yritin itse omatoimisesti olla vain ajattelematta lihomista ja söin mitä sattui,sillä seurauksella että lihoin ja aluksi tuntui hyvälle tuo idea,mutta sitten alkoi ahdistaa,enkä voinut olla näkemättä peilikuvaani,jota nyt inhoan ja hoen mielessäni vain,miten typerä olinkaan,kun lähdin tekemään asiaa,josta nyt kärsin,koska psyykkeeni ei tullut kilojen kanssa rinta rinnan,vaan mieleni sairas puoli minussa nosti päätään ja osoitti minulle,kuinka paisunut olin..vaikka kyseessä oli 4kg nousu,niin pienessä ihmisessä se näkyy todella hyvin ja nyt olen menossa painon kanssa alaspäin ja sätin itseäni siitä,että päästin itseni lihomaan.
jonkin aikaa se ajatus toimi ja luulin jo,että nyt alkaa meikäläinen parantua,pääsin pois oravanpyörästä kaikkine toimineen ja kontrollointeineen mutta nyt peilikuvani on inhokkini ja sairas mieleni ajaa minua laihtumaan takaisin ja mietin vain,miten hölmö olin,kun luulin voivani vain mennä elämässäni eteenpäin,jättäen sairaan minäni,joka tullessaan eswiin,toi mukanaan myös kaiken sen entisen,johon nyt turvautuneena häntä koipien välissä totean,että väkisellä ei näköjään tästä sairaudesta irti päästäkkään ja tällä hetkellä en sitä haluakkaan,varsinkin,kun peilikuvani on,mitä on,enkä pidä siitä nyt yhtään,minkä työn joudun tekemään saadakseni painoni taas turvallisen alas,mutta kuitenkin sellaiseen lukemaan,että sairaala ei vielä uhkaa.
tosin tiedän,että tavoitteeni ovat paljon rajummat kuin ennen ja aion päästä niihin..yksinkertaisesti oli virhe mennä luulemaan,että lihominen ilman asianmukaista terapiaa yksin toimisi ja veisi syömiseen liittyvät pakkomielteeni mennessään,kunhan vain lihon ja että totun kyllä uuteen ulkonäkööni hieman pyöreämpänä,ja paskat.siinä kävi juuri toisinpäin.nyt en kehtaa liikkua oikein kuin löysissä vaatteissa ja tuntuu,että joka paikka on liikaa täynnä jotain,mitä en itseeni halua..
jonkin aikaa se ajatus toimi ja luulin jo,että nyt alkaa meikäläinen parantua,pääsin pois oravanpyörästä kaikkine toimineen ja kontrollointeineen mutta nyt peilikuvani on inhokkini ja sairas mieleni ajaa minua laihtumaan takaisin ja mietin vain,miten hölmö olin,kun luulin voivani vain mennä elämässäni eteenpäin,jättäen sairaan minäni,joka tullessaan eswiin,toi mukanaan myös kaiken sen entisen,johon nyt turvautuneena häntä koipien välissä totean,että väkisellä ei näköjään tästä sairaudesta irti päästäkkään ja tällä hetkellä en sitä haluakkaan,varsinkin,kun peilikuvani on,mitä on,enkä pidä siitä nyt yhtään,minkä työn joudun tekemään saadakseni painoni taas turvallisen alas,mutta kuitenkin sellaiseen lukemaan,että sairaala ei vielä uhkaa.
tosin tiedän,että tavoitteeni ovat paljon rajummat kuin ennen ja aion päästä niihin..yksinkertaisesti oli virhe mennä luulemaan,että lihominen ilman asianmukaista terapiaa yksin toimisi ja veisi syömiseen liittyvät pakkomielteeni mennessään,kunhan vain lihon ja että totun kyllä uuteen ulkonäkööni hieman pyöreämpänä,ja paskat.siinä kävi juuri toisinpäin.nyt en kehtaa liikkua oikein kuin löysissä vaatteissa ja tuntuu,että joka paikka on liikaa täynnä jotain,mitä en itseeni halua..
Vastaukset 4
Vanhimmat
ravintoterapeutteja, psykiatreja ja psykologeja. syömishäiriöstä ei selviä ilman ammattilaisten tukea, tai sanotaanko näin että niin käy harvemmin. ja se psykologi on juuri silloin siinä vieressä sanomassa että lihominen on ihan hyvä juttu jne.
ettei psykiatreista, sun muista, ollu mulle mitään apua. tuntu vaan että ne pahensi asiaa.
halusin vaan joka kerta äkkiä pois ja oli tosi paha olla.
äiti joutu aina ottaan vapaata töistä mun takia, ja kuskata mua kaikenmaailman lääkäreille. eli siis.. äiti syyttää mua tästä. ihankun haluaisin olla Tällänen.. meidän välit oli tosi huonot viime vuonna. käski mun painua Pitkäänniemeen ja sano että oon meidän perheen ainoa epänormaali.
nyt tää kierre on alkanu uudestaan. valehtelin koululääkärille ja terkkarille että kaikki on hyvin, mutta taas kaikki riistäyty käsistä. ja tätä asiaa ei paranna tää perkeleen kesä. pitäis olla niin kesä kunnossa aina että..
sairaala,ravitsemusterapeutti ja lääkärit yleensä on kokeiltu,eikä edellämainituista todellakaan ollut hyötyä mulle siinä tilanteessa,missä olin,kun niitä mun elämässä oli..enemmänkin ne sai mut vaan ahistumaan ja nyt sit niitten opeilla tosiaan yritin itseäni suggestoida toisenlaiseen ajattelutapaan,mutta en ottanut huomioon,että anorexia on paljon mutkikkaampi sairaus kuin olisin voinut koskaan kuvitella.se ei todellakaan ole omasta tahdosta kiinni se,että antaako sairaus periksi ja miten ja miten pitkäksi aikaa..
nyt yritän elää tämän sairauden kanssa,sen omilla ehdoilla,mutta onneksi jotain sentään on muuttunut,enkä ole yhtä ehdoton tässä sairaudessa,mitä olin kun se oli ns pahimmillaan ja olen tehnyt itseni kanssa eräänlaisia kompromissejä ja mekanismeja ajatella,etten ole ihan sairauden vietävissä..eli kait niistä henkilöistä mun elämässä on jotain hyötyä ollut,kun pystyn jotenkin järkeilemään sairauteni kanssa ja elämään niin,ettei se ihan vie kokonaan valtaa minun elämässäni...ainakaan tällä hetkellä.olen huomannut että tilanteet muuttuvat ja sairaus elää ja muokkautuu hetkessä jopa,eli mitään ei voi varmaksi sanoa.sen jos minkä olen tämän sairauden myötä oppinut.
:) Tuli vaan mieleen tosta sun kirjoituksesta, että sehän pitää omalla kohdallanikin paikkansa, ja tämänkin sairauden kanssa voi oppia elämään,vaikkei nyt ihan normaalisti, ja sehän on hyvä juttu? Itsekään en ole enää niin super-kriittinen, kuin joskus olen ollut. Mut ainahan tulee pahempia ja joskus taas parempia aikoja.
Helpoksi tätä ei voida nimittää mutta elämään pystyy kun vaan sinnikkäästi opettelee, mulla se kesti 5vuotta ennenkuin aloin ymmärtää tätä sairautta, ja sen eri vaiheita. Eikä me aina olla samanlaisia, vaan ihminen muuttuu ja sen ajatusmaailma "kasvaa". :) pärjäillään!