Nyt on joku pakkorako avautua.. Mikään ei tähän mennessä ole ollut helvetillisempää kuin se, kuinka ruoka hallitsee elämää. Päähän ei muka mahdu mitään muuta. On raskasta kun tän kaiken näkee niin selvästi ja tajuaa kyllä mikä on oikein ja mikä väärin, mutta on vaan sit kuitenkin niin voimaton auttamaan itseään. Elämä valuu käsistä, terveys menee, rahat loppuu.. On vain mentävä kauppaan, ostettava kaikkea paskaa päivästä toiseen, syötävä itselleen äärettömän kamala olo ja sit yrjöttävä.. Ja kamalintahan on, jos ei kykenekään oksentamaan.. On tää niin kipeetä! Joskus saa ahmimiskohtauksia, mutta ei edes kiinnosta oksentaa.. Mitä sitten jos lihoo, ketä se kiinnostaa.. No itseä sit kuitenkin. Joka päivä ressaa kiloista ja toivoo itselleen suurinpiirtein anoreksiaa. Aivan sairasta! Joka päivä päättää ettei enää koskaan, mutta joka päivä saa pettyä itseensä. Sitä vaan jatkaa ja jatkaa... Surullista on ollut huomata, kuinka paljon ihmiset oikeasti sairastavat syömishäiriöitä.. Ja kuinka vaikeaa niistä on parantua. Vaikka halu on kova. Se on pitkä tie, mutta uskon siihen. Itse olen hakenut apua, ja jotain jo saanutkin, mutta todelliseen terapiaan pääsy onkin helvetin hankalaa.. Se harmittaa. Mutta ehkä vielä joskus.
Jos täällä on joku vastaavasta parantunut, niin lukisin mielelläni tarinanne. Siitä voisi saada vähän uskoa itselleen.
Äärettömästi voimia kaikille näistä ahdistavista häiriöistä kärsiville! Kyllä täältä vielä noustaan =)
Jos täällä on joku vastaavasta parantunut, niin lukisin mielelläni tarinanne. Siitä voisi saada vähän uskoa itselleen.
Äärettömästi voimia kaikille näistä ahdistavista häiriöistä kärsiville! Kyllä täältä vielä noustaan =)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sama mullakin. Tuo sinun tarina kuullostaa ihan mun elämältä. Itse kyllä saan apua, mutta se ei näytä auttavan. Tässä kokoajan teen lähtöä kauppaan, että pääsee taas ahmimaan --> ja sitten tietysti oksentamaan. On tää vaan niin väärin. Eilen päätin, että nyt aloitan paaston, enkä enää koskaan ahmi enkä oksenna. Mutta taisi jäädä vaan haaveeksi. :( Voimia sinulle, ja kaikille muillekin.
taitaa tosissaan toi paraneminen olla pitkä tie.. pelkkä halu ei riitä, kunpa riittäiskin.. lääkkeet eivät juurikaan himmaa tahtia ja terapiakin kestää usein vuosia.. täytyy vaan jaksaa uskoa että täältä vielä joskus noustaan =) toivottavasti mäkin pääsen pian terapiaan.. ja toivottavasti se auttaa sua mahdollisimman pian.. tsemppiä ja jaksamista!
Niinpä niin. :s Mä joudun käymään ravitsemusterapeutilla, psykologilla ja vielä erikoislääkärillä. Kotonakin tuetaan parhaan mukaan. Silti vaan tuntuu, ettei mikään auta. Mut täytyy vaan yrittää olla vahva ja taistella tätä sairautta vastaan.
Toivotaan, että pääsisit pian sinne terapiaan, ja jaksamisia tämän kaiken kanssa! :)