Keskellä Suomen köyhälistön voitollista vallankumoustaistelua, keskellä kaikkia yleviä viestejä aseellisen toverien sankaritöistä ja aseettomain innostuneesta toiminnasta, saadaan myös kuulla mieltäkatkeroittavia tietoja yksityisistä julmuuksista, joita on tehty milloin milläkin paikkakunnalla.
Suomen porvaristoa edustavat aseistetut joukot ovat nykyisessä kansalaissodassa tehneet raakuuksia, jollaisia ei mitkään kansainväliset sodankäyntisäännöt salli. Inhoten jätämme ne raakuudet tässä kuvailematta, mutta panemme mitä jyrkimmän vastalauseen niitä vastaan. Kun niiden johdosta ei porvariston puolelta paheksuvaa ääntä nouse, paljastuu täten räikeästi, millaisia sivistyneitä raakalaisia tämän maan entiset vallassaolijat todella ovat. Historia on varmaan leimaava tämän lähtemättömäksi veriseksi häpeäksi Suomen yläluokalle. Silläkö tavalla yläluokka luulee saavansa kansalta tunnustuksen itsekkäille etuoikeuksilleen, että se yllyttää tahi vaikenemalla suosii aseellisten kätyriensä verenhimoisia julmuuksia, samaan aikaan kun työtätekevän kansan enemmistö intomielin koettaa luoda ja turvata maahan kansanvaltaista ja tasa-arvoista järjestystä, jossa menestyisi edistys ja kansan onni? Raakuudellaan jos millä Suomen yläluokka osoittaa, että sen luokkavalta on keskiaikaista hirmuvaltaa, jolla ei enään ole edes historiallisen olemassaolon oikeutta ja joka senvuoksi ei voi pelastua.
Mutta samalla me yhtä ehdottomasti panemme vastalauseen myös niitä kostotekoja vastaan, joita, huolimatta aikaisemmista varoituksista, on vieläkin paikoin tapahtunut yksityisten punakaartilaisten ja edesvastuuttomain rankaisuretkeilijäin toimesta. Punaisen Kaartin valtava enemmistö ei sellaista tee eikä hyväksy, sen tiedämme. Se tahtoo taistella kunniallista taistelua. Mutta sitä pahempi on, että jotkut kaartin jäsenet eivät hillitse kättään eikä kostonhaluaan. Katkeruuden ja vihan voi nykyään jokainen meistä ymmärtää, mutta kostonhimon teot ovat kaikissa oloissa alhaisia ja hyvin vahingollisia. Ne vahingoittavat suorastaan rintamataistelujakin, joiden kautta olisi esim. saatava vihollisten riveissä olevaa epävarmaa väkeä joukottain antautumaan vangeiksi. Se ei aina olisi vaikeatakaan, koska siellä on paljon sellaisia, jotka vasten tahtoaan ovat mukaan joutuneet, varsinkin nyt kun vastavallankumoukselliset sovelluttavat törkeää asevelvollisuuspakkoa työläisiinkin nähden. Mutta nämäkin ainekset taistelevat epätoivoisina viimeiseen saakka, kun kuulevat, että meidänkin puolellamme on paikoin surmattu joitain vangiksi joutuneita. Tämän johdosta taistelu pitkistyy ja käy verisemmäksi ja voi maksaa ehkä monenkin toverin hengen. Sitä on vältettävä. Vankien säilyttämistä varten on laitettava ensi tarpeeseen vankileirejä ja vaikkapa pakkotyöpaikkoja sekä ehdottomasti säilytettävä vangit yksityisten kostonhimon käsistä. Säilytyspaikoista ei milloinkaan saa vankeja luovuttaa epämääräisten tutkijakuntain käsiin, vaan ainoastaan julkisille vallankumousoikeuksille luotettavain vartijain saattamina. Toista on vaatia ankariakin tuomioita vallankumousoikeuksilta, missä syytä on, toista taas sallia niiden sivu käytettävän oman käden oikeutta.
Punainen Kaarti on omiin jäseniinsä nähden pääasiassa vapaa itsehallintojärjestö. Sen omana asiana ja velvollisuutena siis on pitää huolta omavaltaisuuksien ehkäisemistä riveissään ja riviensä puhdistamisesta sellaisista yksilöistä, jotka eivät toverikuria noudata. Meillä, Suomen Työväen vallankumoushallituksen jäsenillä, ei ole tässä suhteessa pakkokeinoja käytettävissämme, ja vaikka olisikin ja me niitä käyttäisimme ei asia siitä paranisi, vaan pikemminkin ehkä pahenisi. Ellei Kaarti itse osoita pystyvänsä ylläpitämään kunnollista toverijärjestystä, on meidän mahdotonta menestyksellä toimia Kansanvaltuuskunnan jäseninä. Tästä olemme tahtoneet nyt myöskin Työväen Pääneuvostolle huomauttaa. Me kyllä toimimme kaikella sydämmellämme ja innollamme yhteisessä köyhälistön vallankumouksessa, mutta me käsitämme, että se voi parhaiten menestyä vain siten, että siinäkään ei voima polje oikeutta maahan vaan että köyhälistö voittaa vihollisensa sekä voimallaan että myös siveellisellä ylemmyydellään.
Suomen porvaristoa edustavat aseistetut joukot ovat nykyisessä kansalaissodassa tehneet raakuuksia, jollaisia ei mitkään kansainväliset sodankäyntisäännöt salli. Inhoten jätämme ne raakuudet tässä kuvailematta, mutta panemme mitä jyrkimmän vastalauseen niitä vastaan. Kun niiden johdosta ei porvariston puolelta paheksuvaa ääntä nouse, paljastuu täten räikeästi, millaisia sivistyneitä raakalaisia tämän maan entiset vallassaolijat todella ovat. Historia on varmaan leimaava tämän lähtemättömäksi veriseksi häpeäksi Suomen yläluokalle. Silläkö tavalla yläluokka luulee saavansa kansalta tunnustuksen itsekkäille etuoikeuksilleen, että se yllyttää tahi vaikenemalla suosii aseellisten kätyriensä verenhimoisia julmuuksia, samaan aikaan kun työtätekevän kansan enemmistö intomielin koettaa luoda ja turvata maahan kansanvaltaista ja tasa-arvoista järjestystä, jossa menestyisi edistys ja kansan onni? Raakuudellaan jos millä Suomen yläluokka osoittaa, että sen luokkavalta on keskiaikaista hirmuvaltaa, jolla ei enään ole edes historiallisen olemassaolon oikeutta ja joka senvuoksi ei voi pelastua.
Mutta samalla me yhtä ehdottomasti panemme vastalauseen myös niitä kostotekoja vastaan, joita, huolimatta aikaisemmista varoituksista, on vieläkin paikoin tapahtunut yksityisten punakaartilaisten ja edesvastuuttomain rankaisuretkeilijäin toimesta. Punaisen Kaartin valtava enemmistö ei sellaista tee eikä hyväksy, sen tiedämme. Se tahtoo taistella kunniallista taistelua. Mutta sitä pahempi on, että jotkut kaartin jäsenet eivät hillitse kättään eikä kostonhaluaan. Katkeruuden ja vihan voi nykyään jokainen meistä ymmärtää, mutta kostonhimon teot ovat kaikissa oloissa alhaisia ja hyvin vahingollisia. Ne vahingoittavat suorastaan rintamataistelujakin, joiden kautta olisi esim. saatava vihollisten riveissä olevaa epävarmaa väkeä joukottain antautumaan vangeiksi. Se ei aina olisi vaikeatakaan, koska siellä on paljon sellaisia, jotka vasten tahtoaan ovat mukaan joutuneet, varsinkin nyt kun vastavallankumoukselliset sovelluttavat törkeää asevelvollisuuspakkoa työläisiinkin nähden. Mutta nämäkin ainekset taistelevat epätoivoisina viimeiseen saakka, kun kuulevat, että meidänkin puolellamme on paikoin surmattu joitain vangiksi joutuneita. Tämän johdosta taistelu pitkistyy ja käy verisemmäksi ja voi maksaa ehkä monenkin toverin hengen. Sitä on vältettävä. Vankien säilyttämistä varten on laitettava ensi tarpeeseen vankileirejä ja vaikkapa pakkotyöpaikkoja sekä ehdottomasti säilytettävä vangit yksityisten kostonhimon käsistä. Säilytyspaikoista ei milloinkaan saa vankeja luovuttaa epämääräisten tutkijakuntain käsiin, vaan ainoastaan julkisille vallankumousoikeuksille luotettavain vartijain saattamina. Toista on vaatia ankariakin tuomioita vallankumousoikeuksilta, missä syytä on, toista taas sallia niiden sivu käytettävän oman käden oikeutta.
Punainen Kaarti on omiin jäseniinsä nähden pääasiassa vapaa itsehallintojärjestö. Sen omana asiana ja velvollisuutena siis on pitää huolta omavaltaisuuksien ehkäisemistä riveissään ja riviensä puhdistamisesta sellaisista yksilöistä, jotka eivät toverikuria noudata. Meillä, Suomen Työväen vallankumoushallituksen jäsenillä, ei ole tässä suhteessa pakkokeinoja käytettävissämme, ja vaikka olisikin ja me niitä käyttäisimme ei asia siitä paranisi, vaan pikemminkin ehkä pahenisi. Ellei Kaarti itse osoita pystyvänsä ylläpitämään kunnollista toverijärjestystä, on meidän mahdotonta menestyksellä toimia Kansanvaltuuskunnan jäseninä. Tästä olemme tahtoneet nyt myöskin Työväen Pääneuvostolle huomauttaa. Me kyllä toimimme kaikella sydämmellämme ja innollamme yhteisessä köyhälistön vallankumouksessa, mutta me käsitämme, että se voi parhaiten menestyä vain siten, että siinäkään ei voima polje oikeutta maahan vaan että köyhälistö voittaa vihollisensa sekä voimallaan että myös siveellisellä ylemmyydellään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus ja korkaa moraalia osoittava...
Näin ei kuitenkaan itse vapaussodassa käynyt, että puhdas omatunto olisi ollut voittoon vievä strategia vaan vain veljesapu Saksasta ja luihu mieli. Teloitukset ja tappamiset alkoivat toden teolla vasta sodan jälkeen, kun lahtari, joka edelleen pitää valtaa Suomessa, kerää sormenjälkiä ja palvoo USA:ta, Natoa ja EU:ta alkoi kostamaan.