Oiva Härkönen on alkanut näillä palstoilla hourailla kirjallisuusarvostelijana. Hänen kuvitelmansa elämästä eivät kuitenkaan perustu tosiasioihin.
Sen todistaa kertomus yhden aikakautemme loistavimman kirjailijan tekstistä:
”Allu Korvan epätoivo henki vahvaa uhoa siitä, mitä kaikkea elämä vielä hänelle tarjoaa. Nelikymppisen Tuijan epätoivo taas on lamauttavaa katsomista taaksepäin ja sen tajuamista, että iso osa elämästä on huomaamatta valunut hukkaan.
Maalla eniten ovat muuttuneet ihmiset.
Esikoiskirjassaan (kirjailija) kuvasi nuoria elävässä kylässä. Olihan Takkisen talossakin jo toimeton aikamiespoika, ja auto oli syrjäyttänyt sivukirjaston, mutta toisaalta maitolavoja käytettiin ja raittia hiihteli aito, iloinen kylähullu.”
--*--*--
”Palolan lapsista ovet lentäneet pois ne, jotka voivat. Jääneistä yksi on jehovantodistaja, toinen alkoholisoituneena sairaseläkkeellä. Naapuritaloissa asuu pelkkiä vanhoja naisia, ja kahvipöytään kannetaan kaupan pakastekakku.
Sen sijaan hän kuvaa tarkkaan 1970-luvun maalaistalon nuorisokamareita, olohuoneita ja saunoja, pienten tyttöjen meikkileikkejä, ujoa rakkautta sukulaispoikaan ja ennen muuta perheen, vanhempien ja lasten kiireetöntä yhdessäoloa.
Siihen Tuijalla on kova kaipuu, sitä hän etsii muttei löydä. Miksei? Siksi, ettei idylliä ikinä ollutkaan.”
Kun dialogista toiseen siirtyilevä kerronta paljastaa vähitellen Palolan salaisuuksia, Tuija alkaa muistaa tilanteita, jotka toivoi unohtaneensa. Kohtauksissa sodanjälkeisestä perhehelvetistä tunteet kuolettanut isä nujertaa vähitellen poikansa.”
--*--*--
”Menneeseen voi välillä palata kuin syliin, mutta vaikka kuinka kaivelisi, ihmelääkkeitä ihmisen varhaisiin vammoihin sieltä ei löydy.”
--*--*--
Yrittäkääpä arvata, kenestä kirjailijasta on kysymys? Kuka on kuvannut purevasti ja loistavasti tässä ajassa maaseudulla piilevää helvettiä?
Sen todistaa kertomus yhden aikakautemme loistavimman kirjailijan tekstistä:
”Allu Korvan epätoivo henki vahvaa uhoa siitä, mitä kaikkea elämä vielä hänelle tarjoaa. Nelikymppisen Tuijan epätoivo taas on lamauttavaa katsomista taaksepäin ja sen tajuamista, että iso osa elämästä on huomaamatta valunut hukkaan.
Maalla eniten ovat muuttuneet ihmiset.
Esikoiskirjassaan (kirjailija) kuvasi nuoria elävässä kylässä. Olihan Takkisen talossakin jo toimeton aikamiespoika, ja auto oli syrjäyttänyt sivukirjaston, mutta toisaalta maitolavoja käytettiin ja raittia hiihteli aito, iloinen kylähullu.”
--*--*--
”Palolan lapsista ovet lentäneet pois ne, jotka voivat. Jääneistä yksi on jehovantodistaja, toinen alkoholisoituneena sairaseläkkeellä. Naapuritaloissa asuu pelkkiä vanhoja naisia, ja kahvipöytään kannetaan kaupan pakastekakku.
Sen sijaan hän kuvaa tarkkaan 1970-luvun maalaistalon nuorisokamareita, olohuoneita ja saunoja, pienten tyttöjen meikkileikkejä, ujoa rakkautta sukulaispoikaan ja ennen muuta perheen, vanhempien ja lasten kiireetöntä yhdessäoloa.
Siihen Tuijalla on kova kaipuu, sitä hän etsii muttei löydä. Miksei? Siksi, ettei idylliä ikinä ollutkaan.”
Kun dialogista toiseen siirtyilevä kerronta paljastaa vähitellen Palolan salaisuuksia, Tuija alkaa muistaa tilanteita, jotka toivoi unohtaneensa. Kohtauksissa sodanjälkeisestä perhehelvetistä tunteet kuolettanut isä nujertaa vähitellen poikansa.”
--*--*--
”Menneeseen voi välillä palata kuin syliin, mutta vaikka kuinka kaivelisi, ihmelääkkeitä ihmisen varhaisiin vammoihin sieltä ei löydy.”
--*--*--
Yrittäkääpä arvata, kenestä kirjailijasta on kysymys? Kuka on kuvannut purevasti ja loistavasti tässä ajassa maaseudulla piilevää helvettiä?
Vastaukset 21
Vanhimmat
mutta hän ei taida olla tämän päivän kirjailija, vaikka on vielä ajankohtainen ja taitaa tulla nykymenolla aina ajankohtaisemmaksi.
... eivät nuo näytteet kerro mitenkään, että tuollaista olisi erikoisesti maaseudulla. Tuommoista on kaikkialla, mutta sanoisimpa, että kyllä maalla vietetään keskimäärin terveempää elämää. Lapset sieltä joutuvat kyllä hakeutumaan pääosin kaupunkiammatteihin, sillä viljely vaatti entistä vähemmän väkeä.
mieltä.Lisäisin vielä,että viljelijäksi jäävät joutuvat omaamaan sisukkaan luonteen selvitäkseen jatkuvasta negatiivisesta suhtautumisesta jota tulee joka taholta.
Tuon kirjailijan täytyy olla Anna-Leena Härkönen. Tuosta tekstistä olen lukevani takautumia hänen esikoiskirjastaan Häräntappoase, Sonnimiehelle hyvin suositeltava teos.
Härkönen on maaseudun kuvaajana hyvin tarkkasilmäinen ja saanut tunnustusta kaikkien aistien tulkinnasta. Jos esikoisteosta Härän (siis lähes Sonnin) tappoasetta on esitetty myös lukuisasti teattereissa.
Se on ollut erityisesti ylioppilasteattereiden suosituinta näytelmäkirjallisuutta.
Teksti kertoo todella Anna-Leena Härkösen uusimmasta teoksesta Juhannusvieras, jossa hän kuvaa kuvaa tuntojaan samassa mielettömässä maaseutuympäristössä kuin hänen esikoisteoksensa Sonnintappoase.
Anna-Leena Härkösen löi itsensä yleiseen tietoisuuteen jo teatterikoululaisena, kun Mikko Niskanen sieppasi hänet elokuvansa ”Mona ja palavan rakkauden aika” pääosaan. Kaikki merkit viittaavat siihen, että Mikon, silloin jo ikämiehen ja pääosan esittäjän Anna-Leenan välillä roihusi jonkinlaista palavaa rakkautta, ainakin elokuvan teon aikaan.
suomalaisessa teatteri- ja elokuvataiteessa. Hän suuntautui alun perin näyttämötaiteeseen, mutta huono muisti pakotti hänet etsimään itselleen toisenlaisen taiteen muotoa. Vuokko Niskanen kuvaa kirjassaan ”Minä ja mieheni Mikko” varsin kuvaavasti tuota Mikon puutetta, jonka vuoksi hän joutui antamaan parhaimmat näytteensä vain elokuvan alalla. Roolisanat eivät yksinkertaisesti pysyneet hänen muistissaan yhtä liuskaa pitemmälle.
Mikko oli lähtöisin kommunistisesta maaseutukodista ja hän itsekin omaksui aatteen nuoruudessaan. Mikon veljet ovat aatteen kannattajia vieläkin. Tosin Äänekoskella sähköliikkeen pitäjänä vaikuttanut Esko Niskanen ei missään tuonut poliittisia mieltymyksiään esiin. Mikon aate ei kuitenkaan kestänyt elämän koettelemuksissa. Opiskeluaika Moskovassa mursi Mikon aatteellisen näkemyksen, vaikka hän vielä Neuvostoliitosta palattuaan seurusteli näkyvästi stalinistisen Aulikki Oksasen kanssa.
Mikon aatteellinen kanta päätyi kepulaisuuteen, johon näyttävänä ohjailijana oli Yleisradion johtaja Pertti Paloheimo, jonka ansiosta Mikko pääsi pitkälti kertomaan suurelle yleisölle maaseutuhelvetistä elokuvassaan ”Kahdeksan surmanluotia”.
Mikko oli poliittisesti enemmän hännystelijä, joka käytti kaikki keinot harjoittaakseen ammattiaan ja sille resursseja hankkiakseen. Kepun Lappeenrannan puoluekokouksessakin Mikko päättyi estradille kameransa kanssa. Pahat kielet kertovat, ettei tuossa kamerassa ollut edes filmiä. Mutta sehän ei Mikon esiintymistä haitannut.
Anna-Leena, joka toivottavasti ei ole mitään sukua näillä palstoilla esiintyvälle Oivalle, on vahvojen tuntojen tulkki. Hänen kuvaamastaan maaseutuhelvetistä sai alkunsa myös hänen sisarensa Kirstin kohtalo:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Loppuunkäsitelty/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Loppuunkäsitelty
jota Killi Härkönen ei kestänyt:
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=28&t=554&a=2550
Sen sijaan täällä esiintyi erilaisia tylsistyneitä härkämiehiä ja oivahärkösiä, jotka hokevat maaseutupuolueen mantraa kuin lammas pääkipuaan.
Suomalainen terveydenhoito on vajonnut samalle tasolle kuin se oli ennen torppari, renki ja piikayhteiskunnan aikaan. Herkkien ihmisten mielenterveydenhoito muistuttaa entisaikain huutolaislasten kohtaloa.
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Härkönen kirjoitti suruvuoden potilaskertomuksen/HS20050811SI1KU01bf2
Maaseudun helvetin tuntojen tulkki Anna-Leena Härkönen (toivottavasti ei sukua Oivalle) on kiteyttänyt kepulaisen terveydenhoidon idean:
”Hulluista ja hankalista pääsee eroon niin, että ne lähetetään matkoihinsa niin, että ne voivat rauhassa hyppiä parvekkeilta alas”.
”Pilleripurkki kouraan ja kotiin”.
Härkönen on käyttänyt romaanissaan ihmisten omia, oikeita nimiä. Hän perusteli ratkaisuaan sillä, että hän halusi kirjoittaa kirjan siskostaan, joka ei saanut apua mielenterveydellisiin ongelmiinsa ja siksi kuoli. Härkösen suurin tavoite onkin se, että mielenterveyteen liittyvistä asioista puhuttaisiin niiden omilla nimillä, ja toivoo kirjansa nostavan esille mielenterveyspotilaiden huonon kohtelun.
Tämä johtopäätös kiteytyy, kun lukee maalaisliiton entisaikain sosiaalipolitiikasta huutolaislasten muodossa osoitteessa:
http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2004/g_nurmi.html
Molemmissa aatteissa oma ydinporukka rohmuaa kaikki yhteiskunnan rikkaudet, mutta muu kansa ajetaan mieron tielle huutolaisiksi.
Kumpaakin aatetta pitää kehua ylt' ympäriinsä kaikkia tosiasioita halveksien.
En tunne maaseutua riittävän hyvin, jotta voisin ottaa kantaa siihen, kuinka paljon se on koettelemus. Kuitenkin, Kirsi Härkösen itsemurhaan vaikutti varsin oleellisesti hänen tekemänsä työ, jossa hän joutui varsin omakohtaisesti tutustumaan naisten asemaan kehitysmaissa ja sotaoloissa. Amnestyn tekemä tutkimusprojekti on raskas kenelle tahansa ja varsin kova kokemus se on herkälle nuorelle naiselle.
Masennusta on kahden tyyppistä, on reaktiivinen masennus, joka on normaali reaktio tunnetilaan, jonka kuuluukin aiheuttaa surua. Patologinen masennus on aivojen välittäjäaineen häiriöstä johtuva, tämä masennus on nykyisin aika hyvin lääkkein hoidettavissa. Ellei näitä kahta tyyppiä pystytä erottamaan, silloin pelkkä lääkehoito ei tietenkään riitä. Kuitenkin, mikäli nuori ihminen, ilman edeltävää traumaa, kärsii masennusoireista, on varsin tyypillistä pitää tilaa patologisena masennuksena. Kirsin kohdalla tämä arviointi meni pieleen.
Samaa mieltä ole mielenterveystyön resussien pienentämisestä, se on vaarallista leikkiä. Kaavailut siitä, että mielisaairalapotilaat siirettäisiin kokonaan perusterveydenhuollon vastuulle, johtanee jatkossa samanlaisiin inhimillisiin tragedioihin lisääntyvissä määrin -ikävä kyllä.
Huutolaisuus liittyy olennaisena osana siihen yhteiskuntaan, jonka edustaja nykyinen Suomen Keskusta rp. on. Se on piittaamattomuutta toisesta ihmisestä, toisen ihmisen hyväksikäyttöä ja vielä toisen ihmisen alentamista sekä nöyryyttämistä. Kaikella tällä pyrittiin saamaan tästä alistusta nöyrä ja kuuliainen käytännössä orja.
On ihmeteltävää, kuin vähän suomalaisessa kirjallisuudessa on käsitelty näiden raskautettujen asemaa. Toista on kulttuurimaassa Ruotsissa; siellä on lukuisia kuvauksia tästä viheliäisestä mäkitupalaisuudesta, tatareista ja yleensä maalaisuudesta. Siksi ei ole ihmeteltävää, että Ruotsissa kepulaisuus on vain hyvin marginaalinen ilmiö.
oli voimakas petoksen ja toisen hyväksikäytön idea. Jussi, jolla alussa oli omistuksessaan vain kuokka ja suo, joutui jatkuvasti luovuttamaan raivaamiaan maitaan kepuleille säätyläisille. Se oli sen ajan nurkanvaltausta.
Kun edellä on noin kovasti todisteltu helvetin olevan maaseudulla, niin pitäisikö siitä vetää se johtopäätös, että kepulaisuus on helvetillinen aate? Ei kai mikään muukaan saa aikaan noin paljon pahaa ihmisten välisessä kanssakäymisessä?
Putkinotko on kuvaus maaseutuköyhälistöstä ja niistä olosuhteista, johon itsekäs maalaisliittolaisuus aina johtaa.
Olennaista siinä on se, ettei tajuta ajan kellojen lyöntiä. Juutaksella ja Heikki Turusella on paljon samaa: ongelmat nähdään, muitta ei keinoja niiden poistamiseen.
Siinäpä kysymys:
http://www.savonlinna.fi/kirjasto/LehtoNet/Lehtosen_Putkinotko.htm
Joel Lehtosen kuvaama Putkinotko oli kepulaisuuden kehto:
"Juutas, saamaton ja omahyväinen korven jättiläinen, nousee teoksen keskeiseksi hahmoksi. Hän on vitaalinen alkuihminen, jonka tiedot maailmasta perustuvat ikivanhoihin uskomuksiin ja epämääräisiin luuloihin."
"Juutas on jäänyt orvoksi uudessa ajassa, jolla ei tunnu olevan käyttöä hänen taidoilleen. Todellisuus hänen ympärillään muuttuu eikä hänellä ole taitoja ymmärtää sitä. "
"Juutas haaveilee omasta maatilkusta, muttei toimi sen eteen, vaan surkuttelee köyhyyttään eikä halua raataa toisten hyväksi. Niinpä perhe elää kädestä suuhun ja päivä kerrallaan, järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella, sen sääntöjä osaamatta ja tuntematta."
Nämä ovat perimaalaisliittolaisia arvoja tänä päivänäkin ja maaseudun helvetillisen kurjuuden syy.
Kepulaisten EU-politiikka on jo kiteytetty Putkinotkossa seuraavalla tavalla:
"Putkinotko on Rojolan mukaan tulkittu kuvaukseksi siirtymisestä metsäläisyydestä ihmisten ilmoille tai romaaniksi "kaskeamiskulttuurin perillisistä, jotka uusi aika turmeli", mutta hänen mielestään teosta voi yhtä hyvin pitää ironisena kommenttina juuri sellaisiin käsityksiin. "Putkinotkoilun" voi Rojolan mielestä tulkita myös tottelemattomuudeksi, sillä Juutaksen protesti koituu hänen itsensä ja perheensä vahingoksi. Sivullisesta se on järjetöntä, mutta Juutakselle se on ainoa tai viimeinen vastustuskeino."
Lisää:
http://www.savonlinna.fi/kirjasto/LehtoNet/Lehtosen_Putkinotko.htm
tämä Anna-Leena Härkönen.
Kaikki pisteet hänelle!
Hänen tekstinsä lähtevät aina sydämestä!