Olen neljä vuotiaasta tähän kahdenkympin ikään asti sairastanut pakko-oireilua. Omaan oireiluun kuuluu todella paljon kaikenlaista mm. Ovien sulkemispakko, hengittämistahdin laskeminen, järjestely, omistushalu, ailahtelevuus, johtajuus.. Lista on pitkä.
Asia tottakai häiritsee paljon, on aina häirinnyt, iän myötä olen jotenkin oppinut hallitsemaan itseäni jossainmäärin mutta en todellakaan niin että pakko-oireilu ei häiritsisi koko ajan. Olen lukenut Kerrasta poikki ilman tuloksia.
Tiedän että tarvitsen apua ja haluan sitä mutta en uskalla hakea sitä. En uskalla mennä lääkäriin ja sanoa mikä on. Mistä saan rohkeutta mennä lääkäriin kertomaan asiani ja saada viimein hoitoa tähän elämää hallitsevaan sairauteen? Olen jankannut itselleni miten asiat alkaisivat parantumaan jos kertoisin asiasta mutta jokin estää minua menemästä tohtorin vastaanotolle.
Mikä neuvoksi?
Asia tottakai häiritsee paljon, on aina häirinnyt, iän myötä olen jotenkin oppinut hallitsemaan itseäni jossainmäärin mutta en todellakaan niin että pakko-oireilu ei häiritsisi koko ajan. Olen lukenut Kerrasta poikki ilman tuloksia.
Tiedän että tarvitsen apua ja haluan sitä mutta en uskalla hakea sitä. En uskalla mennä lääkäriin ja sanoa mikä on. Mistä saan rohkeutta mennä lääkäriin kertomaan asiani ja saada viimein hoitoa tähän elämää hallitsevaan sairauteen? Olen jankannut itselleni miten asiat alkaisivat parantumaan jos kertoisin asiasta mutta jokin estää minua menemästä tohtorin vastaanotolle.
Mikä neuvoksi?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voitko pyytää jotakin asiasta tietävää kaveria esim. tueksi.
Onko sinulla mahdollisuus päästä psykiatrille yksityisesti. Kalliimpaa tietysti, mutta siellä ainakin ymmärretään tätä sairautta.
Mitään häpeää ei kannata tuntea, vaikka pakko-oireet olisivat omasta mielestä kuinka kummallisia tahansa.
on aina pelottava,oli asia mikä tahansa.
Myös itse olen noin nuoresta asti kärsinyt OCD sta tietämättä mikä on, aina 30 v.asti
Nyt olen paljon vanhempi ja paljon rohkeampi vielä terveempikin..vihdoin uskalsin ja menin.
Elämä on sen arvoista.
Tässä ongelmassa ei ole mitään hävettävää...tätä on lukemattomasti..kaikki eivät itse edes tiedosta.
Keräät kaiken oman voimasti ja soitat ajan ja menet...saat helpotusta,- taistelua silti,mutta se kannattaa.Kaikkea parasta!
Ymmärrän, että asian ottaminen ammatti-ihmisen kanssa puheeksi ensimmäistä kertaa jännittää, mutta se on sen ammatti-ihmisen työtä auttaa ihmisiä tällaisissa asioissa eikä hän pidä sitä mitenkään kummallisena tms että sinulla on pakko-oireita. Eli yritä ajatella asiaa niin, että ammattilaiselle se ei ole mitenkään ihmeellistä että kerrot hänelle pakko-oireistasi - se on hänen työtään kuunnella sellaisia asioita.
Jos lääkärille kertominen jännittää kovasti, olisiko helpompi varata aika terveyskeskuspsykologille? Hänen jos kenen pitäisi pystyä ammattimaisesti, hienotunteisesti ja asiallisesti ottaa vastaan tieto pakko-oireistasi ja pyrkiä auttamaan/ohjaamaan sinua oikean avun piiriin. Olen itsekin psykologi ja voin siis oman ammattinikin puolesta rohkeasti kannustaa hakemaan apua ja sanoa, että näin ammatti-ihmisenä sitä ei todellakaan ajattele että siinä olisi mitään häpeällistä tms jos kärsii pakko-oireilusta; vaikka kertominen jännittää, kun saat asiat ensimmäistä kertaa jollekin ammattilaiselle kerrotuksi, helpotus voi olla todella suuri. Ansaitset saada hoitoa oireisiisi, niin kuin jokainen ansaitsee, joten kerää rohkeutesi ja ota se ensimmäinen vaikealta tuntuva askel ja varaa aika lääkärille tai terveyskeskuspsykologille!
Ja niin kuin joku ehdotti, jos tuntuu että olisi helpompi että otat mukaan jonkun läheisesi joka voi puolestasi kertoa asiasta jos et itse mitenkään pysty, hyödynnä ihmeessä sitä ideaa. Ja lääkärille/psykologille voi suoraan sanoa, että nyt on sellainen asia mitä pelottaa ja jännittää kertoa; olisiko rohkeutta lääkärille/psykologille/psykiatrille menoon helpompi kerätä, jos päättäisi että ensimmäiseksi lauseeksi sanoisi sen että "jännittää kertoa tätä" kuin sen, että "kärsin pakko-oirelusta"?