Olen ollut käsittääkseni pienimuotoisessa kroonisessa burnoutissa viimeiset viisi vuotta. On ollut opintojen lopputyö, pieni lapsi ja toisen syntymä, talovelka, kahdet loparit ja uuden työn etsintä molempien loparien jälkeen, kolme vuotta olen käynyt viikot töissä kolmensadan kilometrin päässä ja nähnyt perhettäni vain viikonloppuisin. Olen joutunut tekemään välillä jopa kolmea työtä, että selviäisimme myös työasumukseni vuokrasta. Minulla on ollut ajoittain vaikeuksia saada unta tai sitten olen herännyt kaksi tuntia liian aikaisin. Tässä vuosien mittaan olen saanut muutaman kerran töissä raivokohtauksen ihan yks kaks ja ikävä kyllä niitä on ollut myös kotona. Se on sysännyt minua entistä ahtaammalle työelämässä ja ajanut minut nyt perheestäni asumuseroon. Kehenkään ei ole sattunut, mutta muutamia esineitä on hajonnut. Olen kuvitellut jaksavani ja sitten se pinna vain yhtäkkiä palaa aivan yllättäen. Hiirellä on kai hiiren voimat eikä pitäisi tavoitella enempää kuin mitä jaksaa kantaa.
..sitä minä vaan, että olisikohan muita, joilla olisi samanlaisia kokemuksia. Se voisi tehdä oloni hiukan helpommaksi, vaikka ei tekojani teekään tekemättömiksi saati mitenkään puollustettavaksi omissakaan silmissäni. Mahtaisiko joku myös tietää, mistä moiseen voisi hakea apua? Onko tämä sitä impulssihäiriötä vai onko vain niin, että taakkansa pitäisi pystyä valitsemaan?
..sitä minä vaan, että olisikohan muita, joilla olisi samanlaisia kokemuksia. Se voisi tehdä oloni hiukan helpommaksi, vaikka ei tekojani teekään tekemättömiksi saati mitenkään puollustettavaksi omissakaan silmissäni. Mahtaisiko joku myös tietää, mistä moiseen voisi hakea apua? Onko tämä sitä impulssihäiriötä vai onko vain niin, että taakkansa pitäisi pystyä valitsemaan?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Eilisiltana kuuntelin radiosta kuunnelman "Ruuhkavuosi". Ehkä voit sen löytää Yle Areenasta ja kuunnella. Uskon, että se antaa sinulle hieman perspektiiviä suhteessa itseesi. Sen vain tahdon kertoa, että apua kannattaa hakea ajoissa, ei vasta sitten, kun edessä on täydellinen umpikuja. Mitä pikemmin hakee apua sitä pikemmin myös toipuu. Itse en sitä ollut tajunnut ja vasta, kun en enää pystynyt nukkumaan juuri yhtään, sain lääkettä, joka auttoi miinut nukkumaan. Siitä on nyt mennyt vuosi, mutta en ole paljonkaan paremmassa kunnossa vielä. Kun vielä vähän aikaa olisin jatkanut sitä latua, olisin seonnut ja joutunut sairaalaan, ja toipumiseni olisi kuulemma kestönyt huomattavasti kauemmin kuin nyt, joka tämäkin on hidasta.
Minulla on pitkäaikaisen varhaisen traumatisoitumisen aiheuttama dissosiaatiohäiriö, johon tietenkin liittyy pitkäkestoinen ja vaihteleva masennus. Olen läheisilleni rasitus kummallisine oireineni, joille en voi kuitenkaan mitään. Olen menettänyt yhteyden tunteisiini, ruumis ja tunteet ovat minussa erillään toisistaan. Olen elänyt tehden hyvin paljon työtä, kun "elämäntehtäväni" on terapeuttini mukaan ollut traumaattisen elämäni pitäminen unohduksissa. Vähitellen koetan terapeuttini avulla yhdistää itseäni, tunteita ja kehoa, käsitellä noita traumaattisia muistojani, jotka terapeuttini mukaan edelleen ovat käsittelemättä vielä kymmeniä vuosia niiden tapahtumisen jälkeen.
Sinulle tahdon sanoa, että älä viivyttele, mene lääkäriin, mene heti. Pidä kiinni siitä hyvästä, jota elämässäsi on. Paha olo purkautuu helposti suurina tunteina, jotka ovat tilanteeseen nähden ehkä kohtuuttomia ja muita vahingoittavia. Ihmisen kestokyky on rajallinen. Jokaisella on rajat, joita ei voi ylittää ilman, että itse vahingoittuu. Siitä kaikesta voi toipua, mutta toipuminen vie aikaa ja se pitää hyväksyä. Pitää hyväksys, ettei elämässä voi saada kaikkea, mitä toivoisi saavansa. Pitää sietää omaa ja toisten rajallisuutta ja puutteellisuutta, keskeneräisyyttä, hyväksyä itsensä ja muut sellaisina kuin ne ovat, "nahkoineen ja karvoineen".
ja varaat ajan lääkärille, sieltä lähete psykologille. Pinna palaa, kun tulee "ylikuormaa".
Univaikeudet saattavat olla oireita ehkä, lähestyvästä masennuksesta.
Vastaanvanlaisia tilanteita on useilla, et ole yksin.
Kuulostat minulta, olen kahden lapsen äiti. Viimeiset viisi vuotta samanmoisesti, raskaus, raskauden jälk. väsymys, opinnot kesken, opintolainat, talon hankinta, talo osottautui mädäksi, remontointtia, toinen raskaus, valmistuminen epävarmaan ammattiin, huonosti päättyneitä työsuhteita ja siihen päälle omia luovia projekteja jotka olivat suuria ja stressaavia.
Miehen sairastuminen ja työttömäksi jääminen, taloudelline epävarmuus voimistui ja oma huono omatunto kun en pärjää enkä jaksa.
Aloin voida hyvin huonosti, valvoin, itkin, raivosin. Mieskin masentui. Lapset jäivät vaille huomiota kokonaan.
Löysin uuden suhteen josta löysin apua ja helpotusta kuhn sai puhua pahaa oloa ulos, ymmärrän jälkeenpäin että kaipasin terapiaa jota hain tästä vieraasta miehestä. Olisi pitäönyt siinä vaiheessa mennä ammattiauttajan luokse, yksin tai yhdessä. Mutta eroon päädyttiin.
Lapset ovat yhteishuollossa nyt, elämä menee vähän paremmin. Murruin talvella ja hain lopulta apua kun olin lapsen edessä parkunut jotain lasin kaatumista ja aloin käytttää liikaa voimia lapsia pukiessa tms. Valvoin yöt ja hikoilin ja tuskailin.
Pinna meni herkästi ja yksinkertaisesti en nähnyt mitään iloa missään, perhe tuntui taakalta, haudoin ajatusta katoamisesta. Toisella hetkellä takerruin lapsiin että äiti rakastaa teitä, älkää jättäkö tai menkö pois. Miltä tämäkin on pienistä alle kouluikäisistä lapsista tuntunut??
Nyt syön masennuslääkkeitä ja olen käynyt terapiassa ja saanut vähän etäisyyttä tapahtumiin ja elämääni. Luulen että olen myös parempi äiti. Terapia-miessuhde on edelleen olemassa ja olen kiitollinen hänestä, että oli joku johon nojata.
Vaikkakin sen olisi kai pitänyt olla oma mies, mutta tilanteet ajautui hyvin pahoiksi eikä ollut eikä löytynyt mitään yhteyttä enää.. eikä sitä ole eron jälkeen löytynyt uudelleen (erosta on n. vuosi)
Suhde oli pitkä, 15 vuotta yhdessä. Kyseessä oli ns. ensirakkaus, voi olla että eroon oli muitakin tekijöitä kuin minun masennus, parisuhteeseen kyllästyminen ja kahden ihmisen rakkauden muuttuminen sisaruus-suhteeksi..?? En tiedä.
Mutta sinulle sanoisin, hae ajoissa apua vaikka vaikealötya tuntuu oottaa se puhelin käteen ja soittaa. Terveyskeskuksen päivystyksen kautta ainakin minä sain heti apua.
Se auttaa kummasti. Ite saan myös raivopuuskia pienestäkin stressistä ja olen altis saamaan epilepsiakohtauksia jos olen nukkunut huonosti... kunnon loma ja lepo tekevät ihmeitä. Älä nyt ihmeessä riskeeraa perhettäsi tekemällä väkisin asioita. Perheesi on se kaikista tärkein?