En tiedä missä vaiheessa elämäni on mennyt vikaan? Vai onko se sitä aina ollut? Niin kauan kuin muistan, lapsuudesta saakka on minua pidetty erilaisena kuin muut, kiusattu ja pidetty silmätikkuna. Sitä siis oli lapsuus ja teini-ikä. Perheestäni puhuttiin paskaa pitkin kyliä. Kotiani pidettiin omituisena, häpesin sitä ja en koskaan kehdannut viedä "kavereita" kotiin. Myöhemmin olen tajunnut ettei kodissani ollut mitään vikaa, se oli vain persoonallisempi kuin muiden, eikä kaikkia mukavuuksia ja härveleitä ollut (elettiin 80-luvun juppiaikaa). Siihen aikaan ei vielä ihailtu viihtyisää mummonmökki/antiikki-tyyliä, kuten nykyään. Koska luokkakavereiden vanhemmat puhuivat perheestäni paskaa leimauduin tietysti automaattisesti ja minua pidettiin omituisena. Ehkä olinkin omalaatuinen, harrastuksen ja kiinnostuksenkohteet erilaiset kuin muilla, luonteeltani herkkä, helposti jännittävä ja liiankin kiltti. Viihdyin omissa oloissani haavemaailmoissa, vai oliko se vain todellisuudenpakoa? koin kylä-yhteisössä etä en olut hyväksytty ja olin omituinen, jota kytättiin. Lisäksi koin sukulaisteni taholta henkistä latistamista, hylkäämistä, ja ihan fyysistä uhkailua ja väkivaltaa. Sain aina kuulla olevani "tyhmä", se oli selitys kaikkeen.
Ylä-aste oli helvettiä. Jouduin luokkaan, jossa oli koviksia, jotka haistattelivat opettajille ja kiusasivat muita. Koska olin kiltti, herkkä ja hyväkäytöksinen, ja minulla oli "hyviä" harrastuksia, jouduin heti tarkkailun ja kiusaamisen alaiseksi. Ja se olikin jokapäiväistä. Jokaista ilmettäni ja sanomistani matkittiin, naurettiin pilkallisesti. ulkonäköä ja tyyliä pilkattiin. Puheääntä pilkattiin. Kohta en enää uskaltanut tuskin hengittää, kun kaikesta pilkattiin. Tietysti aloin pelätä ja jännittää ja se vain antoi uutta pilkan aihetta. Aina sai kuulla olevansa idiootti, tyhmä ja vaikka mitä. Sen ikäiselle nuorelle on rankka paikka jos ulkonäköä, ajatuksia ja tyyliä pilkataan, eikä hyväksytä mihinkään joukkoon. Minulla oli muutama "kaveri", jotka tuntuivat olevan kanssani vain säälistä tai jos muita kavereita ei ollut saatavilla. Parempi sekin kuin ei mitään kuitenkin. Kiusaaminen paheni kohti ysiluokkaa. Kiusaamista oli koulussa ja vapaa-ajalla, jos uskaltauduin jonnekin nuorisopaikkoihin sain heti kuulla "mitä tuo idiootti tänne tulee" en siis todellakaan tuntenut kuuluvani porukoihin.
Kaikki paheni. Aloin todella masentua ja väsyä kaikkeen. Aloin lintsata koulusta, koska en aina saanut pakotettua itseäni menemään sinne. Laiminlöin opiskelut, ei paljon jaksanut tulevaisuus kiinnostaa, itsemurha alkoi pyöriä mielessä. Päiväkirjat täyttyivät synkistä ajatuksista ja kuolemanasioista. Yksi kaunis päivä jäin aamulla kotiin ja vedin lääkkeitä kourallisen. Vanhempani löysivät minut ja tomittivat sairaalaan. En kuollut, olin todella masentunut. Mitään apua en kyllä saanut, asiasta ei haluttu puhua ja itse en edes kehdannut puhua kiusaamisesta kotona enkä missään, kielsin sen aiheen kokonaan.
Aloin sekoilemaan huonoissa jengeissä, ajattelin hällä väliä ja tein kaikkea tyhmää. Pari vuotta olin nuorisokodissa ja kaikki oli aivan sekavaa.
Tulin aikuiseksi ja löysin nykyisen puolisoni, nyt olen siis 30v. Elämä alkoi tasaantua. Aikuisuus on mennyt melko hyvin. En ole sekoillut. Opiskelu ja työelämä on ollut vähän niin ja näin. Välillä olin monta vuotta syrjässä kaikesta, koska en tuntenut löytäväni mitään omaa, kiinnostavaa alaa. Opiskelut jäivät aikanaan, eikä minulla vieläkään ole mitään oikeaa ammattia tai tutkintoa. Välillä olen työllistänyt itseni yrittäjänä, nyt siitäkin syrjässä.
Tuntuu, että monta vuotta meni todellla hyvin 20 ja 30 ikävuosien välillä. En kelannut vanhoja asioita ja tunsin jopa menestyväni, olin kiinnostunut elämästä. Siten tuli ensimmäisen yrityksen konkurssi ja elämä meni palasiksi, sekä ympyrät uusiksi. Vaihdoin maisemia.
Perustin uuden yrityksen samantien. Sitä vedin kolme vuotta. Sen lopetin hiljattain. Syinä väsyminen (burn-out) ja kiinnostuksen menettäminen lähes kaikkea elämää kohtaan. Viimeinen vuosi oli väsymisen ja mielenkiinnottomuuden syvenemistä. Epäonnistumiset ja arvottomuudentunnot pyörivät mielessä, olin itkuinen ja alakuloinen. Laiminlöin monia asioita. Keväällä aloin saada ahdistus ja paniikkikohtauksia, olin todella loppu ja itkin vain kaikkea. Tajusin, etten jaksa. Sekin oli todella rankkaa myöntää, taas epäonistuin, kun en jaksakaan henkisesti.
Nyt olen lomalla. Olen jättänyt työni. Pahin stressi alkaa helpottaa, mutta välillä on todella masentavia päiviä. Ajattelen, olen 30v ja kaikki mitä olen tehnyt 20-30 vuotiaana on lopulta mennyt päin persettä. Ei ammattia, ei opintoja, vai kaksi perseelleen mennyttä yritystä ja nyt jo olen burn-out. Tuntuu, että olen aivan hukassa, en tiedä kuka olen ja mitä haluan tai miten minun pitäisi elää.
Tuntuu kuin minulla ei olisi identiteettiä ja kaikella tuolla työllä ym. olen vain yrittänyt päteä ja etsiä arvostusta turhaan vain itseäni kuluttaen. Nyt tunnen olevani surkea luuseri. Mikään ns. tavallinen ei ole työalana koskaan kiinnostanut ja tiedän, ettei minusta enää edes ole normaaleihin töihin, koska mikään ei kiinnosta Yritykseni kiinnosti mutta sitä en jaksanut vetää, koska pienyrittäjän elämä on aika rasittavaa.
Nyt en edes tiedä mitä tekisin. Turha sanoa, että mene työkkäriin jne. En mene. Mieluummin jään loppuelämäksi kotiin ja elän omituista elämääni. Olen ajatellut, kaiken kokemani vuoksi minusta on todella tullut omituinen. Koen muut ihmiset hyvin rasittaviksi, en kait luota kehenkään. Ajattelen, että minua halutaan vahingoittaa ja pidetään kuitenkin omituisena, ehkä tyhmänä. Vähintäänkin omalaatuisena. Sosiaaliset kuviot ovat minulle hyvin turhauttavia. En kutsu ketään kylään, en halua ketään kotiini, en myöskään usein jaksa mennä kenenkään luokse tai ulos minnekään syömään, kahville jne. Usein kieltäydyn näistä. koen ihmiset pinnallisiksi ja teennäisiksi, koen eläväni niin eri todellisuudessa, ettei meillä ole mitään yhteistä ja en jaksa teeskennellä. Mieluummin olen yksin. Äitini on samanlainen, saattaa olla periytyvää. Usein pelkkä ihmisten näkeminen saa minut tympääntymään. Pitkään yritin kaikkeni ollakseni samanlainen kuin muut ja elääkseni "normaalia" ja hyväksyttyä elämää, jopa kalastelin arvostusta ja suosiota, mutta enää en jaksa. Ihmisten ilmoilla ollessani (kadulla, kaupassa) aistiessani ihmisten läsnäoloa, kuullessa heidän juttujaan jne. tulee todella turhaantunut ja yksinäinen olo, sellainen ettei todellakaan kuulu joukkoon. Ehkä se tulee sieltä lapsuudesta, kun ei ole koskaan tuntenut olevansa missään joukossa.
Olen jo hyväksynyt, että mihinkään tavalliseen työelämään minusta ei ole, eikä edes kiinnosta. Elän omaa, omituista, eristynyttä ja kapeaa elämääni. Tunnen olevani epäonnistunut ja kelvoton tähän yhteiskuntaan, enkä hyväksy sitä, eikä se minua. Tämä asia ei varmasti tule koskaan muuttumaan. Arvottomuuden ja epäonnistumisen tunne, sekä yksinäisyyden ja ulkopuolisuudentunne on kanssani. Työnteko ei edes tällä hetkellä kiinnosta, jonkinlainen yliopisto-opiskelu avoimen kautta voisi hiukan kiinnostaa, mutta en tiedä riittääkö älyni sellaiseen ja jaksanko edes opiskella.
Avopuolisoni on tällä hetkellä se, jonka läsnäolo saa minut pysymään jollakin tavalla elämässä kiinni. Taitaa olla paras asia muuten tyhmässä elämässäni.
Enää en edes viitsi verrata itseäni muihin ikäisiini, joilla kaikki on aina ollut hyvin, jotka ovat kokeneet normaalin nuoruuden, olleet hyväksyttyjä ja suosittuja,nykyään hyvät ammatit, urat, perheet, omat talot jne. Olen aivan eri planeetalta.
En vain tajua, miten jaksan vielä elää monta kymmentä vuotta (mahdollisesti) kun kaikki elämässäni on jo nyt pilalla ja mikään ei huvita. Vanhat asiat ja sen painolasti pyörivät elämässäni, varsinkin nykyään, kaikki ne kiusaamiset jne.
Lisäksi toinen vanhempani on masentunut (ollut kait aina) ja puhuu päivittäin itsemurhasta, tosin on siitä puhunut jo viimeiset 20 vuotta, ja tunnen itsekin, että kuolemanjatukset pyörii päässäni ja masennun yhä enemmän kun hän aina puhuu vain "kun pääsisi pois". Lapsena jatkuvasti pelkäsin hänen kuolevan, se oli kauhua.
Että tällainen sepustus, en tiedä jaksoiko kukaan edes lukea, olisisko kellään ajatuksia tai samoja kokemuksia, jotain..?
Ylä-aste oli helvettiä. Jouduin luokkaan, jossa oli koviksia, jotka haistattelivat opettajille ja kiusasivat muita. Koska olin kiltti, herkkä ja hyväkäytöksinen, ja minulla oli "hyviä" harrastuksia, jouduin heti tarkkailun ja kiusaamisen alaiseksi. Ja se olikin jokapäiväistä. Jokaista ilmettäni ja sanomistani matkittiin, naurettiin pilkallisesti. ulkonäköä ja tyyliä pilkattiin. Puheääntä pilkattiin. Kohta en enää uskaltanut tuskin hengittää, kun kaikesta pilkattiin. Tietysti aloin pelätä ja jännittää ja se vain antoi uutta pilkan aihetta. Aina sai kuulla olevansa idiootti, tyhmä ja vaikka mitä. Sen ikäiselle nuorelle on rankka paikka jos ulkonäköä, ajatuksia ja tyyliä pilkataan, eikä hyväksytä mihinkään joukkoon. Minulla oli muutama "kaveri", jotka tuntuivat olevan kanssani vain säälistä tai jos muita kavereita ei ollut saatavilla. Parempi sekin kuin ei mitään kuitenkin. Kiusaaminen paheni kohti ysiluokkaa. Kiusaamista oli koulussa ja vapaa-ajalla, jos uskaltauduin jonnekin nuorisopaikkoihin sain heti kuulla "mitä tuo idiootti tänne tulee" en siis todellakaan tuntenut kuuluvani porukoihin.
Kaikki paheni. Aloin todella masentua ja väsyä kaikkeen. Aloin lintsata koulusta, koska en aina saanut pakotettua itseäni menemään sinne. Laiminlöin opiskelut, ei paljon jaksanut tulevaisuus kiinnostaa, itsemurha alkoi pyöriä mielessä. Päiväkirjat täyttyivät synkistä ajatuksista ja kuolemanasioista. Yksi kaunis päivä jäin aamulla kotiin ja vedin lääkkeitä kourallisen. Vanhempani löysivät minut ja tomittivat sairaalaan. En kuollut, olin todella masentunut. Mitään apua en kyllä saanut, asiasta ei haluttu puhua ja itse en edes kehdannut puhua kiusaamisesta kotona enkä missään, kielsin sen aiheen kokonaan.
Aloin sekoilemaan huonoissa jengeissä, ajattelin hällä väliä ja tein kaikkea tyhmää. Pari vuotta olin nuorisokodissa ja kaikki oli aivan sekavaa.
Tulin aikuiseksi ja löysin nykyisen puolisoni, nyt olen siis 30v. Elämä alkoi tasaantua. Aikuisuus on mennyt melko hyvin. En ole sekoillut. Opiskelu ja työelämä on ollut vähän niin ja näin. Välillä olin monta vuotta syrjässä kaikesta, koska en tuntenut löytäväni mitään omaa, kiinnostavaa alaa. Opiskelut jäivät aikanaan, eikä minulla vieläkään ole mitään oikeaa ammattia tai tutkintoa. Välillä olen työllistänyt itseni yrittäjänä, nyt siitäkin syrjässä.
Tuntuu, että monta vuotta meni todellla hyvin 20 ja 30 ikävuosien välillä. En kelannut vanhoja asioita ja tunsin jopa menestyväni, olin kiinnostunut elämästä. Siten tuli ensimmäisen yrityksen konkurssi ja elämä meni palasiksi, sekä ympyrät uusiksi. Vaihdoin maisemia.
Perustin uuden yrityksen samantien. Sitä vedin kolme vuotta. Sen lopetin hiljattain. Syinä väsyminen (burn-out) ja kiinnostuksen menettäminen lähes kaikkea elämää kohtaan. Viimeinen vuosi oli väsymisen ja mielenkiinnottomuuden syvenemistä. Epäonnistumiset ja arvottomuudentunnot pyörivät mielessä, olin itkuinen ja alakuloinen. Laiminlöin monia asioita. Keväällä aloin saada ahdistus ja paniikkikohtauksia, olin todella loppu ja itkin vain kaikkea. Tajusin, etten jaksa. Sekin oli todella rankkaa myöntää, taas epäonistuin, kun en jaksakaan henkisesti.
Nyt olen lomalla. Olen jättänyt työni. Pahin stressi alkaa helpottaa, mutta välillä on todella masentavia päiviä. Ajattelen, olen 30v ja kaikki mitä olen tehnyt 20-30 vuotiaana on lopulta mennyt päin persettä. Ei ammattia, ei opintoja, vai kaksi perseelleen mennyttä yritystä ja nyt jo olen burn-out. Tuntuu, että olen aivan hukassa, en tiedä kuka olen ja mitä haluan tai miten minun pitäisi elää.
Tuntuu kuin minulla ei olisi identiteettiä ja kaikella tuolla työllä ym. olen vain yrittänyt päteä ja etsiä arvostusta turhaan vain itseäni kuluttaen. Nyt tunnen olevani surkea luuseri. Mikään ns. tavallinen ei ole työalana koskaan kiinnostanut ja tiedän, ettei minusta enää edes ole normaaleihin töihin, koska mikään ei kiinnosta Yritykseni kiinnosti mutta sitä en jaksanut vetää, koska pienyrittäjän elämä on aika rasittavaa.
Nyt en edes tiedä mitä tekisin. Turha sanoa, että mene työkkäriin jne. En mene. Mieluummin jään loppuelämäksi kotiin ja elän omituista elämääni. Olen ajatellut, kaiken kokemani vuoksi minusta on todella tullut omituinen. Koen muut ihmiset hyvin rasittaviksi, en kait luota kehenkään. Ajattelen, että minua halutaan vahingoittaa ja pidetään kuitenkin omituisena, ehkä tyhmänä. Vähintäänkin omalaatuisena. Sosiaaliset kuviot ovat minulle hyvin turhauttavia. En kutsu ketään kylään, en halua ketään kotiini, en myöskään usein jaksa mennä kenenkään luokse tai ulos minnekään syömään, kahville jne. Usein kieltäydyn näistä. koen ihmiset pinnallisiksi ja teennäisiksi, koen eläväni niin eri todellisuudessa, ettei meillä ole mitään yhteistä ja en jaksa teeskennellä. Mieluummin olen yksin. Äitini on samanlainen, saattaa olla periytyvää. Usein pelkkä ihmisten näkeminen saa minut tympääntymään. Pitkään yritin kaikkeni ollakseni samanlainen kuin muut ja elääkseni "normaalia" ja hyväksyttyä elämää, jopa kalastelin arvostusta ja suosiota, mutta enää en jaksa. Ihmisten ilmoilla ollessani (kadulla, kaupassa) aistiessani ihmisten läsnäoloa, kuullessa heidän juttujaan jne. tulee todella turhaantunut ja yksinäinen olo, sellainen ettei todellakaan kuulu joukkoon. Ehkä se tulee sieltä lapsuudesta, kun ei ole koskaan tuntenut olevansa missään joukossa.
Olen jo hyväksynyt, että mihinkään tavalliseen työelämään minusta ei ole, eikä edes kiinnosta. Elän omaa, omituista, eristynyttä ja kapeaa elämääni. Tunnen olevani epäonnistunut ja kelvoton tähän yhteiskuntaan, enkä hyväksy sitä, eikä se minua. Tämä asia ei varmasti tule koskaan muuttumaan. Arvottomuuden ja epäonnistumisen tunne, sekä yksinäisyyden ja ulkopuolisuudentunne on kanssani. Työnteko ei edes tällä hetkellä kiinnosta, jonkinlainen yliopisto-opiskelu avoimen kautta voisi hiukan kiinnostaa, mutta en tiedä riittääkö älyni sellaiseen ja jaksanko edes opiskella.
Avopuolisoni on tällä hetkellä se, jonka läsnäolo saa minut pysymään jollakin tavalla elämässä kiinni. Taitaa olla paras asia muuten tyhmässä elämässäni.
Enää en edes viitsi verrata itseäni muihin ikäisiini, joilla kaikki on aina ollut hyvin, jotka ovat kokeneet normaalin nuoruuden, olleet hyväksyttyjä ja suosittuja,nykyään hyvät ammatit, urat, perheet, omat talot jne. Olen aivan eri planeetalta.
En vain tajua, miten jaksan vielä elää monta kymmentä vuotta (mahdollisesti) kun kaikki elämässäni on jo nyt pilalla ja mikään ei huvita. Vanhat asiat ja sen painolasti pyörivät elämässäni, varsinkin nykyään, kaikki ne kiusaamiset jne.
Lisäksi toinen vanhempani on masentunut (ollut kait aina) ja puhuu päivittäin itsemurhasta, tosin on siitä puhunut jo viimeiset 20 vuotta, ja tunnen itsekin, että kuolemanjatukset pyörii päässäni ja masennun yhä enemmän kun hän aina puhuu vain "kun pääsisi pois". Lapsena jatkuvasti pelkäsin hänen kuolevan, se oli kauhua.
Että tällainen sepustus, en tiedä jaksoiko kukaan edes lukea, olisisko kellään ajatuksia tai samoja kokemuksia, jotain..?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen ollut jo pitkään eläkkeellä. Ja kuitenkin menee paremmin kuin monella/ monilla työtätekevillä.
Täytyy vain oppia HYVÄKSYMÄÄN, että MINÄ olen MINÄ ja teen sitä mikä minua sattuu kiinnostamaan.
Ei tuota kirjoista nyt viitsi sen kummemmin kommentoida. Annan tästä nyt vain linkin. Tutki sitä alusta - loppuun. Josko se avaisi uusia näkemyksiä tulevaisuutee ja tervehtymiseen.
http://www.mtkl.fi/
Kylläpä oli ihan kuin olisit elämäntarinani kirjoittanut. Erona vain se, että olen opiskellut kaksi ammattia enkä omista mitään. Elän hyvin pienillä tuloilla ja olen kait eroamassa jo toista kertaa.
Olen hiukka vanhempi kuin sinä ja tiedän, että kun annat itsellesi aikaa parantua, ehdit tehdä mitä vaan. Koska sinulla on vaimo voitko puhua hänelle asioistasi.
Nuo lapsuuden kokemukset ovat kamalia. Ymmärrän koska omaa lastani kiusattiin koko kouluajan joten hänellä ei ole vieläkään ystäviä. Ei ilmeisesti luota ihmisiin juuri siksi. On kuitenkin meidät, eli perhe. Mikään ei auttanut. On ollut masentunut mutta nyt alkaa mennä ohi.
Elämä vain joskus menee niin, eli vikaan kuten sanoit, mutta ainoa keino on hyväksyä tilanne ja olla välittämättä muitten sanomisista. Vika ei varmastikaan ole sinussa, olethan pystynyt pyörittämään yritystäkin joten kyllä pääsi riittää vaikka opiskeluun. Mutta aloita vasta sitten kun jaksat. Elämäsi on sinun ja niitä on vain yksi. Toisille se on helpompaa ja toisille vaikeampaa.
Minäkin olen joutunut luopumaan lähes kaikesta, paitsi lapsistani.
Yritä jaksaa, voit elää vain päivän kerrallaan.
Moi! Mulla on vähän samankaltainen tausta, ei tosin ihan noin pahaa kiusaamista. Nyt aikuisena sitä tajuaa, mistä kaikesta sitä jäikään nuoruudessa paitsi, siitä "normaalista". Ja tuo identiteetin etsiminen on niiin tuttua, tuntuu kuin ois murrosikä uudelleen, tunteet ja käsitys itsestä vaihtelee jopa yhden päivän sisällä. Kai se on taas yksi kehitysvaihe tän ihmisyyden tiellä.
Mutta ootko koskaan aatellu, että mikä sitä normaalia sitten on? Kuka sen määrittelee? Minusta on tosi rohkeeta ja "epänormaalia" - in a good way - perustaa oma yritys. Ja ihailtavaa. Vitut siitä, jos se/ne meni konkkaan, sä oot silti jo uskaltunut enemmän kuin moni uskaltaa elämässään.
Ja edelleen tosta joukkoon kuulumattomuuden tunteesta...Samat fiilikset siitäkin välillä, omalla kohdalla se johtuu varmaan heikosta itsetunnosta ja periytyvästä negatavismista. Tän 30-kriisin myötä oon yrittänyt ja yritän muuttaa omaa asennettani ja suhtautumistapaani. Se on vaikeeta, mutta yritän aina tunnistaa negatiivisen ajatuksenhäivän, ja tietoisesti korvata sen positiivisella tai neutraalilla.
Ei se aina onnistu, mutta sitten seuraavalla kerralla yritän taas. Ja yritän ulottaa sen myös itseeni, tunnistaa "the things I do allright".
Ja muista, että : "sairas yhteiskunta tuottaa sairaita yksilöitä", eli ehkä vika ei ole sinussa, vaan yhteiskunnassa. Ehkä me eletään väärin, ja herkemmät kärsii. Mene ja tiedä. Mutta arvosta itseäsi, ja tajua, ettei massojen tapa elää ehkä ole se onnellisin. Ja ettei ura, perhe, talo yksistään tai pelkästään tee ihmistä onnelliseksi. Se on harha. Ja vielä : "älä vertaa, älä edes vertaiseen, käsiisi jää vain tinaa ja tuhkaa". Ole ylpeä itsestäsi, kerran sitä vaan eletään. Yritetään nauttia siitä!
Nuoruutesi ei mennyt ihan kivoissa merkeissä.
Se on mennyttä ja niin sen voi ajtellakin olevan.
Aika kultaa muistot myös ei niin hyvien muistojen kohdalla.
Ehkäpä ne eivät olleet niin kamalia mutta tuntuu et olet aika sinut sen asian suhteen.
Minä olen omituinen.
Koko sukuni on.
Emme ole ikinä olleet niin sanotusti normaaleja.
Mua ei sinäänsä ikinä karteltu vanhempieni suhteen koska me ei juuri pidetä edes henkilökohtaisia asioita piilossa.
Kaikki tunti meidät ja tuntee edelleen.
On ihan ok olla omituinen.
Kunhan kaikki tuntevat sinut ja tietävät vähän omituiseksi luonteeksi niin silloin ei sitä katsota pahalla.
Jos ei ota muihin kontaktia vaan sulkeutuu niin silloin muut alkavat tehdä mitä villeimpiä päätelmiä miks se on outo eikä kukaan näe sitä todellista henkilöä.
Ole siis avoin.
Ainahan voit mennä semmosiin keikka töihin.
Ite oon aatellu jatkaa avustavana hoitajana kehitysvammaisten paris.
Mulla ei oo minkään tason koulutusta ja silti voin tehdä 14 tunnin pitkässä päivässä semmoset 200 euron palkan.
Noh, on vähän ylityöhön taipumusta koko suvussa.
Et hoitotyö voi sopii melkein kenelle vaan.
Kestää vaan hajut ja mahdolliset raapaisut niin työ on erittäin palkitsevaa.
Mä en oikeestaan nää et miks sun pitäis olla hukassa.
Nuoruus ei menny ihan nappiin mut harvalla meneekin.
Sinulla oli yritys mut konkorssi ja buern-out tuli väliin.
Konkursseihin voi joutuu kuka vaan ja buern-outit on erittäin yleisii.
Moni näennäisesti hyvin menestyvä liikeihminen on voinut saada burn-outin.
Eiköhän tämä tästä.
Lepäilet nyt ja ehkä samalla hitaasti mut varmasti kattelet sivusilmäl ilmestyiskö jotain kiinnostavaa työtä.
Ei tässä vielä mitään pysyvää ole tapahtunut.
Mun mielestä riippuu ihan alasta ja yrityksestä mikä on työmäärä ja onko joku apuna. Ja organisoiti olisi kaiken a ja o niin puoliksi suunniteltu on puoliksi tehty. Ootko ajatellut toiminimellä mielummin kuin koko helahoito. Kuinka loma ajat suunnittelit, lomaa pitää olla. Olihan luotettava tilitoimisto sinulla myös hoitamassa asioita? Älä ota liian vakavasti, sekä työn pitäisi sujua kuin leikki eikä niin että on vaikeaa.
Voi olla että joskus ilman koulutusta on vaikeampaa organisoida ja tekee liikaa -on epävarmempi kun epäilee itseään/kykyjään vaikka ei tarvi niin olla!.. itse huomasin tämän aiemmin elämässä. Ja burn out on sitten lähellä. Turhaan.
Seki tuli mieleen et ilta-ja monimuotokoulutusta on aikuisille opintotuella ja ilman -ilman ei kannata jos ei ole rahaa. Jos sitä haluaa. Jos ei halua niin ei.
Älä nyt murehdi liikaa. Olet arvokas ihminen. Kaikkiin ei voi luottaa, mutta joihinkin tarvittavan verran.
Keksi sellaista mikä ei vie sua burnoutiin ja ota rennosti. Sä yrität liikaa! Mieti rauhassa mitä haluut. Oot varmasti hyvä jossain ja joku kiinnostaa.
Sullekin haluaisin laittaa varaksi www.mol.fi/avo osoitteen. Vaikka tuskin tarviit, mutta itekin huvin vuoks joskus kattelen.
En epäile hetkeäkään ettetkö ole hyvä jossain. Myös oon varma että osaat olla yrittäjä tai toiminimellä, rennomminkin. Oikealla alalla, kivassa ympäristössä.
Mikä sua kiinnostaa? Mikä tuntuu hyvältä? Mitä osaat? Ootko luovempi ja matemaattisempi? Vai jotain muuta?
Ahdistaako tai masentaako joku muu taustalla? Joskus voi käsitellä asiat/asioita ja jättää ne menneisyyteen. Nyt on nyt, parempi tulevaisuus, uusi elämä. :)
Itse meinasin opiskella 12 vuotta sitten alaa mitä nyt opiskelen. Epäilin vaan liian kauan kaikkea. Muutakin opiskelin.
Älä myös kuuntele toisen vanhemman "kun pääsisi pois"-juttuja. Oman lapsen kuullessa ei varsinkaan pitäisi suustaan laukoa tuollaisia missään tapauksessa. Sulla on oikeus elää onnellinen elämä. Ehkä vanhempi kaipaisi jostakin kannustavaa keskustelu apua (osaavalta) päästäkseen elämänlankaan kiinni. Yksin ajatuksia pyöritellessä se ei tule sieltä. Ja positiivisuus ja huumori pitäisi muistaa aina.
Avoin yliopistokin kuulosti kivalle. Mitä sen jälkeen voi, siis saako siitä kursseja jatkoon? Hyvä idea. Otapa selvää.
Monilla on ollut vaikeuksia aiemmin. Tuskin kukaan ihan ilman elämässä pääsee. Jos jollain kultalusikka niin voihan itsekin onneen päästä ainakin yrittää.
Vanhempasi tuskin ovat osanneet sinua positiivisesti kannustaa, tukea ja neuvoa alusta asti. Huono itsetunto jos on, niin positiivinen kannustaja auttaisi joka ei moiti. Jolta voi kysyä tai puhua. Itsekin voi uskoa itseensä, uskoa että on hyvä ja luottaa mielipiteisiinsä ajatuksissaan. !
Ei mullakaan kuule putkeen mennyt aikoinaan, vaan erittäin männikköön. Jotain pahoja asioita nuorena ja nuorena aikuisena. Eikä vanhempiaankaan voi valita ennen syntymää ja sen seurauksia. Silti kun miettii tarpeeksi, voi löytää sävelen.. ja kysellä kunnes ei ole kysymyksiä :) Menneisyyden voi painaa taakse. Olla uusi. Vaikka joskus ei ymmärrä miksi oli niin julmaa mennyt.
Sinussa on niin paljon potentiaalia, että älä sure suotta asioita liikaa. Aloita onnellisuus.
Mulla ei ole kumppania. Oon muutenkin koittanut selvitä pahoista tilanteista aiemmin -ne eivät olleet lasten leikkiä. Mutta hei sanonta on vaikeuksien kautta voittoon... sä oot kohta voiton puolella
Tulevaisuus voi olla parempi. Mitä toivot/haluaisit? Koitetaan sinnepäin pikku hiljaa. Jos joku ahdistaa tai masentaa niin tukea vois olla.
Kärsimystä, puoli elämää, vaan koska kotitausta on joku. Voi jopa tuntea hankalia tunteita sen takia. Tuttua. Mutta tulevaisuus, jotain on opittu. Elämä kantaa, positiiviseen ..
Onhan niitä päiviä jolloin tuntuu kökölle. Ja ihmettelee vaan miksi asioista. Ym.
Ja oma vanhempi voi olla taakka, jos on vanhempi on liian erilainen kuin itse tai omituinen muuten -eri arvot ja uskot tai joku sairaus tai muu. Siis no ei aina sairaus mutta joskus esim. mielenterveys tai liikunta vamma jonka kanssa vaikeaa.
Joo. Rennosti ja posittiivisesti, murehtimatta eteenpäin -asiat lutviutuu