turhauttaa tämä yksinäisyyden tunne. Minulla on ystäviä, perhe, kolme lasta ja tosin hyvin etäinen avopuoliso...
Tuntuu, että yritän täyttää jotain vajaata sisimmässäni, eikä se täyty vaikka tekisi mitä. Olen joutunut lapsena olemaan paljon yksin ja olen siitä kärsinyt kyllä. Mutta en jaksaisi kantaa näitä tuntemuksia enää... tuntuu, että ne kuuluvat menneisyyteen, mutta silti ne tekevät tästä päivästä vaikean...
kiitos, jos joku jaksoi lukea...ja voimia meille kaikille jotka yksin koemme olevan tässä elämässä...
Tuntuu, että yritän täyttää jotain vajaata sisimmässäni, eikä se täyty vaikka tekisi mitä. Olen joutunut lapsena olemaan paljon yksin ja olen siitä kärsinyt kyllä. Mutta en jaksaisi kantaa näitä tuntemuksia enää... tuntuu, että ne kuuluvat menneisyyteen, mutta silti ne tekevät tästä päivästä vaikean...
kiitos, jos joku jaksoi lukea...ja voimia meille kaikille jotka yksin koemme olevan tässä elämässä...
Vastaukset 9
Vanhimmat
"turhauttaa tämä yksinäisyyden tunne. Minulla on ystäviä, perhe, kolme lasta ja tosin hyvin etäinen avopuoliso..."
Sehän se. Jos sinulla on ystäviä, niin älä anna niiden jäädä nimiksi puhelimeen, vaan SOITA heille! Statuksesta pitää saada hyviä tuloksia. Sulla on perhe, joten sopeudu perheeseesi, soluttaudu joukkoon ja opi tuntemaan sen jäsenet.
"Tuntuu, että yritän täyttää jotain vajaata sisimmässäni, eikä se täyty vaikka tekisi mitä. Olen joutunut lapsena olemaan paljon yksin ja olen siitä kärsinyt kyllä. Mutta en jaksaisi kantaa näitä tuntemuksia enää... tuntuu, että ne kuuluvat menneisyyteen, mutta silti ne tekevät tästä päivästä vaikean..."
Samoin minäkin tunnen että jotain on pielessä.
Ja jollakin ei ole ystäviä, lapsia, puolisoa, ei ketään. Silloin sitä on yksinäinen.
Hei
Minut on lapsuudessa opetettu superitsenäiseksi ja olen myös viettänyt paljon aikaa yksin. Ja opetellut olemaan huomaamaton vanhempien riidellessä ja isän purkaessa pahaa oloaan minuun. Olen vasta nyt tajunnut, että olen opetellut niin vahvasti tulemaan omin voimin toimeen, että muiden ihmisten lähelle päästäminen on todella vaikeaa. Haaveilen parisuhteesta, perheestä ja useista, läheisitä ystävistä. Ja nyt tajuan, että minun tulisi opetella ihmissuhteiden rakentamsista. Mitenkähän lähteä liikkeelle? Ei ole helppoa, kun melkein 36 vuotta on rakentanut muuria ympärilleen. Minulla on ystäviä ja kavereita ja olen sosiaalinen ihmisten parissa, mutta lähelleni en juurikaan ketään päästä. Ja välillä tuntuu, että jos yritänkin vähän avautua, niin ihmiset pelästyvät. Useimmat ilmeisesti hakevat kuitenkin vain pinnallisia, hyvin menee, tuttuja.
Haluaisin päästä tuosta menneisyyden taakasta ja löytää avoimemman minäni, joka auttaisi minua elämään sitä elämää, josta haaveilen.
Miten tuota taitoa voi opetella?
Olen pikkasen vanhempi kuin sinä mutta muuten melko samanlainen. Seitsenvuotiaaksi mummon päivähoidossa yksin ja sitten kouluun josta tulin avain kaulassa aina yksin kotiin. Minun piti pärjätä, olinhan iso tyttö. (kotiin olisi saanut tuoda yhden kaverin mutta kun yleensä oli kaveriporukoita ja jos valitsin vain yhden niin muut eivät oikein minusta sen jälkeen pitäneet, siksi olin yleensä koulupäivän jälkeenkin yksin) Ja niin minä olen pärjännyt koko elämäni yksin. Lähelleni en ole päästänyt ketään. Mutta olisihan se mukavaa jos joku siinä vierellä olisi. Vaan osaisinko minä olla vierellä?
Pärjääväksi kasvatettu ja hylkäämisiä kokenut tyttö oppi pärjäämään.
Nyt yli 40v ja kaipaan läheisyyttä. En kuitenkaan osaa ottaa sitä vastaan jos olsi tarjolla, vaan huudan - kerjään äänettömästi - sitä vääriltä henkilöiltä.
Asioiden näkeminen noinkin selvästi on hyvä askel toisenlaisen käytöksen oppimiseen, mutta miten siitä eteenpäin? En todella tiedä.
Sarjassamme "minulla on mies, lapsia, ystäviä, rakastaja, sukulaiset käy kylässä joka viikko, työkavereiden kanssa järjestetään illanistujaisia mutta voi hitto kun olen yksin."
Yksinäisyyttä voi olla monenlaista.
Ei siitä yksinäisyydestä vain pääse jollei ole joku jolle sen tyhjyyden voi näyttää. Ainakin omalla kohdallani olen tähän tulokseen tullut. Omalta kohdaltani ei edes olisi vaikeaa näyttää noita tunteita ja ilmaista sitä, mutta kuka olisi niin läheinen että ymmärtäisi ja olisi lähellä eikä suuttuisi heti, jos sanoisi et nyt on tosi yksinäinen olo. Ei vaan tuollaisia ihmisiä tahdo löytää. Nykysuomessa päin vastoin kadotaan ja ollaan välittämättä jos toisella on paha olla. Ettei vain itseen tartu ja vie voimat. Tai yleinen trendi näyttää tuo olevan. Tai sitten porukalla on aina kiire töissä ja ei jaksa. Ihan kuin sillä työnteolla koskaan rikastuisi.
Joka päivä on kuin vankilassa kun pitäisi yksin olla. Eikä vaan voi mennä tuosta vaan johkin porukkaan tyyliin et nytpä tuun tänne ja alan pirteäksi, koska se suru purkautuu heti valtavalla itkulla tai jollei sitä saa ilmaista niin se ahdistaa valtavasti.
Kelle kertoa mistä löytää vertaistukea. Helppo on antaa tänne sähköpostiosoite, mut kokemukseni mukaan ei kukaan vastaa. Ei joku tutustumisen muuri siinä on vaikka itse olen muuten ihan normaali työssäkäyvä ja terve yksinäisyyttä poislukien.
www.tukiasema.net
Siellä on vertaistukea,ja viestiketjuja,myös yksinäisyydestä.