Haluaisin herättää keskustelua minkälaista elämää on olla anorektikon omainen. Tuskin monikaan anorektikko miettii miltä mahtaa tuntua lähimmäisistä, jotka kerta toisensa jälkeen yrittävät auttaa anoreksiaan sairastunutta. Anoreksia on todella salakavala sairaus. Itse anoreksiaan sairastunut ei ymmärrä olevansa sairas, koska se kuuluu taudinkuvaan. Myös elämän pyöriminen oman navan ympärillä kuuluu siihen, sillä yleensä anorektikot eivät juuri muuta mieti, kuin itseään. Ainoat asiat, jotka päivittäin pyörivät mielessä ovat itseen ja omaan ulkonäköön liittyvät asiat, ja se mitä muut sinusta ajattelevat. Erittäin huono itsetunto, kyvyttömyys ihmissuhteisiin, juuri tästä johtuen. Kuitenkin sairaus itsessään koskettaa kaikkia anorektikon lähellä olevia ihmisiä. Jatkuva huoli toisesta ja se ettei voi oikeastaan auttaa mitenkään on erittäin raastavaa. Olen seurannut läheltä anoreksiaan sairastuneen siskoni elämää jo kohta kymmenen vuotta. Hän on tälläkin hetkellä sairaalahoidossa. Hänen elimistöönsä on tullut jo pysyviä vaurioita, esim. sydämeen ja munuaisiin. Hän ei voi enää palata työelämään, eikä voi harrastaa mitään rasittavaa liikuntaa. Sairauden taustalla on niin suuri itsensä vahingoittaminen, mitä ei varmaankaan moni nuori anorektikko oikein ymmärrä. Siskoni on tavoitteessaan onnistunut. Pysyviä vaurioita tulee elimistöön jo painorajoissa 43-40, ja siitä eteenpäin vauriot ovat jo hengenvaarallisia. Tuntuu uskomattomalta että nykyään yhä nuoremmat tuntuvat pelleilevän tämän asian kanssa, todellisuudessa anoreksia on kuin huume, mitä kauemmin se jatkuu, sitä lähempänä kuolema kolkuttelee...
Anorektikoiden omaiset
läheltä seurannut
61455
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Siis sairaus ei ole pelleilyä. Jos olen sairas niin sitten olen. Mun läheiseni tietää, ne yrittää saada mut kuntoon sillä että SYÖTTÄVÄT väkisin. Se jos mikä satuttaa enemmän. Minä välitän heistä ja oon aina ollu kiltti lapsi ja teen niinkuin käsketään. En halua olla vaivaksi ja yritän pärjätä mahdoillisimman hyvin itse etten joudu pyytämään mitään..keneltäkään.
Mutta mua kolahdutti toi viestissä oleva "pelleily"-sana , koska sairaus on sairaus, ei kukaan pelleile hei! KUULE, MEILLÄ MUILLAKIN ON VAIKEETA, EI VAIN SULLA! Anteeksi nyt jos olin ilkeä mutta ... (huokaus) paha olo.
Moi!
Kun itse olin sairastunut, niin ymmärsin kyllä, kuinka paljon sairauteni satutti perhettäni, ja sen takia tunsin itseni vielä arvottomammaksi ja huonommaksi ihmiseksi. Mikä tietysti siis lisäsi huonoa oloani entisestään. Eli kyllä osa anorektikoista ymmärtävät mitä sairaus aiheuttaa muissa perheenjäsenissä, mutta sairaus alistaa ihmisen jatkamaan laihdutusta.
Olipa sellaista syyttelyä, että ihan alkoi itkettää.
Itse anoreksiaa sairastavana sanoisin, että juuri pahin peikko on aina ollut minulle se kuinka paljon satutan sekoilullani omaisiani. Se sitten lisääkin mukavasti itseinhoa, kun en kykene vastaamaan heidän toiveitaan ja olemaan se täydellinen tytär jolla on kaikki hyvin. Välillä joudun tukeutumaan heihin, joka tuntuu pahalta juuri siksi että he ovat minulle niin rakkaita enkä haluaisi vaivata heitä. On heillä omatkin ongelmansa.
Jollain tasolla on melko huvittavaa että kärjistettynä syytät sairastunutta tunteettomuudesta perhettään kohtaan. Ymmärrän kyllä että luultavasti tarkoitat ties mitä teinikanoja, jotka ihannoivat anoreksiaa (laihuuden ja anoreksian ihannoinnilla on ero), mutta melko usein nämä tyttöset eivät oikeasti sairasta anoreksiaa, vaan jotain aivan muuta. (poikkeuksia toki on, vältetään yleistämistä)
Jos kerran pahin peikkosi on se että pelkäät miten sekoiluillasi satutat omaisia, niin oletko tehnyt asian eteen mitään? Oletko kenties kertonut omaisillesi ettet halua satuttaa heitä sairaudellasi ja tuhota heidän elämäänsä tuhoamalla omasi. Oletko ottanut vastuuta itsestäsi hakeutumalla sairautesi takia hoitoon. Jos jo tiedostaa oman sairautensa, se ei riitä. Tarvitaan tekoja. Jos olet jo parantamassa aktiivisesti hoitojen kautta itseäsi, välität samalla lähimmäisistäsi.
Ilmeisesti et omakohtaisesti ole kokenut ko sairautta ja sitä mitä se tekee ihmisen ajattelulle?? Tietenkään kukaan sairastunut ei halua satuttaa läheisiään tms. Kun olet oikeasti sairastunut tähän paskaan, et pysty kovinkaan helposti hakeutumaan kunnon hoitoon vaikka sitä kuinka haluaisit. Se ei ole ihan niin helppoa kuin äkikseltään luulisi. Toisinaan hoitoon hakeutuminen tuntuu ideana hyvältä, mutta kun se pitäisi käytännössä toteuttaa, ajatus menee sekaisin. Siksi tämä niin katala kierre onkin. Sairastuneen ajatukset omasta kehostaan ja syömisestään on niin pakonomaista ja kieroutunutta, ettei sen ajatuksen kääntäminen oikeille raiteille ole kovinkaan helppoa. itsekin tiedän tasan tarkkaan, mitä minun tulisi tehdä, mistä saan hoitoa jne jne, mutta ainoa hoito mihin suostuin on painonseuranta ja syömieni ruokien ylöskirjaaminen työpaikan terveydenhoitajalle. On ehdotettu psykologia, ravintoterapeuttia, lääkäriä yms, mutta eivät he ruokaa minun suuhuni laita. Ajatus lopullisesta parantumisesta on löydyttävä omasta mielestä. Muutoin se ei tule toimimaan.
olen joo, se tosin tapahtui kavereiden painostuksesta, kun itse luulin voivani piilotella vanhemmiltani loputtomiin. Omaisten kanssa on puhuttu tunteja ja taas tunteja asiasta, ollaan keskusteltu non stoppina. Yritän taistella nimen omaan läheisteni takia itseni ylös tästä suosta, vaikka itse en vähäkään muuten välittäisi. Toki kuuluu sairauteen, mutta varsinkin aluksi oli sellainen fiilis että mielummin kuihdun ja kuolen pois kun lihon taas, mutta huoli vanhemmista on pitänyt tällä tiellä, vaikka hairahduksia tulee vähän väliä enkä yhtään terveempi kai vieläkään ole.
Herättävimpiä kokemuksia oli se, kun isä itki ettei halua olla heittämässä ruusuja arkkuni päälle. Yritän muistella sitä aina kun anoreksia syö järjen rippeitä. Aina ei toimi, mutta yritystä löytyy juu.