Itse olen masentunut ja ahdistunut. Aina puhutaan että masennus on sairaus mutta siitä voi toipua. Kuitenkaan niitä toipuneita ei näy missään. Voiko masennuksesta siis ihan oikeasti toipua vai onko se vain joku lääkäreiden ja muiden "lohdutuskeino" meille synkkyydessä eläville? Tiedän että masennus myös uusiutuu helposti ja on hyvin yleinen. Tämä saattaa kuulostaa siltä että tässä haetaan jotain salaliittoteoriaa ja toivottavasti ylläpito ei tätä poista, minulle on käynyt usein niin kun olen Suomi24:seen kirjoitellut. Mutta ihan totta: Onko tällä palstalla masennuksesta parantuneita? Jos on, niin miten olette toipuneet? Itse haluaisin kovasti parantua ja nähdä elämässäni jotain toivoa.
Masennuksesta parantuneet.
Ciraffe
82416
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
parannuin 6 vuoden masennuksen jälkeen.olin melko lailla koko sen 6 vuoden työttömänä,uskalsin lopulta mennä työkokeiluun, ja pikkuhiljaa kun vain jaksoin uskoa asiaani,aloin voimaan paremmin.trauma jäi,pelkään että sairastun uudelleen lähes joka päivä, tuo pelko on etäisenä läsnä mutta sen "ääni heikkenee päivä päivältä.Usko täytyy olla vahva ja itsensä pakottamista täytyy olla.pakottaa itsensä työhön ja jaksamaan siellä.Saada niitä onnistumisen tunteita päivästä toiseen.Jos lintsaat töistä se on kauhein temppu,tunnet taas epäonnistuneesi,ja kierre on taas valmis.Työ on sittenkin ehkä se ihmisen tärkein juttu elämässä,vaikka se vähän tylsältäkin saattaa tuntua.Työssä on kiinni tässä yhteiskunnassa ja voi paremmin,työpaikan kautta saa niitä elintärkeitä ihmiskontakteja myös.Tärkeätä on myös ystäviin yhteydenpito,elämänkumppanin löytäminen myös.Älä myöskään vello negatiivisissa ajatuksissa,ei ne mitään muuta,päinvastoin.
siitä, että itsensä pitää pakottaa tekemään asioita vaikka vain yksi kerrallaan. Pahinta on se, että kun jää kotiin olemaan, yksin, niin alkaa pikkuhiljaa tulla kammo ulkomaailmaa kohtaan ja muita ihmisiä alkaa pelätä. Joten jotta pääsee takas ihmisten pariin on itse lähdettävä, ei kukaan tule kotoa hakemaan. On myös pakottauduttava ajattelemaan asioista ne positiiviset puolet vaikka väkisin. Kun sitä tekee säännöllisesti koko ajan, heti kun negatiivinen kommentti iskee takaraivoon, on käännettävä se positiiviseksi. Väkisin. Aina voit valittaa kuinka huono päivä on, mietipä asia toisinpäin eli aina voisi mennä vielä huonomminkin ;) Tässä on se avain parempaan huomiseen.
Perimme äidin puolelta masennustaipumuksen. Mutta vain taipumuksen.
Perheen ainoana asbergersyndrooma dg:n saaneena kehityshäiriöt olivat hyvin vaikeat.
Ristiriidat omankin perheen saati sitten suvun tai myöhemmin kouluympäristön johtivat
nopeasti sivuraiteelle.
Nämä edistivät masennustilojen syntyä. Ne syvenivät depressiotiloiksi.
Hyvän fyysisen terveyden ansiosta pystyin purkamaan ahdistuksia ja syyllisyyttä
fyysiseen rankkaan ulkotyöhön.
Pahimpaan aikaan sain psyykenlääkkeitä. Näiden piti lievittää bipolaarisia alhoja ja huippuja.
Kaiken kaikkiaan tämä mielenterveydellinen paketti pystyi raunioittamaan yhteiskunnallisen
kehitykseni.
Jäljelle on jäänyt erakoitunut eriskummallisuus. Parempia hetkiäni luonnehditaan
ympäristöni ihmisten toimesta kylähulluudeksi - masepäätä vain säälittäväksi surkimukseksi.
Tätä tilaa on surkeaa potea: Suorastaan imuroin kaikkien kieroutuneiden ivan ja halveksunnan.
Väitän
Ei nämä ihmiset koskaan tule paranemaan. Kun on kyllin kauan elänyt; tämän hyväksyy.
Kun "oikeasta elämästä" on vain teoreettisia kuvitelmia - ei sitä osaa niin kaivatakaan.
Erilaisuutensa oppii elämään. Eikä tässä kaikki - koko vinokehitystä voi yrittää lieventää.
Kun hokaa, ettei ensimmäisen 50v. aikana ole voinut hankkia yhtään läheistä ihmissuhdetta,
on epäreaalista uskotella niitä kehittyvänkään.
Tavikset kokevat meikän kohdatessaan 'marsilaisefektin', heidän elekielensä
on kauhistunut. Tämä tietenkin loukkaa verisesti.
Vuosikymmenien aikana olen voinut rakentaa jonkunlaisen fiktiivisen mielikuvituskuplan.
Sinnepä ei hallin hammas eikä metsämiehen ansa ehtine milloinkaan (Alexis Kivi)
..sellaisten ihmisten kokemuksia, jotka ovat toipuneet. Juuri tänään se antaisi ehkä toivoa. Oli jo parempia päiviäkin pari viikkoa ja tänään on mieli ihan maassa. Tekisi mieli itkeä, mutta itkukaan ei tule. Onko toipuminenkin tällaista edes takaisin sahaamista?
Minä olen kirjoittajien kanssa täysin samaa mieltä,työ on minulle todella tärkeätä vaikken ole läheskään terve masennuksesta johon sairastuin.
Joku voi ajatella etten ole masentunut,koska työssä jaksan käydä,ei se aina niin ole.
Masennusta on niin erilaista.myönnän kun se oli pahomaillaan en kotoa pois päässyt ja olin kaksi kuukautta sairaslomalla.
En nähnyt mitään toivoa,mutta jostain se toipuminen lähti joka jatkuu edelleen koko ajan.
Työ on minulle henki ja elämä,minusta pidetään ja olen siellä tärkeä,olen saanut ihania ystäviä jotka ovat vaikeina hetikinä tukeneet minua.
Suuri kiitos kuuluu heille.
Nyt kun olen heinäkuun kotona,nautin tottakai olla lasten kanssa ja levätä,mutta huomaan että minulla olisi oltava koko ajan jotain tekemistä.
Mieli sahaa joka suuntaan,mutta se on tätä sairautta.
Minulla on tunne etten ehkä koskaan parane täysin sellaiseksi mitä joskus kauan sitten olin.
Mutta jos edes näin tulen toimeen hyvä niin,jaksan hoitaa lapset kodin ja käydä töissä,se riittää.
Olen joutunut kokemaan niin kovia ja kivuliaita traumoja elämässäni,ja ei edes aika siis vuodet ole niitä kokonaan pystynyt poistamaan.
Olen niistä vieläkin katkera,mutten voi siihen tunteeseen jäädä en itseni enkä lasten takia.
Sairauteni ei oikeuta kaikkia muita läheisiä sairastumaan,se on osa minua ja se minun on hyväksyttävä.
Pahinta kuitenkin on useasti vaihtuvat mielialat,se on raskasta.
Olen syönyt säännöllisesti lääkkeeni,niitä on vaihdeltu annos kokoa veivattu sitäkin edestakasin.
Mutta ei kai mikään lääke kaikkea voi poistaa,on vaan mentävä päivä kerralaan.
Eräs ihana sairaalapastori sanoi minulle kerran,se elämä on tässä ja nyt ei huomenna tai ensi viiikolla.
Ota siitä hetkestä kiinni ja nauti.
Toivotan kaikille parempaa huomista.
tosin en pidä masennusta sairautena, vaan väärien elämäntapojen aiheuttamana oireiluna.
Molempien parantumisten yhteydessä lopetin lääkkeidenkäytön ja otin tilalle luonnonmukaiset keinot, ensimmäisellä kerralla itse kehittämäni joogaharjoitukset ja elämäntapamuutoksen ja toisella kerralla luontaistuotteet ja tein myös perusteellisen remontin elämääni monella alueella.
Toisen kerran yhteydessä paljastui myös suurin yksittäinen tekijä joka minulla on aiheuttanut sekä fyysisiä, että mielenterveydellisiä ongelmia... nimittäin kofeiini.
Kahvinjuonnin lopettaminen poisti fyysiset oireet aika nopeasti ja mielenterveydelliset oireilut alkoivat kadota parin viikon kuluttua myrkyttämisen lopettamisesta, nyt neljän kuukauden jälkeen ei ole masennuksesta, ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä enää mitään muuta tietoa kuin ikävät muistot.
Minä olen toipunut vakavasta masennuksesta. Mm. yksi vuosi täysin neljän seinän sisällä ja loput neljä erittäin rajoittunutta elämää eli kyse oli todella pitkästä ja vaikeasta masennuksesta.
Masentuneena kävin palstalla melko usein, mutta nyt kun ei ahdista, elämä on hallinnassa ja joskus jopa hauskaa, en täällä käy kuin satunnaisesti, ehkä muutaman kerran vuodessa.
Parantuminen oli minulla ainakin yhtä vuoristorataa, mutta kun ymmärsin iloita edes yhdestä tunnista ilman tuskaa ja tajusin, että huonoja päiviäkin tulee eikä se merkitse lopullista vaipumista synkkyyteen, niin uskalsin ottaa ne huonot päivät vastaan.
Jos kerron omasta parantumisestani siitä tulee romaani, mutta sinulla on se ainut perusasia, joka tarvitaan kunnossa, nimittäin halu parantua.
Toisille sopii toiset keinot, mutta minusta kaikkien pitäisi kuitenkin syödä terveellisesti ja kai se kalaöljy on myös tärkeä, alkoholi lisää masennusta, riittävä uni ja ulkoilu, nuo on minusta ne perusasiat. Sitten lääkitys kohdalleen ja ehkä keskusteluapua. Lievää itsensä pakottamista harrastamaan (vaikka kirjastoon) tai työelämäkokeiluun, mutta vasta sitten kun on valmis, muuten tulee takapakkia ja taas aloitetaan pohjalta.
Mutta on totta, että masennuksesta voi toipua.
minulla on ollut myös vakavamasennus. Olin sairaalassa, joosta muutin nuorisokotiin. Kun sain oman asunnon ja lemmikkini niin pikkuhiljaa aloin voida paremmin.
Mutta sen huomaa kyllä kesälomalla, että mitä enemmän vapaa aikaa, sitä enemmän miettii menneitä...
koita pärjätä, kyllä se siitä! Tiedän, sitä voi olla mahdoton uskoa, mutta jos olet pohjalla, siitä ei pääse kuin ylöspäin :) *hali*