Tässä tarinaa suomalaisen naisen elämästä 2000-luvulla:
Nimimerkki Lyyti kirjoittaa Mopin palstalla näin:
”Minäkin uutena pistän lusikkani soppaan. Tässä yksi tarina ehkäisyyn liittyen ja uskomassa sinnitellen.
Nuoret uskovaiset vanhemmat saavat ilolla odotetun ja toivotun lapsen. Esikoinen on vaativa vauveli, mutta niin hurmaava että ilman untakin pärjätään ja onnellisiakin ollaan. Mitä nyt vaimo jää itkemään kotiin miehen lähtiessä töihin, ja itkee taas miehen tullessa kotiin, kun väsyttää ja huolettaa. Luottavaisina puhuvat, että antaa toisen lapsen tulla jos on tullakseen, mielessä kuitenkin naiivi varmuus siitä ettei toista tule ennenkuin ensimmäisen kanssa on selvitty pahimman yli. Toista lasta ruvetaankin odottamaan esikoisen ollessa suloinen puolivuotias. Silloin rysähtää. Esikoinen herättää edelleen parikymmentä kertaa yössä, on allergiaepäilyt sun muut, ja alkuraskaus väsyttää niin ettei mahdolliseksi uskoisi. Vaimo uuvahtaa ja tapailee psykolgia.
Ensimmäiset raskauskuukaudet vaimo itkee ja rukoilee ja toivoo, että saisi keskenmenon. Itkee ja raivoaa ja kapinoi, ettei halua uutta vauvaa, että vihaa sitä. Ultrassa käydään tavalliseen tapaan raskausviikolla 12, mutta vaimoa ei paljon liikuta ruudulla näkyvä möykky ja sykkivä sydän. Keskenmenoriski (tai -mahdollisuus) alkaa olla ohi, joten pettyneenä vaimo alkaa itkeä ja toivoa omaa kuolemaansa. Päivä alkaa, jatkuu, ja päättyy itkien ja ihmetellen, että miksen minä voi kuolla, kun en jaksa elää, en jaksa olla raskaana, en halua olla raskaana, en halua tätä vauvaa, miksen saa kuolla? Raskauden puolivälissä vaimo alkaa tuntea sikiön liikkeet, mutta ne tuntuvat lähinnä häiritseviltä tai eivät aiheuta mitään tunteita. Vaimo ei pysty ajattelemaan eikä puhumaan sikiöstä vauvana, vaan sikiönä tai pronomilla se. Perheen vauvahan on se rakas uuvuttava esikoinen.
Vaimo rukoilee, että saisi sopeutua odotukseen ja alkaa rakastaa ja haluta sitä möykkyä, joka hänen mahassaan kasvaa. Päiväkirjan sivut täyttyvät ahdistuksesta ja yrityksestä ajatella positiivisesti ja luottavaisesti. Jossain määrin vaimo sopeutuukin, sillä hänen kuolemaan liittyvät ajatuksensa ja pahin ahdistus hälvenevät raskauden edetessä. Hetkittäin hän jopa tuntee jotain lämpöä muistattavaa ajatellessaan uutta vauvaa ja pienen vauvan tarvikkeita. Loppuun asti vaimo kuitenkin ajattelee, että paras ja helpoin ratkaisu tilanteeseen olisi, jos sikiö kuolisi synnytyksessä. Hän miettii, voivatko uskovaiset antaa lapsiaan adoptoitaviksi.
Itse synnytys menee lopulta hyvin. Vaimo vain ihmettelee kätilöä, kun tämä kysyy malttaisiko tuore äiti antaa vauvan hetkeksi hänelle punnitsemista ja muuta varten. Mitä malttamista siinä on, sen kun veisi kokonaan pois, tuore äiti ajattelee. Pian vaimo kuitenkin kiintyy pikkuiseensa ja arki alkaa sujua.
Tarina jatkuu synnytyksen jälkeisellä masennuksella ja ihanilla tukijoukoilla. Vaimo kokee, että hänen miehensä on maailman paras. Samoin muut läheiset. Ja se sama psykologi, jonka luona vaimo on pitkin matkaa käynyt. Vaimo pääsee ihanan psykiatrin vastaanotolle, ja masennuksen hoito saadaan onnistuneeseen alkuun. Hoidon kulmakiviksi ja toipumisen edellyksiksi lääkäri määrittelee paljon unta, jotain käytännön apua kotiin, ja tehokkaan ehkäisyn.
Alkuun vaimo kipuilee ehkäisyasian kanssa. Hän välttää lukemasta nettikeskusteluja, koska ne tuntuvat hämmentävän entisestään. Mies on alusta asti sitä mieltä (nähtyään vaimonsa masennuksen vaiheet ja reaktion edelliseen raskauteen), että ehkäisy on oikein. Vaimostakin se alkaa tuntua oikealta. Kovin monen ihmisen kanssa aiheesta ei uskalla keskustella, mutta pari luotettavaa läheistä antaa tukensa. Toisin sanoen jättää tuomitsematta. Se on tärkeää masentuneelle ihmiselle. Hän tuntee toimivansa vastuullisesti ja omatuntonsa mukaan, kun hoitaa mielenterveyttään ja kahta pientä valvottavaa lastaan. Seuraavaa lasta odotetaan ja toivotaan, mutta maltilla, ei vielä. Toipuminen on kesken. Tulevaisuus näyttää kuitenkin valoisalta, kun raskaudenpelkoa ei ole, puhumattakaan raskaista raskausoiresta.
Mitäs sanotte? Tarina on totta.”
Kysymys kuuluukin Seppo Lohen lausunnon valossa, että onko tämän naisen synnytettävä sen takia, ettei lestadiolainen liike kuole?
Onko siis ehkäisykiellon tarkoituksena taata lestadiolaisen liikkeen jatkuvuus, tämän tarinan valossa-hinnalla millä hyvänsä?
Naisen osa ei ole kyllä kovin häävi suomalaisessa yhteiskunnassa kun tällainen lisääntyminen on suomalaiselle naiselle todellisuutta.
Hävetkää, jos osaatte, vanhoillislestadiolaiset!
Nimimerkki Lyyti kirjoittaa Mopin palstalla näin:
”Minäkin uutena pistän lusikkani soppaan. Tässä yksi tarina ehkäisyyn liittyen ja uskomassa sinnitellen.
Nuoret uskovaiset vanhemmat saavat ilolla odotetun ja toivotun lapsen. Esikoinen on vaativa vauveli, mutta niin hurmaava että ilman untakin pärjätään ja onnellisiakin ollaan. Mitä nyt vaimo jää itkemään kotiin miehen lähtiessä töihin, ja itkee taas miehen tullessa kotiin, kun väsyttää ja huolettaa. Luottavaisina puhuvat, että antaa toisen lapsen tulla jos on tullakseen, mielessä kuitenkin naiivi varmuus siitä ettei toista tule ennenkuin ensimmäisen kanssa on selvitty pahimman yli. Toista lasta ruvetaankin odottamaan esikoisen ollessa suloinen puolivuotias. Silloin rysähtää. Esikoinen herättää edelleen parikymmentä kertaa yössä, on allergiaepäilyt sun muut, ja alkuraskaus väsyttää niin ettei mahdolliseksi uskoisi. Vaimo uuvahtaa ja tapailee psykolgia.
Ensimmäiset raskauskuukaudet vaimo itkee ja rukoilee ja toivoo, että saisi keskenmenon. Itkee ja raivoaa ja kapinoi, ettei halua uutta vauvaa, että vihaa sitä. Ultrassa käydään tavalliseen tapaan raskausviikolla 12, mutta vaimoa ei paljon liikuta ruudulla näkyvä möykky ja sykkivä sydän. Keskenmenoriski (tai -mahdollisuus) alkaa olla ohi, joten pettyneenä vaimo alkaa itkeä ja toivoa omaa kuolemaansa. Päivä alkaa, jatkuu, ja päättyy itkien ja ihmetellen, että miksen minä voi kuolla, kun en jaksa elää, en jaksa olla raskaana, en halua olla raskaana, en halua tätä vauvaa, miksen saa kuolla? Raskauden puolivälissä vaimo alkaa tuntea sikiön liikkeet, mutta ne tuntuvat lähinnä häiritseviltä tai eivät aiheuta mitään tunteita. Vaimo ei pysty ajattelemaan eikä puhumaan sikiöstä vauvana, vaan sikiönä tai pronomilla se. Perheen vauvahan on se rakas uuvuttava esikoinen.
Vaimo rukoilee, että saisi sopeutua odotukseen ja alkaa rakastaa ja haluta sitä möykkyä, joka hänen mahassaan kasvaa. Päiväkirjan sivut täyttyvät ahdistuksesta ja yrityksestä ajatella positiivisesti ja luottavaisesti. Jossain määrin vaimo sopeutuukin, sillä hänen kuolemaan liittyvät ajatuksensa ja pahin ahdistus hälvenevät raskauden edetessä. Hetkittäin hän jopa tuntee jotain lämpöä muistattavaa ajatellessaan uutta vauvaa ja pienen vauvan tarvikkeita. Loppuun asti vaimo kuitenkin ajattelee, että paras ja helpoin ratkaisu tilanteeseen olisi, jos sikiö kuolisi synnytyksessä. Hän miettii, voivatko uskovaiset antaa lapsiaan adoptoitaviksi.
Itse synnytys menee lopulta hyvin. Vaimo vain ihmettelee kätilöä, kun tämä kysyy malttaisiko tuore äiti antaa vauvan hetkeksi hänelle punnitsemista ja muuta varten. Mitä malttamista siinä on, sen kun veisi kokonaan pois, tuore äiti ajattelee. Pian vaimo kuitenkin kiintyy pikkuiseensa ja arki alkaa sujua.
Tarina jatkuu synnytyksen jälkeisellä masennuksella ja ihanilla tukijoukoilla. Vaimo kokee, että hänen miehensä on maailman paras. Samoin muut läheiset. Ja se sama psykologi, jonka luona vaimo on pitkin matkaa käynyt. Vaimo pääsee ihanan psykiatrin vastaanotolle, ja masennuksen hoito saadaan onnistuneeseen alkuun. Hoidon kulmakiviksi ja toipumisen edellyksiksi lääkäri määrittelee paljon unta, jotain käytännön apua kotiin, ja tehokkaan ehkäisyn.
Alkuun vaimo kipuilee ehkäisyasian kanssa. Hän välttää lukemasta nettikeskusteluja, koska ne tuntuvat hämmentävän entisestään. Mies on alusta asti sitä mieltä (nähtyään vaimonsa masennuksen vaiheet ja reaktion edelliseen raskauteen), että ehkäisy on oikein. Vaimostakin se alkaa tuntua oikealta. Kovin monen ihmisen kanssa aiheesta ei uskalla keskustella, mutta pari luotettavaa läheistä antaa tukensa. Toisin sanoen jättää tuomitsematta. Se on tärkeää masentuneelle ihmiselle. Hän tuntee toimivansa vastuullisesti ja omatuntonsa mukaan, kun hoitaa mielenterveyttään ja kahta pientä valvottavaa lastaan. Seuraavaa lasta odotetaan ja toivotaan, mutta maltilla, ei vielä. Toipuminen on kesken. Tulevaisuus näyttää kuitenkin valoisalta, kun raskaudenpelkoa ei ole, puhumattakaan raskaista raskausoiresta.
Mitäs sanotte? Tarina on totta.”
Kysymys kuuluukin Seppo Lohen lausunnon valossa, että onko tämän naisen synnytettävä sen takia, ettei lestadiolainen liike kuole?
Onko siis ehkäisykiellon tarkoituksena taata lestadiolaisen liikkeen jatkuvuus, tämän tarinan valossa-hinnalla millä hyvänsä?
Naisen osa ei ole kyllä kovin häävi suomalaisessa yhteiskunnassa kun tällainen lisääntyminen on suomalaiselle naiselle todellisuutta.
Hävetkää, jos osaatte, vanhoillislestadiolaiset!
Vastaukset 5
Vanhimmat
hyvän Jumalan lupauksista, että hän pitää lapsistaan niin hyvää huolta kuin silmäteräänsä.
Hyvä ja rakastava Jumala on antanut ihmiselle niin miehelle kuin vaimollekin omat tehtävänsä ja nämä eivät muutu, vaikka maailma miten muuttuisi.
Sinun mielestäsi siis asia ok. Muita mieleipiteitä?
Ihminen ei voi omilla töillä pitää uskoa maanpäällä. Synnyttäminen uskon säilyttämiseksi on omavanhurskauden teko, jonka Raamattu osoittaa vääräksi.
...eli, olemme välillä harrastaneet ehkäisyä, vaikka meille syntyikin seitsemän ihanaa lasta.
Kaikki olivat tervetulleita. Emme kadu yhtäkään.
Näin on myös monella muulla vl:perheellä. Ehkäisyä on AINA, tavalla tai toisella toteutettu.
Muistan tapauksen, kun E.R:n vaimo, tuli meille kylään, vakuutuksia myymään. Kertoi siinä sivussa, että hän oli sterilisoinut itsensä, koska, terveytensä vuoksi ei enää jaksanut enempiä raskauksia!
Näin siis SRK:n johtohenkilöissä, jotka asetettíin eräänalisiksi "pyhimyspilareiksi".
Mitä isaot edellä, sitä pienet perässä.
Siis - ehkäisyä on aina toteutettu, tavalla tai toisella.
On tosin poikkeavaisuuksia. Onhan perheitä joissa saattaa olla jopa 18 - 20 lasta.
Huh huh, sanon vaan. Miten on äiti kestänyt - vai onko?
Terv. Alpo.
Tähän sopinee tämän kaverin ajatukset:
http://irtiuskosta.blogspot.com