Haluaisin kysyä mielipiteitänne totuuden kertomisesta 9-vuotiaalle lapselle. Voiko tuon ikäiselle lapselle kertoa totuuden vanhempiensa erosta?
Olemme eronneet riitaisissa väleissä. Olen viisi vuotta salannut lapseltani eron syyt, koska eron syy oli mielestäni itsellenikin hyvin raskas. Eromme oli todella vaikea, koska eron syy oli miehen uskottomuus, johon myös liittyi liittomme ulkopuolelle syntynyt lapsi. Olen vieläkin todella vihainen ja katkera miehen uskottomuudesta.
Olen pyrkinyt asialliseen kommonikointiin lapsen isän kanssa, mutta tokihan se vihani näkyy kylmyytenä ja hymyttömyytenä. Lapsi ihmettelee, että miksi äiti on muiden ihmisten seurassa iloinen, puhelias, mutta isän kohdatessa aivan muuta.
Lapsen näkökulmalta varmaan näyttää tilanne siltä, että äiti on se ikävä, vaikea ja kylmä tyyppi, mutta isä on se kiva, positiivinen ja mukava tyyppi (hänellä kun ei jäänyt mitään hampaan koloon).
Olisko aika kertoa totuus lapselle eron syistä ja siitä miksi äiti on vihainen isälle? Ja miksi äiti ei pysty olemaan luontevassa vuorovaikutuksessa isän kanssa? Ja miksi sisarpuoli siis "syrjähyppylapsi" ei voi tulla äidin luokse, mutta hän voi tulla isän luo?
Onko 9-vuotias kypsä asiaa käsittelemään, vai jättäisitkö kertomatta ja antaisit lapsen pitää "ruusuisen kuvan" isästään ja minä kehittäisin teeskentelytaitojani jatkossakin?
Mielipiteitä, Kiitos!
Olemme eronneet riitaisissa väleissä. Olen viisi vuotta salannut lapseltani eron syyt, koska eron syy oli mielestäni itsellenikin hyvin raskas. Eromme oli todella vaikea, koska eron syy oli miehen uskottomuus, johon myös liittyi liittomme ulkopuolelle syntynyt lapsi. Olen vieläkin todella vihainen ja katkera miehen uskottomuudesta.
Olen pyrkinyt asialliseen kommonikointiin lapsen isän kanssa, mutta tokihan se vihani näkyy kylmyytenä ja hymyttömyytenä. Lapsi ihmettelee, että miksi äiti on muiden ihmisten seurassa iloinen, puhelias, mutta isän kohdatessa aivan muuta.
Lapsen näkökulmalta varmaan näyttää tilanne siltä, että äiti on se ikävä, vaikea ja kylmä tyyppi, mutta isä on se kiva, positiivinen ja mukava tyyppi (hänellä kun ei jäänyt mitään hampaan koloon).
Olisko aika kertoa totuus lapselle eron syistä ja siitä miksi äiti on vihainen isälle? Ja miksi äiti ei pysty olemaan luontevassa vuorovaikutuksessa isän kanssa? Ja miksi sisarpuoli siis "syrjähyppylapsi" ei voi tulla äidin luokse, mutta hän voi tulla isän luo?
Onko 9-vuotias kypsä asiaa käsittelemään, vai jättäisitkö kertomatta ja antaisit lapsen pitää "ruusuisen kuvan" isästään ja minä kehittäisin teeskentelytaitojani jatkossakin?
Mielipiteitä, Kiitos!
Vastaukset 14
Vanhimmat
vielä tuossa iässä olevalle lapselle kertomaan sioista, joita on aikuisenkaan välillä vaikea ymmärtää. Itselläni on sama tilanne, mutta laposeni on jo 13v., enkä aijo kertoa totuutta kun vasta kun hän on täysi-ikäinen. . Joitakin asioita olen tietenkin kertonut, mutten pettämisiä. En halua pilata lapsen ja isän välejä, vaikka meidän välit ovat menneetkin.
Tyttöni on nyt 14 ja vähän aika sitten kerroin koko ruman totuuden.
9v on vielä niin pieni ettei osaa käsitellä sitä tietoa minkä ajattelit antaa. Mitä se muuttaisi? Hän rakastaisi isäänsä silti yhtä paljon. Hän silti ihmettelisi miksi olet niin vihainen.
Itelläni on eron jälkeen päiväkirja, oikeasti lasten päiväkirja. Ajattelin että annan ne lapsille kun ovat isoja. Kun 6v eron jälkeen luin ne kirjat nousi niskakarvat pystyyn! Hitsi että olin ollut katkera ämmä. No ajattelin vaan josko voisit soveltaa tätä kirjottamisjuttua, se tekee itselle hyvää joka tapauksessa.
Itse kyllä välttäisin lapsen kuormittamista omilla ongelmillani. Muutenkin pyrkisin siihen, että en syylistäisi ja arvostelisi toista lapselle tai lapsen kuullen.
Minunkin lapsellani on 1 kk. vanhempi sisarpuoli, mutta olen mukautunut tapahtuneeseen. Elämä on joskus surullista ja julmaa. En ole jäänyt ikuisiksi ajoiksi murehtimaan eroa, siinähän kaikki osapuolet kärsivät. Älä siirrä huoliasi lastesi hartioille. Lasten nähden saa näyttää tunteensa, mutta tunteeseen ei voi jäädä vellomaan. Pitää näyttää, että pärjää kaikesta huolimatta.
Muutenkin on aika naivia olettaa, että syy on vain toisessa, sillä uskottomuus on monesti seuraus ei syy. Sitä ennen varmasti tapahtunut paljon, joka on sitten johtanut uskottomuuteen.
No minä ensin kysyisin lapselta,vaivaako häntä se että äiti ei pidä isästä.ja muita ajatuksia siinä sivussa voisit udella,kyllä lapset sanoo jos he haluavat tietää tuollaisista asioista.kerrot ihan vaan sen mitä lapsi haluaa tietää,ei tarvitse yksityis kohtia kertoa mitä iskä on tehny ym.lapsi ei tarvitse sellaista totuutta tietää,ainakaan noin pienenä.
totuutta kuin omasi.
Olisi kohtuullista, että isälläkin olisi mahdollisuus kertoa omansa.
Jos elätte vielä molemmat kun lapsi on täysi-ikäinen, on silloin ehkä oikea aika ruveta kertomaan noita totuuksia.
Sitä ennen voit kertoa rauhallisesti esim. että isä perusti toisen perheen tms. Ja että sinä pahoitit siitä mielesi.
Älä kiillota omaa kuvaasi lapsen kustannuksella. Se ei kuitenkaan onnistu niin kuin sinä haluaisit.
Yritä päästä yli katkeruudestasi ja vihastasi. Se vahingoittaa lastasi enemmän kuin hänen isänsä tempaukset.
Onnellinen on se lapsi, jolla on ruusuinen kuva vanhemmistaan. Paskat ehtii saada niskaan myöhemminkin.
Ehkä on syytä selvittää että äiti on vihainen ja loukkaantunut, mutta se miksi näin on ei ole tuon ikäisen asia. Tuskimpa edes tavallaan ymmärtää ja osaa samaistua tilanteeseen kannaltasi.
Eli kerro vain tunteistasi, mutta älä ala ruotimaan sen enempää. Aikanaan lapsi kyllä kysyy miksi ero on tullut jne kunhan kasvaa ja on siihen valmis.
Sisaren voi ohittaa kunnes lapsi kysyy. Silloin on taas aika kertoa, mutta etukäteen on jo hyvä miettiä mitä ja miten. Ehkä se puolitottus on paikallaan, että et tunne tyttöä tms?
Isän mustaaminen ei auta sinua, mutta voi tuhota välejäsi lapseen. Lapsellehan isä ei ole tehnyt mitään joten miksi tämän pitäisi suhtautua isään toisin? Äläkä suotta teeskentele vaan yritä ihan oikeasti olla oma itsesi. Ei kunnolla siivosti käyttäytyminen ole teeskentelyä se on aikuisuutta...
Antaisin lapsen pitää hyvän kuvan isästään, totuus tulee lapselle selväksi kyllä ajan kanssa normaalissa vuorovaiutuskessa ja kun älyää kysyä, miten voi olla eri äiti ja sama isä jne. Yhdeksänvuotias on vielä turhan nuori miettimään yksiavioisuutta ja seksuaalista pettämistä. Eikö? Ei hänen tarvitse moista aihepiiriä ymmärtää vielä pitkään aikaan...
Minusta varsin hyvä tapa ilmaista asia on vaikkapa sanoa että isä teki jotain mistä äiti on kovasti surullinen eikä oikein osaa antaa anteeksi, siksi äiti on isän läsnäollessa vielä ikävän oloinen. Koska äiti on kovasti vielä suruinen siitä mitä tapahtui. Mutta että se on äidin suru ja äiti siitä kyllä toipuu, ja lapsen on lupa rakastaa ehdoitta kumpaakin vanhempaansa.
Teeskennellä ei tarvitse mutta ei myöskään mustamaalata toista vanhempaa lapselle.
***
" miksi sisarpuoli siis "syrjähyppylapsi" ei voi tulla äidin luokse, mutta hän voi tulla isän luo?"
Jos lapsi ei tätä kysy, ei hänelle tarvitse alkaa sitä selittämäänkään. Hän saattaa hyvinkin tietää että toinen lapsi ei tule sinun luoksesi, koska et ole hänen äitinsä.
Kertoa,että isä on kummankin isä,mutta molemmilla heillä on omat äidit.Ja mistä sitä tietää,vaikka vuosien päästä "syrjähyppylapsi" tulisikin teille,kaikkea tapahtuu,kun vanhat kaunat sulavat.Tähän toiseen lapseen pitää myös suhtautua asiallisesti,onhan hän kuitenkin oman lapsesi sisarpuoli ja täysin syytön tapahtuneeseen.Katkeruudesta täytyisi vaan tietoisesti pyrkiä eroon ja se voi jopa onnistua.Minun exällä ei ole toiselle naiselle lasta,mutta rinnakkaisuhde oli koko raskauteni ajan ja muutti pois luotani ennen kuin lapsemme oli vuoden vanha.Kuitenkin nyt vuosien päästä olemme oikein hyvissä väleissä keskenämme lapsella on äiti ja isä ja vanhat kaunat on anteeksi annettu ja unohdettu.Voitko uskoa ,että on helpottavaa,ihan kuin raskas paino rinnan alta olisi pois.Voi käyttää energiansa johonkin ihan muuhun,kuin katkeruuteen asioista ,jotka ovat tapahtuneet joskus,mutta joille ei enää jälkikäteen voi mitään.Historiaa ei voi muuttaa.
Uudessa perhelehdessä oli artikkeli uskottomuudesta perheessä. Suosittelisin lukemaan!
Kyllä lapsillekin voi asioista rehellisesti puhua. No, lukaise artikkeli niin saat vinkkejäkin.
Minä varmaan kertoisin. Olin muuten itse 9v. kun vanhempani erosivat ja uskottomuutta oli mukana. Kerro asia kuitenkin lempeästí ja siten, ettet koskaan laita lastasi tukemaan sinun ahdistustasi. En usko, että näin teet, mutta minä jouduin kuuntelemaan jo noin pienenä "iskä on paska" juttua ja tukemaan äitiä. Uskon että osaat asian tehdä fiksusti. Mitä turhaan teeskentelemään, 9-vuotias on jo fiksu.
Lasta voi paljon enemmän rasittaa se, ettei tiedä totuutta, mutta kuitenkin aistii negatiivisen tunneilmapiirin. Anna siis palaa vaan!
Itse en lähtisi niin tarkkaa kertomaan. Lapsien ei tarvitse tietää kaikkia aikuisten asioita. Tosin erosta voi ja pitääkin jotenkin muuten lapsen tasoisesti kertoa.
Ja kyllä kai lapsi tietää, että hänellä on sisarpuoli? Voithan esim. mainita, että isällä on nyt uusi vaimo ja lapsi. Itse erosimme kun emme tulleet enään toimeen. "Pettämis"-sanaa välttäisin.
Lapsesi tulee varmasti itsekkin ymmärtämään tilanteen kertomattakin vähän vanhempana. Ja jossain vaiheessa ainakin tietämään sisarpuolestaan. Viimeistään perinnön jaossa. Karua, mutta näin kai se menee.
Ikää kun kertyy lapsi alkaa kertomattakin ymmärtää asioita syvällisemmin...Eli antaa 9-vuotiaan elää vielä ruusuisissa kuvissa isästään.
lapsella on oikeus totuuden tietämiseen. Sehän on lapsen pettämistä, jos ei hänelle totuutta kerro.
Pääsee isä pettämään lapsenkin puhtaan luottamuksen ihan lennossa.
Joku säästäis tiedon perinnön jakoon saakka, nauroin ääneen. Kyllä ihmiset on todella....
Voithan puhua asiasta lapsen kanssa jotain, mutta mielestäni vielä tuossa iässä "vähän pehmennetymmällä versiolla" =lapsen tasoisesti. Ei tarkoita sitä, että tarvitsee valehdellakkaan.
Voisiko pettämisetä sanoa esim. että isä on ihastunut uuteen naiseen ja tämä harmittaa äitiä tms? Vähän vanhempana voi kertoa asioista suorempaa.
Olen vaan joskus kuullut ystäviltä, kun äidit ovat kertoneet pettämisjuttuja heidän isästään, ettei sitä olisi välttämättä edes halunnut tietää. Ainakaan, jos on ollut itse vielä kovin nuori. sekin kai tapauskohtaista miten ketäkin kokee asian. Ja miten asian esittää ettei lapsi itse ahdistu tai joudu lohduttajan rooliin.
Ja ei kai lapsesikaan tyhmä ole. Kyllä hän itsekkin ymmärtää tai tulee vanhempana ymmärtämään tilanteen. Ja kyllä kai tietää, että hänellä on sisasrpuoli.