Aloitin Cipralex-lääkityksen viime joulukuussa, vähän pitkin hampain. En katsonut itse olleeni niin masentunut, koska pääsinhän ylös sängystä ja hoidin tehokkaasti vaativan työnikin. Olen tunnettu varsinaisena energiapaukkuna ja ilopillerinä, joten en usko kenenkään edes tulleen varsinaisesti ajatelleeksi, että voisin olla masentunut/ahdistunut. Olen myös itse ns. sosiaalialalla, joten vastaavat asiat ovat hyvinkin tuttuja, asiakaspiirissä tosin.
Kaikki vain tuntui yliraskaalta, sosiaalisuus, energiatason ylläpitäminen, kuoleman pyöriminen päässä vuosien ajan jne. Enkä huomannut itse siinä mitään erilaista, koska niin oli ollut jo vuosia. Tämän alkamiseen liittyi tietysti raskaita tapahtumia, mutta uskon jollain olleeni masentunut teini-iästä lähtien.
Vasta nyt syötyäni lääkkeitä yli puoli vuotta, olen tajunnut olleeni todella masentunut. En itse sitä silloin edes nähnyt, koska vain elin siinä maailmassa enkä ns. tiennyt paremmasta. Luulin, että elämään kuuluu tuntea kaikki niin raskaasti ja ahdistua maailman tilasta kuoleman toivomuksiin asti.
Nyt olen vasta tajunnut, että muut ihmiset eivät tunne oloaan sellaiseksi, eikä se ole "normaalia". Jaksan ihan eri tavalla, ihmisten kanssa seurusteleminen ei ole minulle enää niin hirveä rasite ja elämänilo/usko on palannut. Jopa miesystäväni sanoi huomanneensa muutoksen aivan selkeästi, esim. sellaiset "kuoleman päivät" ovat hävinneet täysin. Persoonani on yhä sama kuin ennen, (en ole muuttunut kuolaavaksi, turpeaksi zombieksi) mutta olen tavallaan saanut itseni takaisin.
Halusin vain kirjoittaa tämän kannustaakseni mahdollisesti samassa tilanteessa olevia kokeilemaan lääkitystä, MIKÄLI TARVETTA SIIS ON. Tavallaan harmittaa kaikki vuodet, jolloin olen "turhaan" kokenut kaiken niin raskaasti. Lääkitys on iso askel ja tuntuu, että "olen nyt sitten virallisesti hullu", mutta jos virallisella hullulla on näin hyvä olla, pysyn tällaisena mielellään. Tällainen lääkitys on kuitenkin pienempi paha kuin itsensä hoitaminen vielä vahingollisemmilla keinoilla: päihteet, itsemurha jne.
Jos aivojen serotoniinin puute aiheuttaa tällaista, tuntuu järkevältä lisätä serotoniinia...?
Kaikki vain tuntui yliraskaalta, sosiaalisuus, energiatason ylläpitäminen, kuoleman pyöriminen päässä vuosien ajan jne. Enkä huomannut itse siinä mitään erilaista, koska niin oli ollut jo vuosia. Tämän alkamiseen liittyi tietysti raskaita tapahtumia, mutta uskon jollain olleeni masentunut teini-iästä lähtien.
Vasta nyt syötyäni lääkkeitä yli puoli vuotta, olen tajunnut olleeni todella masentunut. En itse sitä silloin edes nähnyt, koska vain elin siinä maailmassa enkä ns. tiennyt paremmasta. Luulin, että elämään kuuluu tuntea kaikki niin raskaasti ja ahdistua maailman tilasta kuoleman toivomuksiin asti.
Nyt olen vasta tajunnut, että muut ihmiset eivät tunne oloaan sellaiseksi, eikä se ole "normaalia". Jaksan ihan eri tavalla, ihmisten kanssa seurusteleminen ei ole minulle enää niin hirveä rasite ja elämänilo/usko on palannut. Jopa miesystäväni sanoi huomanneensa muutoksen aivan selkeästi, esim. sellaiset "kuoleman päivät" ovat hävinneet täysin. Persoonani on yhä sama kuin ennen, (en ole muuttunut kuolaavaksi, turpeaksi zombieksi) mutta olen tavallaan saanut itseni takaisin.
Halusin vain kirjoittaa tämän kannustaakseni mahdollisesti samassa tilanteessa olevia kokeilemaan lääkitystä, MIKÄLI TARVETTA SIIS ON. Tavallaan harmittaa kaikki vuodet, jolloin olen "turhaan" kokenut kaiken niin raskaasti. Lääkitys on iso askel ja tuntuu, että "olen nyt sitten virallisesti hullu", mutta jos virallisella hullulla on näin hyvä olla, pysyn tällaisena mielellään. Tällainen lääkitys on kuitenkin pienempi paha kuin itsensä hoitaminen vielä vahingollisemmilla keinoilla: päihteet, itsemurha jne.
Jos aivojen serotoniinin puute aiheuttaa tällaista, tuntuu järkevältä lisätä serotoniinia...?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hienoa, että koet saaneesi lääkityksestä apua. Mutta kai tiedät, ettei lääkitys yksin tuo pysyviä hoitotuloksia kuin harvoissa tapauksissa.
Oleellista on selvittää masentumisesi syyt. Siihen useimmat tarvitsevat ns. terapia-apua.
Mitattiinko sinulta serotoniinitasoja, kun lääkitys aloitettiin? Kertomuksesi itsestäsi viittaa kyllä siihen, ettei masentumisesi pääsyy sittenkään ehkä ollut serotoniininvaje. Voisiko taustalla olla esimerkiksi pitkään jatkunut stressi? Stressin on todettu laukaisevan masennuksen, kun muut edellytykset täyttyvät.
Siis kannatan toki lääkitystä ja muutakin hoitoa.
Mutta..mietinpä vaan..
>En itse sitä silloin edes nähnyt, koska vain elin siinä maailmassa enkä ns. tiennyt paremmasta. Luulin, että elämään kuuluu tuntea kaikki niin raskaasti ja ahdistua maailman tilasta kuoleman toivomuksiin asti >
Mutta entäpäs jos elitkin silloin todellisuudessa ja nyt jossain muussa kuin todellisuudessa.
Miten todellisuus määritellään..?
Mielestäni järkevä,tunteva ja ajatteleva ihminen
pakostikin ahdistuu tästä mailmasta.
(jollei sitten tietoisesti valitse toisin)
>Nyt olen vasta tajunnut, että muut ihmiset eivät tunne oloaan sellaiseksi, eikä se ole "normaalia">
Niin, ei varmaankaan koskaan muut tunne
samoin kun itse tuntee ja kokee mailman.
Mailman kokemus on henkilökohtainen.
Kuka voi sanoa sen että miten pitäisi kokea
ja tuntea jotta tuntisi ja kokisi oikein?
Mutta tietenkin pitää apua hakea sillon kun on liian vaikeaa!
Ja lääkkeet todella auttavat.