaisen ihailtavana >:P
Yliopisto-opiskelut alkoivat heti syksyllä, lukion päättymisen jälkeen. Asuin edelleen vanhempieni kotona ja eräs rasite tuli tuona syksynä elämääni: isäni ei käynyt enää töissä, vaan maleksi kaikki päivät kotonamme. Olin säästynyt aikaisemmin jatkuvalta mielipahalta sillä, että isä meni töihin jokaisena arkipäivänä aamukahdeksalta ja palasi vasta iltakahdeksalta kotiin (pitkät työmatkat). Nyt ei ollut kotona enää sitä rauhaa, mikä oli ollut normaalisti arkena kello 8-20. Tilanne vei voimiani ja yliopisto-opiskeluista ei tahtonut tulla yhtään mitään.
Äitini hankki minulle siitä vuoden päästä soluasunnon, jotta pystyisin paremmin keskittymään opiskeluun. Ei juurikaan auttanut, kun oli yksinäisyyttä ja opiskelumotivaation totaalista puuttumista.Lukioajan kavereihin en enää pitänyt yhteyttä, koska he eivät olleet enää hyväntahtoisia ja mukavia, niinkuin aluksi. Eikä heitäkään ollut kamalasti, vain 3-4. Mutta nyt puuttuivat täysin kaverit. Kavereita oli tasan nolla. Vielä pahempi..
Siitä vielä vuoden päästä, eli syksyllä 2007, kokeilin ensimmäisen kerran seurustelua. Tyyppi oli löytynyt netistä näiltä Suomi24:n palstoilta. Hänen ehdotuksensa oli, että tutustutuisimme. Puolenvuoden mailailun jälkeen viimein tapasimme ja kamala totuus paljastui: mies oli homo. Taakka tuntui aivan liialliselta, että minulla on sukuunpäinsuuntautunut isä ja eka poikaystävä on homo! No,olen silti hengissä. Miksikö? Ihan siksi, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä surkeita henkilöitä:D. Mukavampiakin tuttavuuksia löytyy. Niinpä löysin nykyiseni. Ei hänkään täydellinen, mutta -se- on ainakin ihan kivikovana sängyssä. Tämä asia on tukenut naiseudentunnettani.. se, että heteromiehiä vielä löytyy:).
Enkä nyt halua mitenkään pilkata homoja. Homot ovat ihan ok-tyyppejä, kunhan ovat rehellisiä itselleen ja muille. Ei kenenkään homomiehen pidä teeskennellä parisuhteessa naisen kanssa.
Niin, että ei minunkaan elämäni ole ollut ruusuilla tanssimista vuodesta toiseen. On ollut rankkoja kausia, jolloin ei ole tiennyt, kestääkö mielipahaa. Mutta vaikeudet ovat sitä varten, jotta ne voitettaisiin!:) Ja onhan elämässäni tapahtunut paljon ihaniakin asioita, kuten lukuisat ulkomaanmatkat, äidin ja veljen kanssa vietetyt miljoonat naurutuokiot (huumorintaju yhdistää meitä), muutamien poikien tunnustukset siitä että ovat lätkässä minuun, rakkaat harrastukseni, jne. Eli ei tämä pelkkää kärsimystä ole ollut. Ehken olisikaan hengissä, jos olisi ollut vain pelkästään tuskaa. Mutta kauniiden hetkien rinnalla ovat kulkeneet myös ikävät ja epäoikeudenmukaiset hetkensä, jotka ovat muokanneet käsitystä itsestäni.
Jos joku sai sellaisen kuvan, että olisin rikas lellikki, niin täytyy korjata etten suinkaan. 90-luvulla perheelläni oli enemmän rahaa.Nykyään olemme täysin keskinkertaisia. Oikeastaan minulla on jopa pientä rahapulaa, kun en käy tällä hetkellä töissä. Mutta ei se mitään. Niin on monella muullakin ikäiselläni.
Hyvää Kesää kaikille lukiojoille :)
Vastaukset 25
Vanhimmat
Ei olisi pitänyt lukea loppuun koko stooria. Nämä on juuri niitä aloituksia, joita ei pitäisi lukea. Kirjoittajalla on siis vara valita kenen kanssa seurustelee (kun on nainen) ja retostelee vielä yksinäisyys-palstalla seksielämällään. Täällä on todella puutteisiakin lukijoita, eli vähän rajaa... No, ehkä tuo stoori olikin tarkoitettu vain piruiluksi.
Saattoi olla piruilua... No itseäni nykyisin eivät edes seksikirjoitukset sun muutkaan asiat tunnu liikuttavan suuntaan tai toiseen. Sen verran vaikeaa niiden tilanteiden luominen tuntuu olevan että vieraatkin tapahtumat tuntuvat sen verran kaukaisilta etteivät ne herätä ajatuksia suuntaan tai toiseen...
tuo aloitusviesti. Iski kyllä tosi pahasti vasten kasvoja. Joillakin on seurustelua ja varaa valita ja vieläpä seksielämäkin. Naisilla on kaikki helpompaa. Nyt haluan vain kuolla.
Itse sain vasta sopivien troppien avulla etäisyyttä tunteisiin. Esim. tuo 10 mg essitalopraami-nappula estää kummasti synkistelyä :). Jopa pariskuntien näkeminenkin tuntuu yleensä aika neutraalilta. Ajattelen, että jaahas pariskunta. Onpa heillä käynyt flaksi. Hieno homma! Eipähän tarvitse yksin ihmetellä.
Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että olen loppuelämän antidepressanttipössiksessä. Elleivät ne sitten pysyvästi tee minusta zompieta, jolloin voisin niistä luopua. Tosiaan eräs ehdotti minulle, että eikö jo olisi aika jättää ne lääkkeet. Tuskinpa. Minulla on liikaa tunteita tai ne ovat liian voimakkaita.
Olen sairastanut ahdistuneisuutta yli kaksi vuotta. Ei minulla nuorempana ollut sellaista mielen synkkyyttä. Masentunutta mieltä on ollut pitkään, mutta varsinaiseksi suisidaaliseksi ahdistukseksi äityneeseen tilaan sain toimivat lääkkeet. Piti kuitenkin ensin joutua päivystyksen kautta suljetulle osastolle. Onneksi monet pärjäävät ilman lääkkeitä.
Mielialalääkkeitä tunnutaan kuitenkin käyttävän nykyään melko yleisesti. Terveydenhoitajakin sanoi, ettei kannata kokea syyllisyyttä, sillä monet opiskelijat syövät serotoniiniselektiivisiä troppeja. Voisin veikata, että melkeinpä jokaisessa opiskeluryhmässä on lääkittyjä joukossa. Ehkä silti naiset tavallisemmin. Kun elämä masentaa, seurustelusuhde takkuaa ja koulukin vastustaa, kirjoitetaan helposti resepti onnellisuuspillereille. Pilleriä molempiin päihin: Yläpään ssri-pilleriä ja alapäähän e-pilleriä.
Jaahas, se onkin jo aika ottaa mirtazapiini-tabletti... Se on jännä lääke. Minähän kärsin lapsuudesta saakka unettomuudesta, mutta tämä korjasi tilanteen. Eikä se onneksi juuri ole lihottanutkaan. Sen vaikutus alkaa tunnin sisällä. On vain pakko mennä nukkumaan, eikä kiinnosta murehtia mitään. Joskus siinä orastavan väsymyksen aikana tulee mieleen vanhoja, joskus nähtyjä unia. Aika jännä kun niitä vaan tulee mieleen ja ne jotenkin muistaa sillä hetkellä.
Hyvää yötä ja hyvää juhannusta!
-Yleinen vuodattaja
"Kirjoittajalla on siis vara valita kenen kanssa seurustelee (kun on nainen)"
ai, että naisilla on varaa valita vai? ja mä kun luulin, että suomessa on naisenemmistö.. älä sä rupee selittämään asioista, joista et mitään ymmärrä mies!
Kyllä minusta vaan tuntuu, että naisilla on helpommin niitä kyselijöitä, eli rohkeita miehiä pyörimässä ympärillä. Tietenkin on joukossa paljon k**ipäitäkin, joita ei toivoisi kohtaavan. Esim. siskollani oli sinkkuaikoina paljon ehdokkaita. Minulla taas ei ole ollut kysyntää koskaan. Eli kyllä minä sanoisin, että naisilla parin löytyminen käy niin paljon helpommin.
Kun niin paljon olet asioita miettinyt niin oletko miettinyt sitäkin että oletko siskosi kanssa samanluonteisia vai onko niin " että ei niitä sisaruksiksi luulis"? Oletteko olleet nuorina samanlaisia vai onko elämänarvonnekin erilaisia, silloin ja nyt?
Oletko muuten missän kontaktissa sisaruksiisi ja vanhempiisi vai onko se "häpeäsi" niin suuri ettet heitä tapaa?
Olemme ujoja olleet molemmat, mutta minä olen aina ollut estyneempi ja hävennyt itseäni. Ja minulla on aina ollut vähemmän kavereita, koska häpesin itseäni.
Kyllähän me soitellaan ja joskus tavataankin.
Onhan tuo kuitenkin iso askel, kun olen viimein huomannut ja myöntänyt, että häpeän vuoksi jäin yksin. Eräs sanoi kerran, että siskoni on varmasti nätti...
"Masentunutta mieltä on ollut pitkään, mutta varsinaiseksi suisidaaliseksi ahdistukseksi äityneeseen tilaan sain toimivat lääkkeet. Piti kuitenkin ensin joutua päivystyksen kautta suljetulle osastolle."
Tuota sairaalakeikkaako sinä häpeät? Että se joku vastaantulija jotenkin tietäisi?
Hyvät Jussit vaan sullekin. Tuo olikin hyvin miehekäs, jykevä ja isällinen kirjoitus. Onko sulla muuten ilmentynyt estyneisyyttä seksuaalisuudessa noiden troppien takia?
"Tuo olikin hyvin miehekäs, jykevä ja isällinen kirjoitus".
Heh... :). Isällinen, vaikka ei lapsista tietoakaan.
"Onko sulla muuten ilmentynyt estyneisyyttä seksuaalisuudessa noiden troppien takia?"
Jonkinlaista estyneisyyttä. Mutta ei ne täysin miehuutta ole poistaneet. Välillä tuntuu hyvältä tehdä "sitä", vaikka eihän se aina niin hääviä yksin olekaan... Olishan se hienoa löytää mukava nainen seurustelukumppaniksi, ja haluaisin tarjota tasa-arvoisen ja turvallisen suhteen. En kuitenkaan halua tyytyä korvikkeisiin, vaikka kenties tällä ulkonäöllä helposti kuulemma sellaista hetken huumaa irtoaisikin. Tai ei helposti kyllä onnistu kun olen niin ujo. Kuitenkin istuessani joskus lammella penkillä, huomaan joidenkin naisten hieman flirttailevan. Mutta miten ja mistä löydän hyvän, seurusteluhaluisen neidon?
Pitääpä mennä kohta pihalle kävelemään ja istumaan kun näyttää aurinkokin paistavan.
Nyt sitä valoa on, kun on pisin päivä vuodessa. Elokuussa alkaa jo sitten illat taas pimenemään. Auringonlämmittämät haarojenvälit tekevät naisista innokkaita. Jos rekkaisit oman nimimerkin, pistäisit oikein toimeksi, kuvan kera treffi-ilmoituksen niin joku muija voi siihen vastatakin.
ja mä kun luulin et sä oot estoine myös seksuaalisesti! Vai mites on?
Onpahan tuota tullut kokeiltua, paitsi en kuvan kera halua.
Pelkäsin pitkään, ettei minulla ulkonäön perusteella ole kaksisia saumoja löytää naista, mutta sen pelon saan unohtaa. Olen nimittäin huomannut, että monilla naisilla on partnerina aika tavispoika, joten minäkin riitän. Jos en olisi ollut aina niin estynyt, olisi vientiä ollut aina tarpeeksi.
Ei netti-ilmoitelullakaan näytä löytyvän. Tosin tunnen joitakin, jotka ovat löytäneet seurustelukumppanin verkosta.
Kyllä kai minun kanssa varmasti haluaisi olla monikin, mutta kun en ole normaaleiden, sosiaalisten ihmisten tavoin arkuuteni vuoksi "saatavilla". Eräs nuori nainen sanoi, että tietäisitpä vaan, millaisena naiset sinut näkevät... :/
runkkaan kymmeniä kertoja päivässä! ojo
Mutta en minä hae pelkkää seksiseuraa. Joten leluksi en kenellekään ala. Seksuaalisuus on iso osa parisuhdetta, mutta en tosiaan ala kenellekään huo**ksi. Eli seurustelusuhdetta tässä kaivataan, johon tulee jossakin vaiheessa mukaan runsas seksielämä.
jottei iskä ehdi tsekata persettä ja tissejä. Eivät olleet mitään herkkua sellaiset tilanteet, joissa olin verisukulaisen ihailtavana >:P
Eipä tuo kivalta saata tuntua... Tietysti eipä nuo asiat itsestään vie mitenkään huonoille teille..
nyt tyytyväinen, kun sait tuolla seurustelu- ja seksielämälläsi leuhkimalla pahoitettua yksinäisen ihmisen mielen, kaikilla kun ei ole asiat yhtä onnellisesti kuin sulla.
Minuakin otti pattiin lukea tuo aloitus. On tietenkin vapaus kirjoittaa, mutta ei ehkä ollut sopiva tälle palstalle. Ehkä kirjoittaja oli sen tarkoittanut kannusteeksi, mutta todennäköiseti sillä oli tarkoitus pahoittaa yksinäisten mieliä. Kirjoittaja kertoi joutuneensa koulukiusaajaksi ja nyt hänestä itsestään on tullut kiusaaja. Emme todellisuudessa voi tietää, vaikka kyseisen ketjun aloittaja on teini-ikäinen amisviiksinen "Pera".
Etenkin Sinulle toivotan mukavaa juhannusta ja toivottavasti yksinäisyytemme helpottaa jossakin vaiheessa.
provolta tosiaan tuo aloitus..
Minua toisaalta ärsyttää tuo miesten asenne, etteivät naiset saisi ollenkaan valittaa yksinäisyydestä kun on muka niin paljon helpompaa.
Samahan on tosin valtaosalla mm. parisuhdeyksinäisistä vaikka he eivät erikseen sitä mainostakkaan... että eipä se sen kummempaa ole.
kaikki on suhteellista
on, että älä tee yhden ihmisen perusteella liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Esim. jos YKSI mies on homo, niin ei kannata yleistää homoutta kaikkiin. Opetus on: Pitäkää siis pää kylmänä ja pysykää totuudessa.
Ei ollut provo.
Nykyisestäni kerron sen verran, että tämä tyyppi jopa painostaa minua seksiin. Hän alkaa olla vastahakoinen, jos en suostu joka kerta.. En tarkoita väkivaltaista käytöstä, vaan ainoastaan sellaista kiukuttelevaa. Sitä en jaksa, joten menen yöllä hänen päällensä, vaikka olisin kuinka väsynyt tahansa.
12-vuotiaana toivoin kuolevani. Isäni oli silloin hirvittävä. Jos olisin 12veenä tehnyt itsarin, en olisi kokenut kaikkia niitä ihania kokemuksia, jotka olen kokenut tuon iän jälkeen. Ymmärrettekö, ihmiset?? Ei pidä luovuttaa, vaan jatkaa elämää. Katsoa elämä loppuun.Sitä yritän kertomuksellani sanoa.
Minun itsekin pitää noudattaa tuota "katso elämä loppuun asti" -neuvoa. Vaikeuksista huolimatta pitää jatkaa elämistä.. meidän jokaisen.