Perheeni on suurin rikkauteni. Hyvä rakastava ymmärtäväinen mies, terve ihastuttava lapsi, hyvin kasvatettu koira. Kaikki perusasiat ovat kunnossa, paitsi oma vointini. En ymmärrä enkä tunne enää itseäni. Olen palannut töihin (opetan yläasteella) ja se on ollut hyvä ratkaisu, sillä lapsi on todella viihtynyt perhepäivähoidossa ja olen itse päässyt irtautumaan kodin pyörityksestä. Mies sai väitöksen valmiiksi viime talvena ja sekin stressi on poissa. Siltikin olen kuin haamu entisestäni.
Ystäväni ja tuttavani ovat olleet aina sitä mieltä, että sopisin ison perheen äidiksi. Niin huolehtivainen ja rakastavainen ihminen kun olevinaan olen. Ja paskat, jos nyt niin voi sanoa. Minusta tuntuu, että koko elämäni on pelkkää toisista huolehtimista. Olen nyt "kesälomalla" ja puolet tuntamistani ihmisistä ovat minulle kateellisia pitkästä työkatkosta. Tietäisittepä millaista on huolehtia 30 murrosikäisestä kerrallaan ja yrittää auttaa heidän vanhempiaan kasvatustyössä. Kun eivät pärjää sen yhdenkään kanssa. Kahden kuukauden katko on pakollinen että jaksaa taas katsoa kuusi tuntia päivässä sitä menoa... ja kun illalla tulee kotiin, lapsi vaatii ja uhmaa ikänsä puolesta. Koira vaatii rotunsa puolesta. Mies on tottunut passaukseen. Minä vaadin, vaan kukaan ei anna. Itse olen soppani keittänyt ja nyt kun en jaksakaan hämmentää enää, olen pulassa. Olen niin pettynyt itseeni!
En halua enempää perhettä, koska minusta tuntuu, että tämän nykyisen ylläpitäminenkin on minulle liikaa. Haluaisin harrastaa jotain, Rahat ovat tiukilla ison asuntolainan vuoksi. Itse asunto on ihan tavallinen.
Tiedän, että kohta joku teistä lukijoista vastaa minulle ja kritisoi ruikuttamistani. meillä jokaisella on oma kynnys asioiden kestämiseen. Mitä tapahtuu, kun en enää jaksa? Tuhoanko perheeni?
Äsken itkin ensimmäistä kertaa lapseni nähden. Ruuanlaitto kävi voimille, koska jouduin koko ajan kieltämään, selittämään ja varomaan, ettei lapseni polta itseään soppakattilaan. Miksi en jaksa?
Olen jopa miettinyt työpaikkani vaihtamista, koska olen niin totaalin kyllästynyt koko ajan kieltämään, komentamaan, vaatimaan, kehumaan, opettamaan, seuraamaan, viihdyttämään, kannustamaan...
Ja samaan pitää pystyä kotonakin.
Ystäväni ja tuttavani ovat olleet aina sitä mieltä, että sopisin ison perheen äidiksi. Niin huolehtivainen ja rakastavainen ihminen kun olevinaan olen. Ja paskat, jos nyt niin voi sanoa. Minusta tuntuu, että koko elämäni on pelkkää toisista huolehtimista. Olen nyt "kesälomalla" ja puolet tuntamistani ihmisistä ovat minulle kateellisia pitkästä työkatkosta. Tietäisittepä millaista on huolehtia 30 murrosikäisestä kerrallaan ja yrittää auttaa heidän vanhempiaan kasvatustyössä. Kun eivät pärjää sen yhdenkään kanssa. Kahden kuukauden katko on pakollinen että jaksaa taas katsoa kuusi tuntia päivässä sitä menoa... ja kun illalla tulee kotiin, lapsi vaatii ja uhmaa ikänsä puolesta. Koira vaatii rotunsa puolesta. Mies on tottunut passaukseen. Minä vaadin, vaan kukaan ei anna. Itse olen soppani keittänyt ja nyt kun en jaksakaan hämmentää enää, olen pulassa. Olen niin pettynyt itseeni!
En halua enempää perhettä, koska minusta tuntuu, että tämän nykyisen ylläpitäminenkin on minulle liikaa. Haluaisin harrastaa jotain, Rahat ovat tiukilla ison asuntolainan vuoksi. Itse asunto on ihan tavallinen.
Tiedän, että kohta joku teistä lukijoista vastaa minulle ja kritisoi ruikuttamistani. meillä jokaisella on oma kynnys asioiden kestämiseen. Mitä tapahtuu, kun en enää jaksa? Tuhoanko perheeni?
Äsken itkin ensimmäistä kertaa lapseni nähden. Ruuanlaitto kävi voimille, koska jouduin koko ajan kieltämään, selittämään ja varomaan, ettei lapseni polta itseään soppakattilaan. Miksi en jaksa?
Olen jopa miettinyt työpaikkani vaihtamista, koska olen niin totaalin kyllästynyt koko ajan kieltämään, komentamaan, vaatimaan, kehumaan, opettamaan, seuraamaan, viihdyttämään, kannustamaan...
Ja samaan pitää pystyä kotonakin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kerrot harkinneesi työpaikan vaihtamista. Oletko tullut ajatelleeksi, että jos lähdet muihin hommiin, menetät kesä-, syys- ja talvilomat, välitunnit, jaksot, joissa on vain vähän opetustunteja, kuuden tunnit päivät yms. Lisäksi joutuisit opettelemaan uuden työn, johon sinulla ei ehkä olisi edes pätevyyttä, saati kokemusta. Joutuisit aluksi luultavasti hankkimaan uuden koulutuksen. Luuletko, että selviytyisit?
Mietihän, mitä muuta voisit muuttaa. Minulle tulee mieleen koirasta luopuminen ja asunnon myyminen ja halvemman asunnon hankkiminen. Voisitte miehesi kanssa neuvotella kotitöiden jakamisesta.
Älä syytä kaikesta oppilaitasi, jotka elävät omaa ainutlaatuista nuoruuttaan. Kyllä sinun omat valintasi ovat ajaneet sinut tiukille.
Voihan olla niinkin, että sinulla on jokin fyysinen tai psyykkinen sairaus, joka vie voimasi. Mene toki lääkärille!
Ja suonet lämpimän ajatuksen niille äideille, joilla on kolmivuorotyö sairaalassa, vanhainkodissa tai tehtaassa, niille, jotka nousevat aamulla kello kolme jakamaan sanomalehtiä, niille, jotka istuvat koko päivän kassalla naputtelemassa, niille, jotka siivoavat iltaisin ja öisin, jotka laittavat ruokaa kuumissa suurkeittiöissä, ajavat bussia, trukkia tai taksia, sekä niille, joilla ei ole työtä ollenkaan.
Ihminen jaksaa kumman paljon.
että se on kyllä tosi rankka duuni, onneksi lomalla ehtii vähän palautua. Ihmissuhdetyö on aina rankkaa ja jos ammatinvaihdosta mietit, niin tottakai kannattaa suunnata sinne mitä sydän sanoo... mutta toki kannattaa miettiä sitä ehkä sitten loman jälkeen kun olet ehkä palautunut? tv. ope
yhtenä vaihtoehtona, ellei työstä saa iloa tai tyydytystä, ja se vain rasittaa. Ja voisit opettaa miehesi pois passaamiseen tottumisesta;-). Ehkä asiat eivät kaikki olekaan niin hyvin kuin sanoit. Ehkä olet väsynyt, hiukan masentunut, jotakin sellaista. Murrosikäisten nuorten opettaminen on takuulla voimia vievää työtä, etenkin tänä päivänä. Jos vain osaat, lapsesi kanssa saisit ainakin hiukan lepoa - erilaista toimintaa ja elämää. Vaihtelua. Saisit keskittyä omaan lapseesi. Tietysti miehesi pitäisi osallistua ihan yhtä lailla kotihommiin kuin sinunkin. Molemmat teette arvokasta työtä ja kotonakin pitäisi jaksaa oman lapsen kanssa, hän on kuitenkin tärkein:-).
oikeestikin muuttunut. Sinusta on tullut äiti. Et ole enää mikään huoleton sinkku, tytön hupakko.
Olet alkanut ymmärtää vastuusi äitiydestä ja se ehkä tuntuu raskaalta.
Odotuksen, etenkin ensimmäisen lapsen suhteen on suuret ja niin erilaiset, kuin mitä todellisuus näyttää. Siitäkin ehkä olet vielä ymmälläsi.
Odotit ehkä töihin pääsyä myös liian suurin odotuksin, ikään kuin ratkaisuna väsymykseesi ja pettymyksiisi arkitodellisuudesta lapsen kanssa.
Sanoisin, että sulla on jonkin asteinen masennus taustalla ja siihen sun pitäisi hakea apua.
Kokemuksesta voin kertoa, että asiat, jotka nyt sinusta tuntuvat ylitsepääsemättömiltä ja joista rasitut enemmän kuin pitäisi, kuten oppilaat esim. niin
eivät tunnukaan enää ollenkaan niin vaikeilta, kun on masennuksesta selvinnyt.
Neuvoisin sinua menemään ihan lääkäriltä pyytämään jotain lääkettä masennukseen tai, minkä itse tein, menin Rosen-terapiaan. Sain siitä todella nopeasti avun, en tarvinnut lääkkeitä ja sain voimia myös tulevien asioiden ja ongelmien käsittelyyn, joita
en enää terapian jälkeen ota ollenkaan niin rankasti, kuin ennen.
Se on aivan ihmeellistä, koska mikään ei ympärillä muutu, mutta ihan kuin olisi kaikki muuttunut.
Todellisesti vain oma asennoitumiseni itseä ja muita kohtaan on muuttunut.
Kaikki eivät halua uskoa saavansa apua muusta kuin lääkkeistä, mutta Rosen-terapiaa oman kokemukseni perusteella voin suositella lämpimästi.
Enkä vain oman kokemuksen. Vasta oli miniäni, kahden pienen lapsen äiti hyvin väsynyt ja masentunut. Suunnittelivat jo eroa. Patistin miniän sekä poikani, molemmat Roseniin ja miniä on yhden käynnin jälkeen aivan kuin uudesti syntynyt.
Paljon vuodatti kyyneleitä ja käsittelin asioita parin viikon ajan, mutta nyt on aivan eri ihminen.
Sen nopeus ja tehokkuus muihin hoitoihin verrattuna on vailla vertaa.
Teetpä niin tai näin, niin apua on haettava ja nyt kun olet lomalla, on erinomainen paikka alottaa joko lääkitys tai terapia. Se takaa sulle huomattavasti paremman tulevan lukuvuoden ja jaksamisen.
Siinä olet oikeassa, että vaikka ulkoisesti olisi asiat kuinka hienosti, niin ei auta, jos ei tunne itseään.
Masennus on juuri sellaista, siis hae apua, pian.
Jos kiinnostut Rosenista, kerron mielelläni siitä lisää, ellet tunne entuudestaan.
Oisko masennusta? Toisekseen kaikki tuntemani opettajat ovat persoonallisuuden rakenteeltaan "vaativia persoonia", sekä itseään, että muita kohtaan. Kohtuuttomat odotukset itseä kohtaan, niin opettajana, kuin äitinäkin ajavat ihmisen uuvuksiin. Hae apuja vaikka työterveyden kautta.