Hirveä tarina

itku tuli kirjoitti:

En tiedä saako näin tehdä, mutta olin niin järkyttynyt kuin luin tämän tarinan, että haluan että muutkin sen lukevat.

Tämän tarinan kirjoittajalle kiitos siitä, että hän on tavoittanut sen kauhun jota ihminen tuntee kun hänet eristetään perheestään ja yhteisöstään. Minä tunsin tämän saman kauhun ja trauman kun lähdin vl-liikkeestä 16-vuotiaana.

On ollut paljon opettelemista siinä, että osaa luottaa ihmisiin, ettei sama tapahdu uudestaan, että jostakin syystä vain yhtä-äkkiä lakataan tervehtimästä ja pitämästä yhteyttä. Vieläkin se sama kauhu tulee mieleen kun näen vl-ihmisiä. Tuo kauhu tulee elämään minussa varmaan lopunikääni ja tämä tarina kertoo siitä miten hirvittäviä asioita vl-liikkeessä on tehty ja kuinka hirvittävään väkivaltaan on sorruttu.

Nimimerkki toiste kirjoittaa mopin palstalla.
Lukekaa tarina:

Lähetetty: Per Maa 07, 2008 12:53 Viestin aihe: Väkivalta oli mielivaltaista

--------------------------------------------------------------------------------

"Jemiman ja Sananjalan sinänsä tavattoman autenttisissa ja ansiokkaissa kuvauksissa on viitattu siihen, että ainakin osa hoitokokouksissa silmätikuksi joutuneista olisi ennen tätä jollain tapaa julkisesti epäillyt SRK:n päätöksiä tai kyseenalaistanut oppia. Tällaista on ehkä saattanut esiintyä, mutta ehdottomasti valtaosa painostuksen ja pakkorippivaatimusten sekä erottamisen kohteeksi joutuneista oli ihan tavallisia, pahaa-aavistamattomia uskovaisia. Olen itse niin monessa hoitokokouksessa joutunut istumaan että tiedän tämän varmasti. Esimerkkinä kahden vanhuksen tapaus.

Puolisoni vanhemmat olivat silloin jo ikääntyneitä. He olivat vaeltaneet koko elämänsä vanhoillislestadiolaisessa elävässä uskossa ja rauhanyhdistyksen toimintapiiri sekä jumalanvaltakunnan asia oli heille rakas - tärkein asia maailmassa. He pyrkivät myös käytännössä, suuren perheen ja elinkeinonsa maatalouden rinnalla osaltaan työskentelemään myös ry:n hyväksi. Kun heidät yhtäkkiä erotettiin kotisiioninsa yhteydestä, se oli heille syvä järkytys.

Se oli järkytys myös perheen lapsille ja lasten perheille. Vanhukset olivat menneet hoitokokoukseen omalle ry:lle, kun kaikkia sinne oli Päivämiehessä kutsuttu. Kokouksen alustajana ja puhujana toimi heille tuttu vanha ja koko maassa tunnettu saarnaaja. Saarnaaja oli appeni perheystävä jo nuoruusvuosista saakka. Tämä saarnaaja nosti kokouksessa yhtäkkiä esiin anoppini ja appeni ja pakotti heidät tulemaan koko seurakunnan eteen. Hän leimasi kovin sanoin heidät monilla henkisynneillä. Esimerkiksi hän syytti heitä kososlaisuuden lisäksi jonkin ilmeisesti itse keksimänsä ennen sotia vaikuttaneen erimielisyyden kantajiksi (en muista oliko syytöksen sisältö esikoisuuden henki, uudenheräyksen henki vai jokin muu).

Appeni, sodankäynyt mies, järkyttyi saarnaajan menettelystä, koska hänen perheensä oli 30- ja 40-luvulla taloudellisesti tukenut ja auttanut tätä puhujaa kun tämä oli nuori ja eli erittäin puutteellisissa oloissa. Ilman appeni ja hänen sukulaistensa apua ko. saarnaaja olisi nuoruutensa vuosina (jolloin hän ei tietenkään ollut vielä puhuja) kärsinyt suoranaista nälkää. Nyt tuo sama saarnaaja, kallis ystävä, joka oli vieraillut jatkuvasti heillä, kävi hänen kimppuunsa ennalta ilmoittamatta ja julkisesti, käsittämättömällä tavalla.

Voimme tietysti tänä päivänä kysyä, halusiko saarnaaja nöyryyttää appeani oman yksityisen katkeruutensa innoittamana, koska halusi kerrankin osoittaa, että oli nyt itse päässyt muiden yläpuolelle, muiden arvostamaksi. Köyhyydessä mahdollisesti koettu häpeä ja kärsimys saattaa jättää mieleen katkeruuden ja kostonhalun. Se saattaa piillä alitajunnassa. Hoitokokoukset todella antoivat monille ihmisille ”luvallisen” mahdollisuuden purkaa omia elämän katkeruuksia ja pettymyksiä, omia kaunoja ja ennakkoluuloja ja kohdistaa niistä aiheettomia syytöksiä toisia ihmisiä kohtaan. Oman mielen kuormat ja sairaat luulottelut saattoi naamioida muka oikeamieliseksi ”hengelliseksi puhdistukseksi”. Erityisen vapaat kädet tässä mielessä oli hoitokokousten vetäjillä ja alustajilla.

Appeni oli maanviljelijä ja yhteiskunnallisesti aktiivinen, vakaa kansanmies. Anoppini oli ison perheen äiti ja kasvattanut lapset sodan ankarina vuosina. Hän oli kouluttautunut lasten sairaanhoitajaksi 30-luvulla, mutta avioiduttuaan hän hoiti vain omia ja paljolti myös naapureiden lapsia, mutta ei toiminut palkkatyössä. Hän oli kylän äitien tuki ja turva. Hoidettavia riitti varsinkin sotavuosina, jolloin hän otti samaan talouteen asumaan myös kaksi evakkoperhettä.

Appeni joutui taistelemaan rintamalla viisi vuotta. He kirjoittivat toisilleen päivittäin. Anoppini kertoi viesteissään lasten elämästä, iloisesti ja myönteisesti, että isä saisi edes jotenkin iloita lapsistaan ankeissa rintamaoloissa. Appeni samoin vastasi kirjeisiin, sillä hänkin oli hyvä kynämies. Välillä kirjeissä on runoja ja kronikoita, välillä Raamatun tekstien mietteitä ja hengellistä pohdintaa ja ajankohdan kuvausta siinä määrin kuin sota-ajan sensuuri salli. Kirjeet ovat todellinen aarreaitta ja opettavaista luettavaa meille tämän päivän rauhallisissa hyvinvointiyhteiskunnan oloissa eläville.

Appeni selvisi sodasta kuin ihmeen kaupalla haavoittumatta ja sai palata perheensä pariin. Parhaina vuosinaan, 40-70-luvulla he toimivat molemmat aktiivisesti ry:n hyväksi. Rakennettiin toimitiloja, hankittiin siihen tarkoitukseen rakennustarvikkeita ja käynnistettiin talkoita, pidettiin seuroja. Appeni lahjoitti ry:n rakennuspuut metsistään. Käynnistettiin keräys harmoonin ostamiseksi. Appeni toimi kymmeniä vuosia kotiseurojen puhujana ja ry:n edustajana SRK:n vuosikokouksissa. Hän oli hiljainen ja vakaa mies eikä pyrkinyt mihinkään tehtäviin itse. Hän oli hyvin vaatimaton ihminen. Ry:n jäsenet, uskovaiset kutsuivat hänet eri tehtäviin. Rauhanyhdistyksen työ ja seurojen järjestäminen oli heille kummallekin sydämen asia, ei siksi, että he siitä ansiota saisivat, vaan koska heillä oli sydämen halu tehdä jumalanvaltakunnan työtä. Appeni toimi myös jonkin aikaa luottamustehtävissä SRK:n toimikunnissa. Anoppini puolestaan piti joka sunnuntaiaamu pyhäkoulua kodissa, jonne koko kylän lapset olivat tervetulleita. Myös "epäuskoisten” perheiden lapset tulivat paikalla (ja olen itse kohdannut sittemmin monia heitä aikuisina, kun ovat lämpimästi muistelleet näitä sunnuntaiaamujen hetkiä). Hän oli myös taitava sanankäyttäjä ja hänet pyydettiin Lasten Siionin ja Päivämiehen avustajaksi. Päätoimittajat olivat appeni ja anoppini perheystäviä ja vierailivat kesäisin tässä monille puhujille kortteeripaikkana tutuksi tulleessa maalaistalossa.

Nyt, 1970-luvun lopussa, tässä tutussa ja rakkaassa rauhanyhdistyksessä nämä kaksi jo iäkästä uskovaista julistettiin sidotuiksi ja saatanan lapsiksi. Vanha ja heille niin tuttu ystävä, maankuulu saarnaaja, ilmoitti tiukasti kaikille paikalla olleille, että näitä kahta tuttua uskovaista ei saa kukaan enää tervehtiä. He eivät ole ”ymmärtäneet uskoa ja tehdä parannusta oikealla tavalla”, ja siksi heidät on nyt ”sidottu synteihinsä”. Kaikkia sukulaisia ja naapureita sekä muita uskonystäviä kiellettiin ehdottomasti pitämästä heihin mitään yhteyttä, eivät aikuiset lapsetkaan olisi saaneet edes soitella. Minullekin soitti yksi "hoitomies" kotiin yhtenä iltana ja ilmoitti, että nyt pitää kaikki yhteydenpito vanhuksiin lopettaa. Lapsenlapsiakaan he eivät saisi tavata.

Eristämisaika kesti pari-kolme kuukautta. Niiden viikkojen aikana molemmat laihtuivat ja vanhentuivat silminnähden, olivat kuin sairaita. He kärsivät todella pahoin eristämisestä. Yhtäkkiä kukaan ei käynyt kylässä eikä heitä uskallettu tervehtiä Jumalan terveellä, jos satuttiin kaupassa tai tiellä vastaan. Näin tehtiin vanhoille ihmisille, jotka olivat koko elämänsä eläneet uskonystävien rakkaudessa. Koko pitäjänlaajuinen monikymmenvuotinen ystäväverkosto pelästyi ja katkaisi yhteydenpidon. Kaikki kyräilivät omissaan.

Aikuiset lapset puolisoineen pitivät keskenään yhteyttä ja ihmettelimme mitä tehdä. Osa varsinkin miniöistä oli omilla paikkakunnillaan jo osallistunut hoitokokouksiin ja he olivat jo oppineet puhumaan ”vääristä hengistä” ja ”kososlaisuudesta”, jota me taas kuuntelimme ihmeissämme. he olivat kuin oppineet puhumaan uutta kieltä. Kun kysyimme, miten on mahdollista että vanhuksille ei annettu siunausta vaikka he olivat sitä pyytäneet, yksi näistä tietävistä miniöistä selitti meille, että parannuksenteko ”pitää osata ja ymmärtää”. Vanhukset eivät olleet vieläkään ”ymmärtäneet” ja siksi heille ei voitu antaa anteeksi. Se kuulosti oudolta. Mistä lähtien armonkerjäläiseltä on vaadittu jonkin ”ymmärtämistä”?

Miten appeni ja anoppini sitten pääsivät armoihin takaisin? Kun he naurettavan papukaijamaisesti kävivät seurakunnan edessä tunnustamassa kuin jossain näytösoikeudenkäynneissä, että olivat olleet "väärässä hengessä" ja "kososlaisia". Heidän piti muotoilla puheenvuoronsa ja anteeksipyytämisensä sanamuoto ihan tietyllä, ennalta sovitulla tavalla. Tietyillä sanamuodoilla, tietyssä sanajärjestyksessä. Siitä ei saanut poiketa, sillä pienikin poikkeama saattoi hhoitomiehen tarkoissa korvissa saada aikaan sen että hän alkoi epäillä armon anelijan sieluntilaa eikä pitänytkään anteeksipyyntöä tarpeeksi oikeana.

Vanhuksilla ei ollut harmainta aavistustakaan mitä näillä sanoilla tarkoitettiin. Kuitenkin, jos niillä ihan tietyillä sanamuodoilla ei anteeksipyyntöä hoksannut tehdä, seurauksena oli "sitomisen" eli Saatanan lapseksi julistaminen ja sosiaalisen eristämisen jatkuminen.

Kun he olivat tästä selviytyneet, asia vaiettiin täysin perheessä ja suvussa. Koskaan he eivät tästä asiasta jälkeenpäin puhuneet eikä sitä asiaa avoimesti missään käsitelty, että mikä se kososlaisuus muka oli, se heidät vallannut väärä henki. Jäljelle jäi koko perheyhteisöön pelonsekainen epävarmuus asioiden todellisesta laidasta. Se jäi mysteeriksi, mitä varten ko. saarnaaja nosti vihansa ja asetti eristämisragaistuksen näitä kahta uskovaista vanhusta vastaan. Vastaavia tapauksia oli siihen aikaan tuhansia.

Kukaan ei uskaltanut vanhuksia siellä erotuskokouksessa puolustaa eikä sanoa, että tämä on Raamatun vastaista ja väkivaltaa. Yksikään heidän rakkaista uskonsisaristaan ja –veljistään ei noussut puolustamaan heitä. Jossain tilaisuuksissa hoitokokousvuosien alkuvaiheessa kyllä jotkut rehellisimmät uskovaiset rohkenivat nousta kyselemään, mikä tämä uusi toimintatapa oikein on. Ja jotkut yksittäiset rohkeat yrittivät vastustaa sairaalloiseksi kääntynyttä menoa, mutta heille ei hyvin käynyt. Kyselyt vaimennettiin heti alkuunsa ja kyselijä itse pantiin syytettyjen penkille. Tämä vaiensi muiden suut nopeasti. Rehellistä ja avointa keskustelua ilman erottamisen uhkaa ei lainkaan sallittu.

Tästä seurasi kauhistuttava pelon ilmapiiri ja keskinäinen toinen toisensa kyräily. Ilmapiiri aktivoi joidenkin ihmisten siihen saakka ehkä peitellyn ilkeyden ja pahantahtoisuuden esiin ja kokousten vetäjät sallivat, että tapahtui hyvin alhaisia häpeällisiä tekoja. Ihmiset kaivelivat esiin vanhoja henkilökohtaisia kaunojaan, kateuttaan ja epäluulojaan. Kokousten vetäjät sallivat ihmisten esittävän toisiaan kohtaan halventavia henkilökohtaisuuksiin saakka ulottuvia syytöksiä, jotka naamioitiin muka huoleksi toisen sielun tilasta. Kuka hyvänsä sai sanoa mitä ilkeyttä hyvänsä julkisesti lähimmäisestään, osoitella toisen henkilökohtaisia heikkouksia tai puuttua röyhkeästi luonteenpiirteisiin tai ulkonäköön. Tällaiseen ala-arvoiseen käytökseen eivät puhujamiehet eivätkä puheenjohtaja puuttuneet.

Sosiaalinen eristäminen keskinäisestä vuorovaikutuksesta on äärimmäisen julmaa, tämän voivat tunnistaa ainakin kaikki koulu- ja työpaikkakiusatut. Muista eristämistä käytetään erityisrangaistuksena vankiloissa.

Sosiaaliset suhteet ovat arkielämän perusrakenne. On muistettava että uskovaisella pääosa sosiaalisista suhteista on juuri uskovaisten keskuudessa. Varsinkin vanhuksille, joilla ei ole edes työelämän kautta tulevia ihmiskontakteja. Rauhanyhdistyksen verkoston ulkopuolelle joutuminen muuttaa ihmisen arjen, elämän perusrakenteen, kokonaan toiseksi. Ihminen joutuu hyvin yksin ja voipa kokea olevansa itseltäänkin kadoksissa, niin vahva tekijä uskovaiselle on se oma samalla tavoin uskovien ihmissuhdeverkosto. Ei ole ketään jolta saisi evankeliumia kuulla! Sillä sidottua, yhteydestä erotettua ei voinut eikä saanut kukaan yksittäinen uskovainen siunata eikä julistaa hänelle evankeliumia koska asianomaisen piti tunnustaa ”henki” seurakunnan edessä.

Kestää kauan toipua siitä järkytyksestä. Tämän voi ymmärtää tämän päivän nuorikin ihminen, jos hän alkaisi ajatella, että yhtäkkiä kaikki hänen ystävänsä kääntäisivät hänelle selkänsä. Kun kohtaat ystäväsi vaikkapa kadulla tai marketissa, hän ei tervehdikään sinua vaan vaihtaa tien toiselle puolelle.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä