Taas tänä iltana menin parvekkeelle ja tunsin suurta halua nostaa jalan kaiteen yli ja pudotttautua alas. Varmaan sitten kuolisin kun asun kolmannessa kerroksessa. Kauheinta olisi jäädä kasvina tähän elämääni kitumaan.
Kaiken pitäisi olla hyvin ja varmaan kaikki luuleekin niin. On lapsi, on materiaa ja on katto pään päällä. Työtä ei ole ja se vetää mielen matalaksi. Päivisin ei kehtaa ulkona liikkua, jotta muut ei tajuaisi mun olevan työtön. 10min sitten laitoin taas yhden hakemuksen meneen, mutta mitään en jaksa toivoa/odottaa. Mun elämä on tässä. Kuinka väärin se onkaan että elämäniloa pursuavat ihmiset kuolevat sairauteen tai onnettomuudessa ja minä sinnittelen päivästä toiseen kuolemaa toivoen ja odottaen. Jo kauan sitten lakkasin uskomasta siihen, että löydän vielä onnellisuutta tästä elämästä. Nyt vain odotan.
Varmaan taas tänä iltana laitan kädet ristiin ja rukoilen että pääsisin pois. Parhainta olisi että se tapahtuisi jonkin sairaskohtauksen takia. En halua satuttaa läheisiäni tappamalla itseäni. Parvekkeelta putoamista tai lääkkeiden yliannostusta vaan on vaikea saada näyttämään onnettomuudelta. Jos lähden oman käden kautta ei lapsi saa edes niitä muutamaan kymppitonnia vakuutuksesta. Jos saisi, olisi minusta sentään jotain hyötyä hänenkin elämäänsä. Nyt varmasti aiheutan enemmän huonoa kuin hyvää ja kuka tahansa osaisi pitää lapsesta parempaa huolta. Itse en oikein osaa/jaksa edes rakastaa. Tai kai minä rakastan, koska hänen takiaan kidun tässä helvetissä. Lapsella olisi varmaan vaikeaa selvitä minun kuolemasta...??? Kuinkahan kauan minun pitää odottaa hänen vuokseen? Ehkä sitten kun lapsella on oma asunto ja työ niin olen vapaa lähtemään.
Kaiken pitäisi olla hyvin ja varmaan kaikki luuleekin niin. On lapsi, on materiaa ja on katto pään päällä. Työtä ei ole ja se vetää mielen matalaksi. Päivisin ei kehtaa ulkona liikkua, jotta muut ei tajuaisi mun olevan työtön. 10min sitten laitoin taas yhden hakemuksen meneen, mutta mitään en jaksa toivoa/odottaa. Mun elämä on tässä. Kuinka väärin se onkaan että elämäniloa pursuavat ihmiset kuolevat sairauteen tai onnettomuudessa ja minä sinnittelen päivästä toiseen kuolemaa toivoen ja odottaen. Jo kauan sitten lakkasin uskomasta siihen, että löydän vielä onnellisuutta tästä elämästä. Nyt vain odotan.
Varmaan taas tänä iltana laitan kädet ristiin ja rukoilen että pääsisin pois. Parhainta olisi että se tapahtuisi jonkin sairaskohtauksen takia. En halua satuttaa läheisiäni tappamalla itseäni. Parvekkeelta putoamista tai lääkkeiden yliannostusta vaan on vaikea saada näyttämään onnettomuudelta. Jos lähden oman käden kautta ei lapsi saa edes niitä muutamaan kymppitonnia vakuutuksesta. Jos saisi, olisi minusta sentään jotain hyötyä hänenkin elämäänsä. Nyt varmasti aiheutan enemmän huonoa kuin hyvää ja kuka tahansa osaisi pitää lapsesta parempaa huolta. Itse en oikein osaa/jaksa edes rakastaa. Tai kai minä rakastan, koska hänen takiaan kidun tässä helvetissä. Lapsella olisi varmaan vaikeaa selvitä minun kuolemasta...??? Kuinkahan kauan minun pitää odottaa hänen vuokseen? Ehkä sitten kun lapsella on oma asunto ja työ niin olen vapaa lähtemään.
Vastaukset 7
Vanhimmat
http://search.live.com/results.aspx?srch=105&FORM=IE7RE&q=äiti lapsi leirit
http://search.live.com/results.aspx?srch=105&FORM=IE7RE&q=äiti lapsi kriisi
kun yhtäkkiä hakisin apua tai tunnustaisin tilani. "Hyvähän sun on" tai "pakko se on vaan jaksaa" on yleisimmät kommentit mitä saan, kun vähänkään yritän vihjata olostani. Sitten samaan hengenvetoon aletaan voivottelemaan omaa kurjaa elämää: kynsistä on lakka kuivunut rumasti, vyötärölle on tullut pari kiloa lisää, latvoissa on paljon haarahiuksia....
Tuskin haen mitään apua. Yritän sinnitellä eteenpäin niinkuin ennenkin. Tai oikeastaan koko elämä on ollut sinnittelyä. Lapsuusperhettä dominoi sadisti-isä ja jo 12v otin eka kerran lääkkeitä toiveena kuolla pois. No, se oli turha temppu koska ei niistä tullut kuin tosi huono olo ja olin sekasin muutaman tunnin. Voin siis kertoa ettei noin 20asperiinin nieleminen ota edes 12vuotiasta hengiltä. Tuokin hätähuuto jäi ilman huomiota eli kukaan ei koskaan saanut tietää syytä äkilliseen sairastumiseeni.
Ajattele LASTASI ! ! mitä hänestä tuolla tavalla tulee/ miltä häestä tuntuu, jos pitää olla äidinkanssa piilosilla MUILTA:
Hae edes lapselle apua, vaikka et itsestäsi välitäkkään ? itsesi kunnosta> Ensin täytyy olla tasapainoinen ja motivoitunut oikealla tavalla. Sen jälkeen tulee muut asiat tässä elämässä.
APUA ON TARJOLLA ! !
Voi kauhistus mitä elämällesi teet ja lapsen elämälle?
Ei tässä voi mitään kaunistelevia sanoa/ kirjoittaa tuohon asiaan.
HAE APUA, ennen kuin on katastofi?>
Lempeitä PAINAJAISIA ? ?
Niin, siitä se lähtee, oman tilan tunnustamisesta, nöyrtymisestä, että tarvitsen apua, uskallan ottaa sitä vastaan. Ei ole häpeä mennä lääkäriin ja kertoa tilastaan lääkärille. Ei ole häpeä olla työtön. Niin moni on joutunut työttömäksi aivan yllättäen.
Toipuminen alkaa oman heikkouden tunnustamisesta, sellaista se on minullakin ollut. Olen niin huono, etten kelpaa edes Kelan kuntoutusterapiaan. Silti raahustan eteenpäin päivän kerrallaan. Otan kiltisti lääkkeeni joka päivä ja käyn terapeutin luona päätäni selvittämässä ja opettelemassa uusia taitoja ja hankalissa tilanteissa selviytymistä. Keskustelen lastemme kanssa ja koetan olla edes kohtalainen äiti heikkoudestani huolimatta. Kodista huolehtiminen ei suju minulta kovin hyvin, mutta lapset auttavat, tekevät ruokaa ja pesevät pyykkejä, tiskaavat, leikkaavat ruohon pihasta ja paljon muuta. Sellaista se on, kun vajoaa masennukseen, irtoaa elämästä, jossa kuitenkin koettaa roikkua kiinni.
Niin, mene nyt lääkäriin ja kerro tilanteestasi. Siitä lähtee avun saaminen ja toipuminen.
http://search.live.com/results.aspx?q=kriisikeskus&go=&form=QBRE
Mä olin se joka yritti lähteä pois tästä maailmasta, en kuitenkaan siinä ihan onnistunut... Olin sitten jonkii aikaa sairaalahoidossa mm. masennuksen takia. Tiedän että se oli yhtä helv...iä mun perheelle ja myös kavereille, saada yhtäkkiä kuulla että yritin itsaria. Tiedän tunteen koska mun bestis onnistui siinä mitä minä yritin, siitä on yli kuusi vuotta ja kaverin kuolema sattuu vieläkin, paljon. Ajattelen häntä usein, vaikka siinä sivussa valitankin omaa elämääni, jossa kaiken pitäisi olla hyvin. Olen tällä hetkellä hoidon piirissä. Musta se on vahvuutta että uskaltaa puhua muille vaikeasta/pahasta olosta, eikä tee mitään mikä satuttaa myös muita!