Ulvonta (The Howling, 1981)

Howling on siitä erikoinen elokuvasarja, että siinä missä ensimmäinen on elokuva joka on helppo asetella kenen tahansa suosikkilistalle kun puhutaan kauhuelokuvista, mutta jokainen sen jatko-osista on sarjasta ”maailman huonoin elokuva.”
Mikäkö siinä on niin erikoista?
Yleensä, oli kyse sitten mistä tahansa useamman osan elokuvasarjasta ilmenee jatko-osien heikkous tasaisena virtana. Toinen on hiukan huonompi kuin ensimmäinen, kolmas hieman huonompi kuin toinen, neljäs hiukan huonompi kuin kolmas, etc. Howlingin kohdalla tapahtui putoaminen ensimmäisen ja jo toisen välillä niin tarmokkaana, että oli kuin olisi kattohuoneistosta laskeutunut viemäriin. Ja viemäriin sitä jäätiin. Yksikään Howlingin jatko-osista ei tuntunut olevan lainkaan samasta maailmasta kuin ensimmäinen, vaan ne olivat pikemminkin ihmissusielokuvia joiden tittelinä oli sana Howling ja jokin numero perässä.
Jos kerran kuitenkin nyt käsittelen ensimmäistä osaa, niin mitä väliä seuraavilla on? Ei kai mitään. Tahdoin vain varoittaa että vaikka mielenkiinto sarjaa kohdin heräisi tästä kirjoituksesta, niin jättäkää suosiolla jatko-osat väliin, saatte vain pahan maun suuhunne. Itseasiassa Neil Marshallin vuonna 2002 ohjaama Dog Soldiers on lähinnä onnistunutta Howlingia ja se ei edes ole jatkoa kyseiselle elokuvalle.

Howling on siis ihmissusielokuva, mutta jos elokuvan nimi ja alkutekstien aikana kuuluva ulvonta jäivät huomioimatta, niin elokuvan alku ei anna mitään viitettä siitä että kohta karva kasvaa. Elokuvan alkupuoli liikkuu nimittäin slasherelokuvien maailmassa ja kaikenmaailman giallot tulevat mieleen. Toimittaja Karen White (Dee Wallace Stone) on saanut jotenkin järjestettyä itselleen tapaamisen ihmisiä huvikseen tappavan Eddien Quistin (Robert Picardo) kanssa. Karen seuraa Eddien jättämiä vihjeitä pornokauppaan olettaen että yhteistyössä toimivat poliisit ja oma uutisryhmä ovat aivan nurkan takana apua tarjoamassa. Luonnollisesti Eddie säikäyttää Karenin halutessaan näyttää hänelle jotain jonka vain hän kenties voisi ymmärtää ja juuri ennen paljastusta poliisi pistää muutaman luodin Eddien kehon sisälle,.
Tapahtunut traumatisoi Karenin ja ylinäyttelemisellään hän osoittaa että on sulkenut tapahtuneen mielestään ja se pilkahtelee vain painajaisissa. Töistä ei tule mitään ja suhdekin joutuu koetukselle, koska Karen on jäänyt loukkoon tilanteeseen juuri ennen Eddien kuolemaa. Karenin kallonkutistaja George Waggner (erinomainen Patrick Macnee) ehdottaa Karenille taukoa kaikesta ja toipumiseen sopisi ajanvietto Waggnerin järjestämällä leirillä kaukana kaikesta.

Elokuva on siirtynyt alun slashertunnelmasta psykologiseksi draamaksi jossa tärkeintä ovat tunteet ja niiden käsittely.

Karen ei tunne kuitenkaan oloaan kovinkaan paremmaksi metsän siimeksessä ja asiaa eivät ainakaan paranna metsästä kaikuvat ulvonnat ja kaikki muutkin leirillä olevat ihmiset vaikuttavat enemmän tai vähemmän tärähtäneiltä, mutta siksihän he siellä ovatkin. Ainakin hän on nyt poissa kaupungin masentavasta miljööstä ja paikoista jotka muistuttaisivat Eddiestä.

Niin, Eddie. Minne Eddien ruumis on tällä välin kadonnut?
No, Eddie päättääkin osoittaa etteivät muutamat luodit estä hyvää tappajaa jatkamasta hommiaan, etenkin kun sellaiset voi aina kaivaa pois päästä häiritsemästä.

Tässä vaiheessa elokuva siirtyykin pois draamatunnelmista kuplivaan bodyhorroriin ja varsinainen ihmissusiosuus pääseekin valloilleen.
Ilmeneekin että kaikki siellä kesäleirillä olevat ovatkin ihmissusia ja he ovat valmiita ottamaan Karenin mukaan pieneen yhteisöönsä.
Valtaosa ihmissusista kannattaa ajastusta vetää ihmiset poskiinsa, kun Waggner suosii rauhanomaista rinnakkaiseloa.
Edessä on siis konflikti joka tulee hajottamaan susiyhteisön.

Loppu jätetäänkin sopivan avoinaiseksi. Tarina viedään loogiseen loppuunsa, mutta siten että katsoja saa jotain tuumittavaakin, eikä ratkaisuja pakoteta käsityskyvyn sisäpuolelle.

Erittäin huomion arvoinen seikka Howlingissa on sen käsitys ihmissusista. Ensinnäkin siinä on se tyypillinen moderni lähtökohta myyttisiin hahmoinen, että ihmissusi ei tarvitse täysikuuta muutokseen. Tämähän on tuttu monesta muustakin tarinasta. Vampyyri näkyy peilissä, ei pelkää valkosipulia ja risteistä ei ole hyötyä. Joten ihmissusi ei siis tarvitse täysikuuta, mutta kupsahtaa kuitenkin vielä onneksi hopealuodista. Huomionarvoisempaa onkin ihmissusien itsensä käsitys omasta identiteetistään. Eddie katsoo ihmissutena olemisen puhtaan euforisena itsensä tyydyttämisen välineenä. Waggner katsoo asiaa rationaalisemmin ja on sitä mieltä, että jotta sopeutuminen ihmiskuntaan on mahdollinen, tulee heidän olla piilossa. Muilla ihmissusilla on kaksijakoinen käsitys identiteeteistään. He samalla katsovat olevansa erilaisia, friikkejä, mutta myös yli-ihmisiä ja siten oikeutettuja muita korkeampaan asemaan. Ihmissusiyhteisö on siis johdettavissa oleva ryhmä, jonka käsitys itsestään on sen määrittelemä, kuka heitä johtaa ja minne. Vasta ulkopuolisen tulo yhteisöön muutti valtarakenteita siten, etteivät he enää kuulletkaan johtajansa ääntä, vaan rupesivat ajattelemaan ja toimimaan vaihtoehtoisesti.

Ihmissutena oleminen onkin Howlingissa eräänlainen metafora sairauden kanssa elämisestä, tai vähemmistöryhmään kuulumisesta. Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin, niin nyt nimenomaan ajattelin HIV:tä ja homoseksuaalisuutta. Huomautan että kyseessä on 80-luvun alussa tehty elokuva ja HIV:tä pidetään jollakin tapaa nimenomaan 80-luvun sairautena, koska silloin HIV/AIDS sai pääosin julkisuutensa, joten elokuvan ajankohta toi tuon ajatuksen mieleen. Ja HIV yhdistettiin vielä tuolloin suht' suoralla viivalla homoseksuaalisuuteen. Kyseessä voi siis olla mikä tahansa sairaus tai ryhmittymä vertauskuvana.
Ihmissudet elokuvassa siis voivat joko piilotella ja kenties suoranaisesti hävetä susisuuttaan kuten Waggner soisi, tai tulla ulos kaapista joko sopeutuen, jota muu ihmissusiyhteisö osittain harkitsi, tai hyperrealistisella itsetuntemuksella varustautuen kuten Eddie.

Joten Howling ei ole ihmissusielokuva vain koska siinä on ihmissusia. Se on kuvaus kuvitellun erilaisuuden voittamisesta. Niin ja se on ihmissusielokuva koska siinä on ihmissusia. Ei pidä analyyseista huolimatta unohtaa tärkeintä.

Howling on erinomainen niin kauhuelokuvana kuin trillerinäkin.
Voidaan samantien unohtaa Howlingin kohdalla sen pienikokoinen budjetti, sillä vaikka luonnollisesti rahamäärä on johtanut ihmissusien vähäiseen käyttöön, niin ne ovat niin taidokkaasti tehtyjä ettei edes paksulompakkoinen Jack Nicholson Wolfina ole yhtä uhkaavan ja aidon oloinen.
Howlingin lähimmät vertailukohdat löytyvät aiemmin mainitusta Dog Soldiersista ja aikalaisestaan, Ihmissudesta Lontoossa. Kuten noissa kahdessa, myös Howlingissa ovat sopivassa tasapainossa niin huumori, näyttävyys kuin uhkaava tunnelmakin.
Siirrot sarjamurhaamistrilleristä ihmissuhdedraamaan ja sieltä kauhumyllerrykseen ovat luontevia ja onnistuneita siirtoja.

Elokuvassa kasvatetaan tunnelmaa sopivan rauhallisesti ja sitä tukee musiikki, joka on samanaikaisesti 80-luvun alun modernia tyyliä sekoitettuna vanhaan kunnon Universalin klassisiin monsteritunnelmiin.

Roolisuorituksista onnistuneimpia ovat Robert Picardon oikeasti pelottavan oloinen työskentely Eddienä ja Patrick Macneen sopivan lipevän oloinen Waggner.
Ikävä kyllä mielestäni huonointa on Dee Wallace Stonen työskentely pääroolissa. Hän luo liian usein sellaisen fiiliksen että ”mitä mä täällä teen, kun voisin tehdä muutakin.” Siispä ajoittain hän ylinäyttelee, vinkuu tai on vain kyllästyneen oloinen. Ja tarinat kertovat että Howlingin erinomainen lopputwisti ei ole erinomainen kuin idealtaan, koska Stone oli kieltäynyt tietyistä seikoista. Jätän nyt mainitsematta loppukäänteen siltä varalta että joku ei sitä halua tietää, mutta elokuvan nähneet varmaan ymmärtävät mitä tarkoitan. Erinomainen idea, tylsä toteutus.

Jos olet ihmissusitarinoiden ystävä, niin Howling on ehdottomasti suositeltava tapaus, mutta tosiaan,,, unohda ne jatko-osat.

**** / *****