Miksi sairastuitte syömishäiriöön? Millaista se oli/on elää sh:n kanssa? Oletteko olleet sairaalassa?
Sama idea kun Syli:n foorumilla, mutta täällä saa laittaa ruokamääriä, painoja,jne.
Sama idea kun Syli:n foorumilla, mutta täällä saa laittaa ruokamääriä, painoja,jne.
Vastaukset 13
Vanhimmat
sillä kello on paljon. tässä kuitenkin tiivis paketti:
kotona veli hakkasi, potki, sylki ja haukkui pois itsetunnon. hyväksykäyttikin. uhkaili tappaa minut ja perheeni. minusta tuli 7-vuotiaana aikuinen. heti ensimmäisen lyönnin jälkeen. kun veli muutti kotoa monen vuoden kuluttua, minä aloin oksentaa. oksentaa ulos sitä paskaa jota salasin sisälläni. päätin että minusta tulee laiha ja kaunis, eli kaikkea muuta kuin veljeni sanoi. että minusta tulee niin pieni ettei kukaan koskaan uskalla koskettaa tai satuttaa minua.
muutin 17-vuotiaana omaan asuntoon. lähinnä siksi että saisin sairastaa rauhassa ja laihtua. sitten minut raiskattiin. se oli vanha ystäväni ja hänen kaverinsa. minun omassa kodissa. aamulla heräsin alasti kipuun, lakanat olivat veressä. oksensin sappinesteitä vessan lattialle.
bulimia paheni joka vuosi. lukion toisella laihduin 10 kiloa, alipainon puolelle. sairastuin hetkeksi ortoreksiaan, mutta kun sain rasitusvamman jalkaan enkä päässyt enää lenkille, bulimia palasi heti. ja pahempana kuin koskaan. parhaimmillaan oksensin 13 tuntia. sitten sammuin sänkyyn ja aamulla heräsin vain jotta voisin käydä kaupassa ja jatkaa eilisestä. lakkasin käymästä koulussa. tuli vakava masennus ja unettomuus. kenellekään en kertonut mitään.
jossain vaiheessa alkoi mennä niin huonosti että kerroin ystävilleni että olen noin. 6 vuotta sairastanut bulimiaa. he veivät minun hoitoon, terapiaan, jossa kolmen vuoden jälkeen käyn vieläkin.
tuli kirjoitukset. minun piti olla L:n ylioppilas. kirjoitin A:ta ja B:tä. en lukenut yhtään. minä söin ja oksensin. minut piti hakea kirjoituksiin, en olisi muuten mennyt. en välittänyt mistään. pääsin kuitenkin ylioppilaaksi. sen jälkeen menin muutamaksi kuukaudeksi vapaaehtoisesti osastolle. 18-vuotiaana, niiden hullujen joukkoon. löysin anoreksian. ja paino alkoi laskea. jossain vaiheessa pakkasin laukkuni ja sanoin kiitos hei, ja lähdin kotiin.
muutama viikko ja minut vietiin ambulanssilla samaan sairaalaan. viilleltynä, psykoosissa, 42-kiloisena. hyperventiloin ja kun ovi takanani lyötiin lukkoon, kaaduin maahan itkemään. olin pakkohoidossa. olin erittäin itsetuhoinen. olin myös ensimmäinen anoreksiapotilas siinä sairaalassa ja vedätin niitä hoitajia minkä ehdin (mikä ei ollut kotiinpääsyni kannalta edullista) puolen vuoden kuluttua painoin kai n. 40 kiloa ja minut vietiin sisätautiosastolle letkuihin.
letkujen laitto oli elämäni kamalin kokemus. siihen tarvittiin kuusi hoitajaa ja paljon huutoa, itkua ja kirosanoja. puoli tuntia ja minussa oli se letku, josta pistettiin tippumaan rasvaa sisääni. en voinut kuin itkeä. peli oli menetetty. minä olin hävinnyt.
pääsin pian takaisin osastolle letkujen kanssa, hienosti pyörätuolilla, kun omat jalat eivät enää kantaneet. sain yksityishuoneen ja oman vessan. kolme kuukautta olin letkuissa ja kun ne otettiin pois, suostuin syömään enemmän kuin ennen, kunhan ei tarvinnut pistää letkuja enää uudelleen. mutta sepä ei riittänyt hoitajille. minulle alettiin syöttää lääkettä, joka lisää ruokahalua.
söin helvetisti. sillä sekunnilla bulimiani palasi. söin oksensin söin söin söin ja kuukaudessa olin lihonnut 31 kiloa. vakava masennus tuli kehiin. viiltelin kasvojani. oksensin lisää. yritin 5 kertaa itsemurhaa. usein vietin aikaa tipassa ensiavussa tai vierihoidossa. viiltelin jopa hoitajien silmien edessä.
pääsin kotiin vuoden pakkohoidon jälkeen, ylipainoisena, raadeltuna ja vakavasti masentuneena.
tasan kaksi viikkoa ja otin tappavan lääkeannostuksen. olin kolme päivää teho-osastolla vaipoissa ja koneissa ja mietin jaksanko herätä. no, neljäntenä päivänä minä heräsin siitä pimeydestä ja itkin. sitä etten ollut kuollut. en jaksanut elää lihavana.
siitä alkoi jälleen vuoden pakkohoito. laihduin pikkuhiljaa normaalipainoon. syömisiin ei niin kiinnitetty huomioita. osasto johon ensin jouduin oli helvetti. ei omia vaatteita, ei edes alusvaatteita! ei tavaroita, ei edes kynää tai paperia, ei koruja, kelloja. ei mitään. ei ulos. tupakkaa yksi ruokailun jälkeen. vessaan ja suihkuun hoitajan katsoessa vieressä. hoitajat olivat todella ilkeitä; jos olit lihava, sait kuulla olevasi LÄSKI, jos olit hieman hidas, sait kuulla olevasi IDIOOTTI. pari kuukautta taistelin sitä ja sain enemmän oikeuksia. mm. omat vaatteet ja ulkonaliikkumisluvan.
puoli vuotta ja minut siirrettiin avolle. en ollut viillellyt puoleen vuoteen enkä enää aikonutkaan. kaikki raajani ovat pilalla. täynnä arpia; jalat, kädet, vatsa, kyljet, rinta, lantio... bulimiani rauhoittui hieman. oksentelin 2-6 kertaa viikossa. vuosi meni ja minut kotiutettiin ja masennusdiagnoosi poistettiin papereista. tilalle olivat tulleet epävakaa persoonallisuushäiriö, ahdistushäiriö, traumaperäinen stressireaktio ja oireta dissosiaatiohäiriöstä.
nyt olen ollut kotiutuneena kahden vuoden pakkohoitokeikasta kolme kuukautta. hitaasti menen koko ajan huonompaan kuntoon. oksentaminen on päivittäistä. laihdutus on rutiininomaista. kroppani pettää; arvot ovat surkeat, kiputilat rinnassa toistuvia, keho kuivumistilassa, hormonitoiminta pysähtynyt jne...
mutta silti, haluni parantua on suurempi kuin koskaan! kun vain osaisi... haluan oikeasti olla terve ja viettää normaalia elämää. olen menettänyt liikaa sairaudelleni: parhaan ystävän, terveyden, vanhemmat, kummit, hiukset, kilpatanssiuran, opiskelumahdollisuudet...
ja minusta vielä tulee terve! en vain itseni takia sitä halua, mutta myös kaikkien niiden ihmisten takia, jotka ovat jaksaneet rinnallani silloin kun minä en ole jaksanut. olen tekemässä rikosilmoitusta veljestäni ja aukomassa niin elämäni suurimpia salaisuuksia. ehkä sitten rupean voimaan paremmin.
voimia kaikille, jotka myös sairastavat! älkää antako kaiken mennä niin pitkälle kuin minä. ei se ole sen arvoista. ei se ole elämää.
kaikki voisi olla niin paljon paremmin. ja vielä tulee olemaankin. ottakaa apu vastaan. se kannattaa. älkää antako itsenne kadota. ei anneta syömishäiriön voittaa. me ollaan oikeasti todella vahvoja ihmisiä, täytyy vain uskoa ja luottaa.
no, ei siitä nyt niin lyhyt selostus tullutkaan. mutta niin paljon jäi silti vielä kirjoittamatta...
kiitos jos luit.
Mä oon nyt jo jonkun aikaa lueskellut yhtä blogia ja se taitaa olla sun, Ja huomispäivänä koittaa kuolema. Mutta tsemppiä sulle. :>
voi kamala, mitä kaikkea olet joutunut kokemaan ! luin tekstisi ja itkin. todella paljon tsemppiä ja voimia parantumiseen, uskon että pystyt siihen kyllä !
Tämä on koskettavin tarina, jonka olen näillä palstoilla lukenut.
Uskon vakaasti että paraneminen kannattaa (vaikka mulla se ei oikein meinaa onnistua). Vaikka on menettänytkin paljon ei koskaan voi tietää mitä ihanaa tulevaisuus tuo tullessaan.
Hyvää jatkoa
joku jo tunnistikin tarinan :> taidan olla sitä kyllästymiseen asti hokenut. eli blogi minulta löytyy, nimeltä huomispäivänä koittaa kuolema.
kirjoitan syömishäiriöisen tytön arjesta ja taistelusta sairautta vastaan. ei se ollutkaan niitä keijuja ja sitä onnea se sh. se itseasiassa söi sen kaiken pois. tai minä söin. hitaasti itseäni. kunnes jäljellä ei ollut enää muuta kuin diagnoosi F50.2.
käykää lukemassa jos kiinnostaa. ei siellä ilo ole katossa, mutta toivoa on rivien välissä.
ja voimahalaus kaikille teille :>
kommentinne ja myötätuntonne on tärkeää.
kiitos
Samat sanat. Mäkin menin ihan hiljaiseksi, todella koskettava stoori. Jaksamista!
Omaa tarinaani en kerro, kertokaa työ muut vain.
Olen sairastanut ortoreksiaa ja anoreksiaa n.4 vuotta. Kaikki vuodet täyttä tuskaa, mietityttää miten joku niin joka päiväinen asia kuin ruoka ja eritoten sen syöminen aiheuttaa niin paljon mielipahaa vaikka kaiken pitäisi olla päinvastoin.
En oikeastaan tiedä mistä syömishäiriöni on lähtöisin. En ikinä ole ollut missään hoidoissa tms. (tosin varmaa pitäisi), ellei terkkarilla käyntejä lasketa. Kaikki luultavasti alkoi siitä kun kilpauinti harrastukseni vakavoitui, ajattelin että olin parempi kuin muut jos söisin terveellisemmin kuin kilpailijat. Kaikki tosin meni aivan päinvastaisesti. Lopulta karsin ja kielsin itseltäni "epäterveellisiä" ruokia niin paljon että ei enään jäänyt paljon vaihtoehtoja mitä syödä(esim. mielestäni banaani ja jogortti oli epäterveellistä ja minulle haitallista).
Kaikki koko elämäni oli hirveän rajoittunutta. Kielsin itseltäni niin paljon, ahdistuin jos tein jotain kieltojeni vastaista. Ruuan suhteen kaikki oli niin pakkomielteistä. En voinut syödä kenenkään muun tekemää ruokaa, se oltiin vaikka saatettu paistaa rasvassa!!! kamalaa. En voinut mennä minnekkää kavereille/tapahtumiin joissa tarjottiin ruokaa. Ajattelin koko ajan päivän seuraavaa ruokailuhetkeä ja miten valmistaisin sen ja mitä se tasantarkkaan sisältäisi. Leivän päälle laitettavat ns.sallitut aineet oli laitettava juuri oikealla tavalla/järjestyksessä. Ahdistavaa.
Muutuin ihmisenä. Ennen olin pitänyt itseäni hauskana ja pirteänä, joukon pelle, tyyppisenä ihmisenä. Nyt olin hiljainen ja väsyneen oloinen. Ei ollut tarpeeksi energiaa enään mihinkään.
Olen aina ollut perfektionisti ja se luonteenpiirre ei auttanut paranemistani ollenkaan. Ala-asteella opettajani joutui otattamaan minulta pyyhekumin pois.
Painoin ennen sairastumista terveet 60kg ja olin n.170cm pitkä, pahimmassa vaiheessa painoin enään 43kg, mikä lihaksikkaalle urheilijalle on todella vähän. Kasvoin vielä lisää 5cm.
Treenasin(treenaan) ihan hullunna. Muistan menin treenewihin vaikka olisin ollut yli 37 asteen kuumeessa tai muuten kipeänä. Ahdistuin jos en päässyt liikkumaan. Heräsin joskus yölläkin tekemään lihaskunto liikkeitä kun minulla oli niin "läski olo".
Treenasin viikossa n.9-10 krt yli 20h/vko ja en syönyt juuri mitään. Muistan kun treeneistä tuli kahden viikon kesäloma, juoksin joka aamu n.20km lenkin tyhjällä vatsalla. Kerran olin pyörtynytkin pururadalle.
Kaikki yrittivät sanoa minulle että olin sairas, itsepäinen kun olin, en kuunnellut mitään. Ajattelin vain että kaikki ovat kateellisia.
Olen nyt jo mielestäni lähes parantunut, tai ainakin tiedostan olevan sairas ja yritän itse hoitaa itseäni. Mutta en usko että pystyn siihen.
Olen nyt 17- vuotias ja sairastanut bulimia 3 vuotta, sekä lievää anoreksiaa (BMI 14.1) vuoden verran. Kaikki alkoi siitä kun rakastuin ensimmäisen kerran 14 vuotiaana minua pari vuotta vanhempaan poikaan jolla oli itsellään anoreksia, olimme yhdessä pari kuukautta, ja rakastuin koko nuoruuden voimalla häneen vaikka rakkaani hakkasi sekä viilteli minua. Poika jätti ja kertoi syyksi sen ettei hän kestänyt olla kanssani koska olin liian lihava... Niin kai olinkin silloin, mutta sitten tajusin että on olemassa keino jolla pysyisin aina laihana, kauniina ja kevyenä, että kaikki vaatteet mahtuisivat päälle ja kaikki rakastaisivat minua. Aloitin dieetin joka jatkuu vieläkin, se jatkuu niin kauan kunnes unohdan entisen poikaystäväni sanat ja pystyn itse tuntemaan itseni ylpeäksi omasta vartalostani. olen asunut omassa kodissani toisessa kaupungissa kuin vanhempani kohta kaksi vuotta opiskelun takia (opiskelen balettitanssijaksi) joten en näe perhettäni kovinkaan usein, mikä on vain hyvää koska viimeksi äitini uhkasi viedä minut sairaalaan koska olin muka liian laiha (olisinkin!) toivoisin vain että olisin jonain päivänä tyytyväinen itseeni, että olisin tarpeeksi laiha ja kaunis, ja että minulla olisi poikaystävä joka rakastaisi minua
tehnyt ilmoituksen entisestäsi? fyysistä väkivaltaa ei kenenkään tarvitse kestää. ja viiltelyä! ei jeesus, hän on sairas! hae oikeutta itsellesi, ehkä se olisi tie parempaan oloon ja paranemiseen. tee ilmoitus poliisille.
itkettää kamalasti ku lukee näitä... haluaisin silti kuulla lisää tarinoita.
Minä en ole päässyt (vielä) alipainoon asti.
En ole ikinä käynyt missään hoidoissa...
Olen sairas, vaikkei sitä päällepäin huomaa. Minulla on tällähetkellä erittäin paska omatunto kaikesta. Syön aivan liikaa.
Olen ollut läski, tyhmä ja ruma pienestä pitäen. En ole ikinä tuntenut itseäni kauniiksi ja olen koulukiusattu. Vanhemmat ostivat jääkaappiin aina paljon rasvaista ruokaa, käskivät syömään hyvin että jaksaa... Sen jälkeen valittivat ylipainostani. Käskivät minua laihduttamaan koska olen lihava ja lihavuus ei ole terveellistä... Olen aina ollut se luokan lihavin tyttö ja minä olen jäänyt aina kaikesta ulkopuolelle. Tästä on jäänyt paska tunne, että en ole mitään verrattuna laihoihin tyttöihin. Laihat ovat parempia kuin lihavat...
Sairastuin kun muutin pois kotoa opiskelemaan 16-vuotiaana. Painoin silloin 111 kiloa. Ensin liikunta lisääntyi ja huomasin että paino oli tippunut itsestään ilman että minun tarvitsi pihistää syömisessä. Siitä minä innostuin
kovin ja aloin sitten lisätä päiviini pienen kävelylenkin joka päivälle.
Paino tippui sopivasti 10 kiloa puolessa vuodessa.
Sitten minä aloin pihistää syömisessäkin. Söin kouluruoan ja kotona join pari kuppia kahvia.
Sillä meiningillä ja jokapäiväisen lenkin pituuden lisäämisellä paino tippui 90 kiloon.
Mutta en ollut ollenkaan iloinen. Tunsin itseni aina vain rumaksi ja lihavaksi. Päätin jättää kouluruoan väliin tai söisin koulussa vain salaattia. Olin iloinen jos kouluni loppui ennen ruokataukoa... Sain lähteä kotiin eikä tarvinnut mennä syömään. Ajatus oli, että "jos syön, olen paha ja lihon" Kävelin hullunlailla joka paikassa ja saatoin olla monta päivää syömättä. Ylpeä ennätykseni 4 päivää täysin syömättä, ainoastaan vettä jos oli nälkä...
Pääsin jo 73 kiloon. En ollut ollenkaan tyytyväinen. Peilissä tuijotti edelleen se ruma ja läski tyttö...
Mutta sitten helvetti pääsi irti.
Kun täytin 18-vuotta ja sain auton... koulu loppui ja sain työpaikan toiselta paikkakunnalta... en saanut enää liikuntaa. Lihoin takaisin 90 kiloon ja vihaan itseäni niin paljon. Tässä sitä yritetään taas ottaa itseään niskasta kiinni ja olla mahdollisimman paljon syömättä.
Bulimia alkoi vaivaamaan kun sain auton.
Minulle tuli jaksottain ahmimis viikkoja/kuukausia ja jaksottain syömättömyys viikkoja/kuukausia.
Pahinta on alku, mutta tiedän että minä kykenen laihduttamaan itsestäni paremman ihmisen ja voin olla tasavertainen laihojen kanssa. Tiedän että syömättömyys ei ole ratkaisu, mutta en välitä.
Tiedän että pitäisi syödä pieniä aterioita pitkin päivää, mutta en halua... Inhottavaa on kun ihmiset varsinkin ne läheisimmät alkavat valistamaan oikeista ruokailutavoista. Kyllä minä tiedän ne, en vain välitä. Minä en laihdu syömällä. Narkkari ei pääse riippuvuudestaan huumeella... vihaan itseäni juuri nyt enemmän kuin koskaan, olen niin tyhmä, etten osaa edes kontrolloida omia syömisiäni.
Kirjoitin osittain tämän saman tekstin jo tuonne yhteen toiseen keskusteluun mutta laitan sen nyt vielä tähän ja lisään pari juttua...
Noin 5-6 vuotta sitten mulla oli ortoreksia, en sitä sillon yhtää tajunnu mut näin jälkeepäi ajateltuna se oli ilmiselvää. Elin siis ihan oikeesti ihan SUPERTERVEELLISESTI,ja se oli pakonomasta, pakko, pakko, PAKKO...
Mun tarkotukseni oli vaan saada kroppa upeeseen kuntoon,en ainakaa muista miettineeni mitää ravintoaineita,makeutusaineita tms... mulle "pahoja" aineita oli vaan rasvat, sokeri yms joita oli PAKKO vältellä. Onnistuinkin tavoitteessani, mun vartalo oli loppujen lopuks jonkun aikaa just sellanen ku halusinkin, eli siis laihduin. Vuoden ajan olin syömättä yhtään pientäkään murusta leivoksia, karkkia, siis todellakaan YHTÄÄN MITÄÄN mikä mielletään epäterveelliseks, ja liikuin PALJON. Olin tottakai älyttömän ylpee itestäni.
Jossain vaiheessa kaikki alko lipsumaa ja aloin pikkuhiljaa saamaa ahmimiskohtauksia. Vuodet on siitä asti menny ahmimishäiriön kanssa tapellessa, välillä huonommin ja välillä paremmin. Oon kokeillu ties minkälaisia hoitoja, esim. hypnoosia, homeopatiaa, lääkkeitä, ravitsemusterapeutteja, psykologin kanssa keskustelua......
Nyt tilanne on ahmimiskohtausten osalta paljon parempi kuin mitä joskus, mutta henkinen puoli... tiedän miten pinnallista ja typerää on, kun vaivaan päätäni joka ikinen päivä, lähes joka hetki sillä, etten ole enää niin timmissä kunnossa kun silloin ortoreksia-päivinäni. En vaan saa sitä ajatusta mielestä että haluan sen kropan takas :( Ja kun en siis ole edes ylipainonen (tällä hetkellä normaalipainon ylärajoilla), en oo koskaan ollutkaan. Läskiahdistus on kuitenkin aivan valtava, en toivo tätä kenellekään.
Nykyään liikun kausittain. Välillä on muutama sellaista päivää että tekee mieli rääkätä itseään, mutta osa (esim. toissapäiväinen, eilinen, tää päivä...) on sellaisia ettei saa itseään mihinkään liikkeelle.. ja ne on HUONOJA päiviä, tunnen syyllisyyttä kun en jaksa liikkua, ei vaan huvita yhtään. Lieväksi masennukseksikin tätä kai voisi sanoa kun vaan synkät ajatukset pyörii mielessä eikä minnekään tee mieli lähteä eikä mikään kiinnosta...
Tällaisina päivinä ahdistaa, harmittaa ja turhauttaa se kun en enää jaksa liikkua niin paljon kuin ortoreksia-aikoinani. Ja suututtaa se että aivan hirveästi pitäisi liikkua ja hikoilla että saisi kroppansa pidettyä kunnossa, eikä mitään hyvää saisi syödä! Kuulostaa tyhmältä mutta tämä jotenkin suututtaa mua aivan sairaasti!
Pitäisi saada se pakonomainen liikkumishalu takaisin niin saisi sen mieleisen vartalonkin takas.. HUOH.
Niin ja tuli vielä mieleen että koko tämä mun syömisongelmakierre varmaan lähti siitä liikkeelle kun isäni muutti pois äitini, veljeni ja mun luota silloin kuutisen vuotta sitten. Silloin en sitä tajunnut, olin ennemminkin ilonen kun ei enää kotona tarvinnut kuunnella jatkuvia riitoja ja huutamista. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen, melko varmasti se kyllä kaiken tämän pisti alulle...:(
Syömishäiriö alkoi, kun muutin pois kotoa. Perheessä oli alkoholiongelma ja se vaikutti asiaan. Ajattelin, että kun muutan, asiat jää taakse. Sitten aloin kuitenkin itse oireilemaan. Liikunta muuttui pakkomielteeksi ja aloin karsia ruokia. Siis varmaankin tuo ortoreksia, mistä luin. Henkisesti oli vaan niin paha olo, että sitä oli pakko lievittää liikunnalla ja syömisen äärimmäisellä kontrolloimisella.
Olen käynyt alkoholistien läheisten tukiryhmässä, psykiatrilla ja psykologilla. Varsinaisesti olen kuitenkin kamppaillut syömishäiriön kanssa ihan yksin. Siihen nähden olen pärjään nyt hyvin.Huomasin, että en vaan jaksa työskennellä ja olo on koko ajan väsynyt. Tiesin sisimmässäni, että teen väärin, mutta en vaan voinut lakata kontrolloimasta. SItä oli vaan pakko kuluttaa se mitä on syönyt, muuten olo muuttui niin hirveäksi. Vaikkakin taustalla oli muut asiat; itsetunto ja itsekunnioitus ihan nollassa. Ehkä salaa kuitenkin ajattelin että alkoholiongelma on jotenkin minun syytäni.
Vaikkei se ole. Menen vieläkin joskus paniikkiin, kun pitää mennä perheen tai kaverin kanssa ulos syömään. Vaikka syön normaalisti ja painan 60 kg, silti henkinen puoli horjuu edelleen. Nyt ehkä suurin pelko on se, että en saisi itse päättää syömisestäni, että joku pakottaa minut syömään jotain mitä en halua. Ihan puistattaa se, jos joku sanoo "syöhän nyt niin jaksat". siis sellainen paapominen saa mut tosi vihaiseksi. Kotona on helpompi syödä edelleen, ulkona syöminen pelottaa vähän. Olen edelleen se, joka yleensä en ota jälkiruokaa, tai valitsen terveellisen vaihtoehdon. Kotona ollessani on helpompaa. On päiviä, jolloin en mieti syömistä. Syömishäiriön kanssa tunnen olevani paranemaan päin, 90%sti terve.