Anteeksi pitkä kirjoitus,
yritän tällä vähän selkeyttää ajatuksiani, syitä ja seurauksia..
Jo nuoruudessani olin ulkopuolinen, maalaistalon poika
kyläläisten luokassa, aina viimeinen joka valittiin mihinkään joukkueeseen.
Nuoruudessani yritin hammasta purren rakentaa elämää niinkuin muutkin,
käydä kylillä ja etsiä tyttöystävää ja ystäviä.
Koskaan vaan ei mitään löytynyt,
vain naureskelua ja ylenkatsontaa.
Rahavaikeuksien takia ammatti ja toimeentulo piti hankkia nopeasti
joten ammattikoulun kautta äkkiä ammattiin, piti olla omillaan
jo koulun viimeisellä vuodella.
Armeijan kautta työelämään, pahimpina lamavuosina,
ilman ystäviä ja turvaverkkoa vieraalle paikkakunnalle.
Samalla piti tukea perhettä ja veljeksiä henkisesti ja
taloudellisesti. Jatkuvaa huolta pärjäämisestä, omasta ja muiden.
Isä uupui ja melkein kuoli työn ääreen, sen jälkeen
perheestä piti huolta pääasiassa äiti ja minä. Kuorma vain kasvoi kasvamistaan.
Kaiken tämän jouduin kestämään yksin.
Samalla itseluottamus ropisi kun nainen toisensa jälkeen
käytti vain hyväksi. Kouluaikana tupakan hakua ja pikkulainoja,
lopulta nainen katosi arvokas irtaimisto ja lainatut rahat mukanaan.
Baareissa kävin kahdesta neljään kertaan kuussa,
niistä en ystäviä tuntunut löytävän. Keskusteluja kyllä oli,
mutta aina kuitenkin yksin kotiin.
Joka ilta seura katosi pikkuhiljaa pöydästä.
Lopulta olin "mies jonka ympäriltä tuolit viedään".
Työ pakotti siirtymään parin vuoden välein uudelle paikkakunnalle,
hetken elämä tuntui alkavan hymyilemään, uuteen ihmiseen tutustutaan
hetki.. Ajan päästä kuitenkin aina lopputilanne oli sama,
olin "se", "toi" tai jotain muuta.
Silloin tällöin joku käytti hetken ystävyyttä hyväkseen,
tätä kun aloin jarrutella, ei mitään enää kuulunutkaan.
En koskaan ole luullut olevani hyvännäköinen.
Lähinnä kohtuullisen näköinen mies.
Moni on sanonut minua fiksuksi, jutustellessa osaan
puhua monista asioista, mutta kuitenkaan seuraani ei kaivata.
Hymyily vain on vuosi vuodelta vaikeampaa, kuorma vain kasvaa ja
yksinäisyys musertaa yhä pahemmin.
Nyt en enää tiedä mitä tekisin, mielessä pyörii vaikka mitä
vaihtoehtoja.
Kaiken realisoinnista ja ulkomaille karkaamisesta aina kaiken lopettamiseen asti.
16 vuoden yksinelon jälkeen voimat alkavat vain olla kertakaikkiaan loppu.
Työstressi ja kertakaikkinen epätasapaino elämässä työntää minua kohti pimeyttä.
Epäsäännöllinen vuorotyö verottaa muutenkin voimiani, olen pyytänyt kevennystä
töihini, mutta "kun hommat annetaan sinulle niin ne tulee tehdyksi".
Vapaa-ajalla saan hädintuskin asiani hoidettua, sinkun pitää tehdä itse kaikki.
Toisinaan jää ruokakin vähälle, kun töiden takia ei kerkeä kauppaan ja
jääkaappi tyhjenee.
Viikonloppuna raahasin taas itseni baariin, etten jäisi betonikuutioon miettimään
yhä synkempiä mietteitä.
Menin pub:iin join siellä yhden yksin pöydässä. Vaikka paikka alkoi täyttyä,
kukaan ei edes kysynyt pöytäpaikkaa, vaikka tilaa keskeisessä pöydässä olisi ollut
muille jakaa. Aivan kuin näkymätön kehä ympäröi minut. Kukaan ei puhu, eikä katso.
Päätin vapauttaa pöydän ja menin diskoon, siellä aikani kiertelin.
Moni tuttu baarimikkokin oli jotenkin etäisempi, kuin ennen kolmen viikon lomaani.
Eräässä vaiheessa eräs naisbaarimikko kysyi onko kaikki hyvin, kun istuin tiskin ääressä
ihan tavallisen näköisenä.
Sitten kuulin lauseenpätkän, joka romahdutti jo edellisestä madaltuneen fiilikseni
"käy oikeastaan sääliksi, ihan kohtuullisen hyvännäköinen jätkä" - puhui
järkkäri toiselle kun kävelin ohi.
Poistuin baarista, jopa narikka katsoi minua jotenkin säälien,
vaikka tässä vaiheessa se ehkä jo näkyi ulospäinkin.
En yleensä itke kuin vuosien välein, mutta nyt huuleni väpätti,
kun yritin tukahduttaa tuntemuksiani, kyyneleet yrittivät tunkea silmiini ja
sisimpään sattui suunnattomasti.
Sillalla pysähdyin jo katsomaan alaspäin pitkään ja hartaasti,
vain vastuu muista piti minut sillalla.
En tiedä mitä huhuja minusta liikkuu, mutta selkeästi lomani aikana
jotain on alkanut kiertää.
Nyt tuntuu siltä että en enää ole edes tervetullut asiakas kantakahvilaani tai
yökerhooni.
En tiedä enää mitä voisin tehdä, ei ystäviä, ei enää edes hymyä tiskiltä,
aivan kuin viimeinen ihmisarvoni olisi viety.
Mä olen vain niin väsynyt ja yksin.
M34
yritän tällä vähän selkeyttää ajatuksiani, syitä ja seurauksia..
Jo nuoruudessani olin ulkopuolinen, maalaistalon poika
kyläläisten luokassa, aina viimeinen joka valittiin mihinkään joukkueeseen.
Nuoruudessani yritin hammasta purren rakentaa elämää niinkuin muutkin,
käydä kylillä ja etsiä tyttöystävää ja ystäviä.
Koskaan vaan ei mitään löytynyt,
vain naureskelua ja ylenkatsontaa.
Rahavaikeuksien takia ammatti ja toimeentulo piti hankkia nopeasti
joten ammattikoulun kautta äkkiä ammattiin, piti olla omillaan
jo koulun viimeisellä vuodella.
Armeijan kautta työelämään, pahimpina lamavuosina,
ilman ystäviä ja turvaverkkoa vieraalle paikkakunnalle.
Samalla piti tukea perhettä ja veljeksiä henkisesti ja
taloudellisesti. Jatkuvaa huolta pärjäämisestä, omasta ja muiden.
Isä uupui ja melkein kuoli työn ääreen, sen jälkeen
perheestä piti huolta pääasiassa äiti ja minä. Kuorma vain kasvoi kasvamistaan.
Kaiken tämän jouduin kestämään yksin.
Samalla itseluottamus ropisi kun nainen toisensa jälkeen
käytti vain hyväksi. Kouluaikana tupakan hakua ja pikkulainoja,
lopulta nainen katosi arvokas irtaimisto ja lainatut rahat mukanaan.
Baareissa kävin kahdesta neljään kertaan kuussa,
niistä en ystäviä tuntunut löytävän. Keskusteluja kyllä oli,
mutta aina kuitenkin yksin kotiin.
Joka ilta seura katosi pikkuhiljaa pöydästä.
Lopulta olin "mies jonka ympäriltä tuolit viedään".
Työ pakotti siirtymään parin vuoden välein uudelle paikkakunnalle,
hetken elämä tuntui alkavan hymyilemään, uuteen ihmiseen tutustutaan
hetki.. Ajan päästä kuitenkin aina lopputilanne oli sama,
olin "se", "toi" tai jotain muuta.
Silloin tällöin joku käytti hetken ystävyyttä hyväkseen,
tätä kun aloin jarrutella, ei mitään enää kuulunutkaan.
En koskaan ole luullut olevani hyvännäköinen.
Lähinnä kohtuullisen näköinen mies.
Moni on sanonut minua fiksuksi, jutustellessa osaan
puhua monista asioista, mutta kuitenkaan seuraani ei kaivata.
Hymyily vain on vuosi vuodelta vaikeampaa, kuorma vain kasvaa ja
yksinäisyys musertaa yhä pahemmin.
Nyt en enää tiedä mitä tekisin, mielessä pyörii vaikka mitä
vaihtoehtoja.
Kaiken realisoinnista ja ulkomaille karkaamisesta aina kaiken lopettamiseen asti.
16 vuoden yksinelon jälkeen voimat alkavat vain olla kertakaikkiaan loppu.
Työstressi ja kertakaikkinen epätasapaino elämässä työntää minua kohti pimeyttä.
Epäsäännöllinen vuorotyö verottaa muutenkin voimiani, olen pyytänyt kevennystä
töihini, mutta "kun hommat annetaan sinulle niin ne tulee tehdyksi".
Vapaa-ajalla saan hädintuskin asiani hoidettua, sinkun pitää tehdä itse kaikki.
Toisinaan jää ruokakin vähälle, kun töiden takia ei kerkeä kauppaan ja
jääkaappi tyhjenee.
Viikonloppuna raahasin taas itseni baariin, etten jäisi betonikuutioon miettimään
yhä synkempiä mietteitä.
Menin pub:iin join siellä yhden yksin pöydässä. Vaikka paikka alkoi täyttyä,
kukaan ei edes kysynyt pöytäpaikkaa, vaikka tilaa keskeisessä pöydässä olisi ollut
muille jakaa. Aivan kuin näkymätön kehä ympäröi minut. Kukaan ei puhu, eikä katso.
Päätin vapauttaa pöydän ja menin diskoon, siellä aikani kiertelin.
Moni tuttu baarimikkokin oli jotenkin etäisempi, kuin ennen kolmen viikon lomaani.
Eräässä vaiheessa eräs naisbaarimikko kysyi onko kaikki hyvin, kun istuin tiskin ääressä
ihan tavallisen näköisenä.
Sitten kuulin lauseenpätkän, joka romahdutti jo edellisestä madaltuneen fiilikseni
"käy oikeastaan sääliksi, ihan kohtuullisen hyvännäköinen jätkä" - puhui
järkkäri toiselle kun kävelin ohi.
Poistuin baarista, jopa narikka katsoi minua jotenkin säälien,
vaikka tässä vaiheessa se ehkä jo näkyi ulospäinkin.
En yleensä itke kuin vuosien välein, mutta nyt huuleni väpätti,
kun yritin tukahduttaa tuntemuksiani, kyyneleet yrittivät tunkea silmiini ja
sisimpään sattui suunnattomasti.
Sillalla pysähdyin jo katsomaan alaspäin pitkään ja hartaasti,
vain vastuu muista piti minut sillalla.
En tiedä mitä huhuja minusta liikkuu, mutta selkeästi lomani aikana
jotain on alkanut kiertää.
Nyt tuntuu siltä että en enää ole edes tervetullut asiakas kantakahvilaani tai
yökerhooni.
En tiedä enää mitä voisin tehdä, ei ystäviä, ei enää edes hymyä tiskiltä,
aivan kuin viimeinen ihmisarvoni olisi viety.
Mä olen vain niin väsynyt ja yksin.
M34
Vastaukset 7
Vanhimmat
..ku mulla aikanaan!
En oikein tahdo tietää mitä tässä nyt kirjoittaisi. Millä tavalla asiaa valottaisi?
Mutta tuo elämäni alkutaival meni ihan samaa rataa. Kunnes 37 vuotiaana päätin, että tästä pitää tulla LOPPU. Haen apua asialleni niinkauvan kunnes asia selviää "KUKA MINÄ OLEN"!!
Päätös tuli siinävaiheessa kun minut sanottiin työstä irti. Olin loppuun uupunut. Minulla oli jo jotain lääkitystä. En saanut enää nukuttua kuin epäsäännöllisesi. Näin painajaisia, koska nämä kaikki asiat vaivasiva minua.
Pakotettuna (itse) menin mielenterv.toimistoon. Kävin siellä useam. vuoden. Sitten alkoi VERTAISRYHMÄ johon myös täytyi pakottaa itsensä menemään. Siellä oli pitkään työelämässä olleita, uupuneita ihan samassa tilanteessa olevia. Sai vapaasti keskustella(ei pakko) tunnoistaan ja kuunnella toisia.
Mielentervkeskusliiton kuntoutuksissa tapasin vertaisia, joista on saanut tosi sydänystäviä. Joidn kanssa soitellaan jakuvasti.
No tätä tarinaa riittäisi vaikka romaaiksi asti.
Mutta loppu hyvin , kaikki hyvin!
En ole kahtenvuoteen tarvinnut eää mitään hoitosuhteita. Olen sosiaalinen kaikkien kanssa. Ymmärrän tätä elämän kulkua syvemmältä kuin monetkaan ymmärtävät. OLEN SINUT ITSENI KANSSA. Vapaa kaikista paineista, arkuudesta ja jännityksistä.
Olen nyt 56v. eläkkellä, yksin, mutta en todellakaan yksinäinen!
Teen vapaaehtoistajärjestö toimintaa. Mielenterveyden asioiden hyväksi. Vertaistuki toimintaa. Ja yritän päästä ihan liittotasolle.
ELÄMÄ HYMYILEE ja minä sen mukana.
Toivottavasti tämä antoi sinulle pontta hakea selvennystä elämäntilanteeseesi. OMILLA EHDOILLA. Vain sinä tiedät parhaiten, mitä elämältäsi haluat?
Katsotaan jatkossa jos vaihdetaan vaikka postia?
Hyvää yötä.
Sä tunnut just samanlaiselta tyypiltä työn suhteen kuin koko sukuni.
Teet työtä ja teet sen hyvin mutta et osaa sanoa aina ei työlle.
Jos työtä tekee eikä ota vähän vähemmän sitä niin burn-out tulee nopee.
Sano ei liialle työlle ja vaikka sanoisivat mitä niin pidä pääsi.
Kyllä joku sen työn tekee.
Näist baari jutuist.
Harva löytää baareista oikeanlaista seuraa.
Ei baareissa liiku aina ystäviä ja kunnollista seuraa etsiviä.
Kokeilisit vaikka joitain muita paikkoja.
Kirkkoa, kirjastoa, puistoa, seuroja, kahviloita...
Älä jää paikallesi vaan jatka todellakin eteenpäin.
Mitään pahaa pysyvää ei ole tapatunut.
Tästä on hyvä mennä eteenpäin.
Käy vaikka just niissä vertaustukiryhmis ja puhu tutuille ihmisille tunteistas.
Kyllä sä eteenpäin pääset :)
No hei...
Etköhän sinä ole muutakin kuin vain "kohtuullisen hyvännäköinen jätkä"...!
Itsehän juuri "luettelit" viestissäsi, kuinka paljon olet joutunut puurtamaan, sinua pidetään luotettavana työntekijänä, olet jo varhain oppinut ottamaan vastuuta, jne...
Se, että on vastuuntuntoinen ja luotettava työntekijä, on YLPEILYN arvoinen asia, eikä häpeilyn!
Älä anna MUIDEN ihmisten kertoa sinulla, mitä olet ja kuka olet! (varsinkin jos ne "muut" ovat vain typeriä juoruakkoja tai -ukkoja...!
Äläkä etsi "onneasti" pubista...sinne eksyy ihan tietyntyyppisiä ihmisiä, joilla monilla päällimmäisenä ajatuksena on vain toisten ihmisten HALVEERAAMINEN (jottei oma elämä tuntuisi niin kurjalta)...!
Jokin tervehenkinen harrastusryhmä sopisi sinulle paremmin...tunnetko yhtään vetoa vieraisiin kieliin..? Monasti kieliä opiskelevat naiset vapaa-ajallaan, joten saattaisit löytää naisseuraa esim. jostain opiskeluryhmästä...?
Ennenkaikkea "NOKKA" PYSTYYN ja laita vaikka listaa paperille, mikä sinussa OMASTA mielestäsi on HYVÄÄ!
Tiesitkö, että OMA itseLUOTTAMUS näkyy usein päällepäin vastustamattomana vetovoimana, eikä sillä monasti ole mitään tekemistä ihmisen varsinaisen ulkonäön kanssa.
Tsemppiä sinulle!
Lue oma kirjoituksesi vielä kerran.
Mies joka kirjoittaa tuolla tavalla...
Suoraan,rehellisesti...Kertoo miltä tuntuu...
Teitä ei montaa ole!Toivon todella,että saat itseluottamuksesi kohdilleen,koska sen puute näkyy ulospäin,ja tekee ihmisestä "säälittävän" näköisen.Ja sitä et varmasti ole!!!!Valtaosa naisista ei todellakaan katso miehen ulkonäköä,tiedäthän sananvoiman?!Jos näytät naiselle,että olet kiinnostunut juuri hänestä,annat hellyyttä,se vie jalat alta.Valitettavasti tuollaisiakaan miehiä ei juurikaan ole...Hartiat suoraksi,hymy kasvoille ja tuttuun baariin ottamaan se yksi olut,näytä niille :)!T.Eräs Nainen
"baariin ottamaan se yksi olut"
Tuollaisia miehiäkö sä arvostat, jotka kaljan voimalla uhoo itsestää ja lupaa taivaat ja maat > antamatta mitään itsestäänn?
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tämä teksti ei mitenkään liittynyt aloittan henkilökohtaisuuksiin.
--------------------------------------------
Aloittajalle> "ku´ihan sama"
Hae ystäväpiiri, itsenäisyys muista piireistå kuin kaljakuppiloista. > On nimittäin kokemusta.
YLEISÖ TAPAHTUMISTA, LUENNOILTA>;JOSTAIN MIELENKIINTOISESTA AIHEPIIRISTÄ MIKÄ VOISI LIITTYÄ YLEENSÄ IHMISEN TERVYTEEN, OMAANTUNTOON TAI JOHONKIN HARRASTUKSEEN LIITTYEN. mIKÄ SINUA NYT VÄHÄKIN ASKARRUTTAA?
..............................................
Totuushan on>
(kaljakuppila jengit, vihoviimmeinen paikka. Niinkauvan kun on rahaa vois saada seuraa, mut ku ne loppuu, loppuu myös ystävyys)
Terv. > Ku´ihan sama.
ja voisit hyvinkin tehdä rehellisyydelläsi vaikutuksen. Vaikka kertoisitkin olevasi pirun yksinäinen, sano se ryhti suorana.
Raahaudun päivä kerrallaan eteenpäin,
pakerran pitkää työputkea eteenpäin.
En enää edes tiedä miksi.
En usko enää tästä toipuvani,
en enää kuulu laumaan. En mihinkään paikkaan enkä
seuraan.
Toivon vain että loppu tulisi pian.