Millaisina synnyttiin? Melkein niin kuin tyhjinä tauluina. Uteliaina ja valppaina olentoina, jotka yrittävät kovasti jäsentää maailmaa, josta ei tiedä mitään. Jäsentää sitä omien lapsen silmien läpi.
Lapselle muut ihmiset ovat peilejä. Lapsi katsoo mitä äiti ajattelee kielojen syömisestä ja ottaa ne ajatukset omaksi maailmakseen.
Samoin lapsi katsoo äidistä kuka itse on, etsii identiteettinsä.
Onko lapsi rakastettava? Tuhma? Kiltti?...
Mitä me niissä peileissä nähtiin sitten. Muistan lapsuudesta hetken, kun itkin silmät pelkäksi vedeksi kun minua raahattiin vanhempien luolta pois.
"Tyhmä muisto", ajattelen nykyään. Äiti oli silloin kipeä, enkä olisi voinut jäädä sinne.
Mutta ei pitäisi ajatella niin, se ei ollut tyhmä hetki tai tyhmä muisto sille lapselle. Eikä se ole vieläkään sitä. Se tunsi silloin ihan oikeasti tulleensa hylätyksi. Se yritti itkunsa seasta huutaa isää, mutta isän ilmekään ei värähtänyt. Sitten se yritti huutaa äitiä. Äiti katsoi sen silmiin surullisena, eikä sanonut mitään. Mitä enemmän se huusi, sitä lähempänä kyyneleen vierähdys äidin silmästä oli. Mutta se ei auttanut, se raahattiin ovesta ja ovi laitettiin kiinni ja äiti ja isä vaan istuivat hiljaa paikoillaan.
Se ajatteli, että se hylättiin, että sen vanhemmat ei tahtoneet sitä enää. Se oli varmaan ollut pettymys, jotenkin vääränlainen ja viallinen.
Hetken se ajatteli, että äiti ottaa sen takaisin, kun näki häivähdyksen kyyneleestä. Mutta ei. Ehkä se oli vain pettymyksen karvautta.
Pettymystä se lapsi tunsi myös itseensä. Kunpa se olisi osannut huutaa, että se muuttuu. Että se lupaa olla parempi lapsi, se on mitä vaan.
Viikko kului. Tai aikaa vain, ei se lapsi tiennyt päivistä.
Vanhemmat tulivat ja ottivat sen takaisin. Kaikki oli iloisia. Se sai uuden mahdollisuuden. Se sai uuden mahdollisuuden! Sen vanhemmat antoivat sille toisen mahdollisuuden, vaikka se on viallinen.
Se on iloinen. Sen äiti ottaa sen syliin ja laittaa sen hiuksiin rusetin.. vaikka se on viallinen.
Ainut identiteetti, jonka se lapsi oppii, on että se on jotenkin viallinen, tai jotenkin paha. Kelpaamaton.
Se lapsi oppii vain sen, eikä oikein siinä samassa opi ymmärtämään kuka on ja millainen. Siksi se ainut pysyvä minä sen lapsen kasvaessakin on se paha, se viallinen. Se joka aina hylättiin ja joka ei kelvannut vanhemmille.
Muuta pysyvää minäkuvaa ei voinnut muodostua kunnolla. Siksi se lapsi aikuisenakin etsii itseään, vihjeitä siitä kuka se on ja mitä se haluaa.
Ne asiat ei ole hukassa, se ei vaan saanut mahdollisuutta oppia niitä kunnolla lapsena.
Sen minäkuvan kehittymistä varjosti se sen käsittämä oma viallisuus.
Selviytymiskeinona se alkoi jakaa itseään kahtia. Hyvä minä ja paha minä. Se erotti sen viallisen identiteetin itsestään, jotta se voisi joskus unohtaa sen ja jotta se voisi siten tulla rakastetuksi ja olla onnellinen. Niinhän jokainen tekisi.
Mutta se ei oikein tiedä kuka se sitten on. Se yrittää etsiä itseään toisista ihmisistä. Siksi sille läheisyys on joskus vaikeaa. Se voi tuntea kadottavansa itsensä kokonaan, jos se menee liian lähelle. Se ei aina tiedä mistä toinen ihminen alkaa ja mihin se itse päättyy.
Ja liian usein se joutuu myös ajattelemaan sitä "pahaa puolta". Se sanoo kokemuksiensa perusteella itselleen, että sitä ei kukaan rakasta. Se on viallinen ja epätoivottu. Siksi hänetkin hylätään enemmin tai myöhemmin. Siksikin se vähän kammoaa läheisyyttä, vaikka se haluaa sitä.
Joskus ihmiset käsittävät väärin. Se voidaan käsittää helposti hankalaksi ja tarvitsevaksi.
Se on vain jo pienenä oppinut tulkitsemaan tilanteita ja pieniä muutoksia, ilmeitä ja eleitä ihmisissä. Se luottaa oikeastaan enemmän niihin kuin sanoihin.
Se sanoo itselleen, että se on viallinen ja se hylätään ja siksi se on hyvä huomaamaan ihan pieniäkin viitteitä siitä, että toisen tunteet sitä kohtaan muuttuvat.
Sitten sitä sanotaan hankalaksi, kun se murjottaa tai kiukuttelee koska sen tunteet loukkaantui siitä, että joku joka on väittänyt pitävänsä siitä ei sillä hetkellä kuunnellut mitä se sanoi.
Jos se yrittää kertoa, että sen mielestä toinen ei välitä siitä, niin toinen suuttuu lopulta ja sanoo, että se on idiootti ja kuinka monta tuhatta kertaa sille pitää sanoa, että siitä pidetään.
Sen tunteita ei taaskaan huomioida. Kukaan ei ymmärrä, että sillä ei ole väliä mitä sille sanotaan, kun siitä ei pidetty tarpeeksi sillä hetkellä kun se jätettiin huomioimatta ja sivuutettiin.
Ne ei ymmärrä, että se tarvitsee niin paljon rakkautta. Se tarvitsee aitoa rakkautta, sitä ehdotonta ja ikuista. Sitä, mitä se ei lapsena kokenut niin kuin muut. Sitä se vain haluaa. Tietenkin, sehän on selvää.
Sen sisällä on tyhjyyttä. Se yrittää täyttää sitä kaikin keinoin, se tietää itsekin että niillä keinoilla sen tyhjyyden voi täyttää vain hetkeksi.
Oikeasti se tarvitsee huolenpitoa ja aitoa rakkautta, jotta se voisi alkaa tulla kokonaiseksi.
Siinä ei ole yhtään mitään vikaa, lapsi sen sisällä on vain niin kolhittu.
Kuka se siis on? Tarpeeksi älykäs lapsena, että luki toisten reaktioita. Tarpeeksi herkkä, jotta tunsi niistä surua ja kipua.
Ehkä se oli muutenkin ujo ja arka ja sellaiset ovat aina helppoja kohteita toisenlaisille lapsille. Ehkä sen itsetunto vaan mureni ja se sai haavoja, joita ei kukaan parantanut. Nyt se vaan yrittää elää niiden kanssa.
Se tietää, että sen pitää auttaa sitä lasta. Ehkä se vain ei oikein edes tiedä miten.
Se osaa olla iloinen ja löytää hyviä hetkiä, mutta niitä varjostaa rakkaudettomuus. Joskus se yrittää vaan olla iloinen ja nähdä hyvää maailmassa, vaikka se itse ei sellaista itsessään tunne.
Oltaisiinko me ehjempiä, jos ei oltaisi oltu erossa niin kauaa? Vai oltaisiinko hajalla ollenkaan? Olisitko seissyt vieressäni koulun pihalla, jotta ei olisi tarvinnut seistä siinä yksin. Olisiko mikään paha sana tuntunut samanlaiselta, jos olisi tiennyt ettei toinen ainakaan ajattele niin kuitenkaan.
Jos oltaisiin saatu välittää ja huolehtia toisista, olla tyhmiä yhdessä ja keksiä kaikkia hölmöjä juttuja. Löytää se oikeampi minä. Ja oikeampi maailma, se kauniimpi.
Oltaisiinko olematta kai jo niin hajalla, että ei enää voida olla yhdessä?
Lapselle muut ihmiset ovat peilejä. Lapsi katsoo mitä äiti ajattelee kielojen syömisestä ja ottaa ne ajatukset omaksi maailmakseen.
Samoin lapsi katsoo äidistä kuka itse on, etsii identiteettinsä.
Onko lapsi rakastettava? Tuhma? Kiltti?...
Mitä me niissä peileissä nähtiin sitten. Muistan lapsuudesta hetken, kun itkin silmät pelkäksi vedeksi kun minua raahattiin vanhempien luolta pois.
"Tyhmä muisto", ajattelen nykyään. Äiti oli silloin kipeä, enkä olisi voinut jäädä sinne.
Mutta ei pitäisi ajatella niin, se ei ollut tyhmä hetki tai tyhmä muisto sille lapselle. Eikä se ole vieläkään sitä. Se tunsi silloin ihan oikeasti tulleensa hylätyksi. Se yritti itkunsa seasta huutaa isää, mutta isän ilmekään ei värähtänyt. Sitten se yritti huutaa äitiä. Äiti katsoi sen silmiin surullisena, eikä sanonut mitään. Mitä enemmän se huusi, sitä lähempänä kyyneleen vierähdys äidin silmästä oli. Mutta se ei auttanut, se raahattiin ovesta ja ovi laitettiin kiinni ja äiti ja isä vaan istuivat hiljaa paikoillaan.
Se ajatteli, että se hylättiin, että sen vanhemmat ei tahtoneet sitä enää. Se oli varmaan ollut pettymys, jotenkin vääränlainen ja viallinen.
Hetken se ajatteli, että äiti ottaa sen takaisin, kun näki häivähdyksen kyyneleestä. Mutta ei. Ehkä se oli vain pettymyksen karvautta.
Pettymystä se lapsi tunsi myös itseensä. Kunpa se olisi osannut huutaa, että se muuttuu. Että se lupaa olla parempi lapsi, se on mitä vaan.
Viikko kului. Tai aikaa vain, ei se lapsi tiennyt päivistä.
Vanhemmat tulivat ja ottivat sen takaisin. Kaikki oli iloisia. Se sai uuden mahdollisuuden. Se sai uuden mahdollisuuden! Sen vanhemmat antoivat sille toisen mahdollisuuden, vaikka se on viallinen.
Se on iloinen. Sen äiti ottaa sen syliin ja laittaa sen hiuksiin rusetin.. vaikka se on viallinen.
Ainut identiteetti, jonka se lapsi oppii, on että se on jotenkin viallinen, tai jotenkin paha. Kelpaamaton.
Se lapsi oppii vain sen, eikä oikein siinä samassa opi ymmärtämään kuka on ja millainen. Siksi se ainut pysyvä minä sen lapsen kasvaessakin on se paha, se viallinen. Se joka aina hylättiin ja joka ei kelvannut vanhemmille.
Muuta pysyvää minäkuvaa ei voinnut muodostua kunnolla. Siksi se lapsi aikuisenakin etsii itseään, vihjeitä siitä kuka se on ja mitä se haluaa.
Ne asiat ei ole hukassa, se ei vaan saanut mahdollisuutta oppia niitä kunnolla lapsena.
Sen minäkuvan kehittymistä varjosti se sen käsittämä oma viallisuus.
Selviytymiskeinona se alkoi jakaa itseään kahtia. Hyvä minä ja paha minä. Se erotti sen viallisen identiteetin itsestään, jotta se voisi joskus unohtaa sen ja jotta se voisi siten tulla rakastetuksi ja olla onnellinen. Niinhän jokainen tekisi.
Mutta se ei oikein tiedä kuka se sitten on. Se yrittää etsiä itseään toisista ihmisistä. Siksi sille läheisyys on joskus vaikeaa. Se voi tuntea kadottavansa itsensä kokonaan, jos se menee liian lähelle. Se ei aina tiedä mistä toinen ihminen alkaa ja mihin se itse päättyy.
Ja liian usein se joutuu myös ajattelemaan sitä "pahaa puolta". Se sanoo kokemuksiensa perusteella itselleen, että sitä ei kukaan rakasta. Se on viallinen ja epätoivottu. Siksi hänetkin hylätään enemmin tai myöhemmin. Siksikin se vähän kammoaa läheisyyttä, vaikka se haluaa sitä.
Joskus ihmiset käsittävät väärin. Se voidaan käsittää helposti hankalaksi ja tarvitsevaksi.
Se on vain jo pienenä oppinut tulkitsemaan tilanteita ja pieniä muutoksia, ilmeitä ja eleitä ihmisissä. Se luottaa oikeastaan enemmän niihin kuin sanoihin.
Se sanoo itselleen, että se on viallinen ja se hylätään ja siksi se on hyvä huomaamaan ihan pieniäkin viitteitä siitä, että toisen tunteet sitä kohtaan muuttuvat.
Sitten sitä sanotaan hankalaksi, kun se murjottaa tai kiukuttelee koska sen tunteet loukkaantui siitä, että joku joka on väittänyt pitävänsä siitä ei sillä hetkellä kuunnellut mitä se sanoi.
Jos se yrittää kertoa, että sen mielestä toinen ei välitä siitä, niin toinen suuttuu lopulta ja sanoo, että se on idiootti ja kuinka monta tuhatta kertaa sille pitää sanoa, että siitä pidetään.
Sen tunteita ei taaskaan huomioida. Kukaan ei ymmärrä, että sillä ei ole väliä mitä sille sanotaan, kun siitä ei pidetty tarpeeksi sillä hetkellä kun se jätettiin huomioimatta ja sivuutettiin.
Ne ei ymmärrä, että se tarvitsee niin paljon rakkautta. Se tarvitsee aitoa rakkautta, sitä ehdotonta ja ikuista. Sitä, mitä se ei lapsena kokenut niin kuin muut. Sitä se vain haluaa. Tietenkin, sehän on selvää.
Sen sisällä on tyhjyyttä. Se yrittää täyttää sitä kaikin keinoin, se tietää itsekin että niillä keinoilla sen tyhjyyden voi täyttää vain hetkeksi.
Oikeasti se tarvitsee huolenpitoa ja aitoa rakkautta, jotta se voisi alkaa tulla kokonaiseksi.
Siinä ei ole yhtään mitään vikaa, lapsi sen sisällä on vain niin kolhittu.
Kuka se siis on? Tarpeeksi älykäs lapsena, että luki toisten reaktioita. Tarpeeksi herkkä, jotta tunsi niistä surua ja kipua.
Ehkä se oli muutenkin ujo ja arka ja sellaiset ovat aina helppoja kohteita toisenlaisille lapsille. Ehkä sen itsetunto vaan mureni ja se sai haavoja, joita ei kukaan parantanut. Nyt se vaan yrittää elää niiden kanssa.
Se tietää, että sen pitää auttaa sitä lasta. Ehkä se vain ei oikein edes tiedä miten.
Se osaa olla iloinen ja löytää hyviä hetkiä, mutta niitä varjostaa rakkaudettomuus. Joskus se yrittää vaan olla iloinen ja nähdä hyvää maailmassa, vaikka se itse ei sellaista itsessään tunne.
Oltaisiinko me ehjempiä, jos ei oltaisi oltu erossa niin kauaa? Vai oltaisiinko hajalla ollenkaan? Olisitko seissyt vieressäni koulun pihalla, jotta ei olisi tarvinnut seistä siinä yksin. Olisiko mikään paha sana tuntunut samanlaiselta, jos olisi tiennyt ettei toinen ainakaan ajattele niin kuitenkaan.
Jos oltaisiin saatu välittää ja huolehtia toisista, olla tyhmiä yhdessä ja keksiä kaikkia hölmöjä juttuja. Löytää se oikeampi minä. Ja oikeampi maailma, se kauniimpi.
Oltaisiinko olematta kai jo niin hajalla, että ei enää voida olla yhdessä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
tutulta, että tuli tippa linssiin. Kaiken kiireen ja paineen keskellä ei vanhemmatkaan varmasti jaksa olla täydellisiä..hankalaa..