Mysteerien viidakko ja valkoiset linnut

Mysteerien viidakko ja valkoiset linnut

”Katso Tata, kuinka korkealla leijani lentää!” Merci huudahti pomppien tasajalkaa ja osoitti punaista leijaansa korkeuksissa. Tata laski kirjansa närkästyneenä ja katsahti pilviin. Hänen 7-vuotiaan pikkusiskonsa Mercin leija liiteli taivaalla iloisesti. Tata katsahti Mercin kasvoihin, joilla karehti onnellisuuden hymy. Hän rakasti leijaansa yli kaiken. He olivat saaneet sen vanhemmiltaan, ennen kun heille sattui onnettomuus, Tata muisteli. He olivat menossa jokavuotiselle häämatkalleen, ja kuten arvata saattaa, Tata ja Merci jätettiin mummon hoiviin. Sitten se tapahtui. Juna, millä siskosten vanhemmat olivat matkustaneet ajautunut raiteiltaan, ja syöksynyt kohti tuhoa. Vain harva selvisi, eivätkä he kuuluneet tähän onnekkaiden joukkoon. Samassa Tata kuuli kiljaisun. Hän katsahti paikkaan, jossa Merci oli viimeksi seisonut, mutta ei nähnyt mitään. Vain punaposkisen tytön hellehattu nökötti maassa, ja ylhäältä kuului kiljunta. Katsahdin ylös, ja kauhistuin nähdessäni sen. Jättiläismäinen, valkoinen lintu rieputti Merciä, ja nousi yhä korkeammalle ilmaan. Sen siivet olivat niin valtavat, että rantahiekka pöllysi sen heiluttaessa siipiään. Olin järkytyksestä kankea, mutta onneksi jalat toimivat. En pysty pelastamaan Merciä yksin, hän ajatteli ja otti jalat alleen. Mutta kuka muukaan? Hän hyppi puiset riippuvat portaat ylös, ja katsahti pikaisesti olkansa yli rannalle päin. Siinä samassa lankku hajosi ja hänen jalkansa jäi jumiin. Tata kiskoi sitä irti minkä jaksoi, mutta tuloksetta. Oli liian myöhäistä. Lintu ja Merci olivat poissa.

Siitä oli nyt kuusi vuotta, ja Tata oli juuri täyttänyt seitsemäntoista. Mitään ei ollut kuulunut Mercistä sen jälkeen, kun valkoinen lintu vei hänet. Mummikin oli nukkunut pois. Tata oli aivan yksin. Hän asui yksin Enduron kylässä, ja elätti itsensä valmistamalla vaatteita kylän asukkaille. Enduro ei ollut kovin suuri, mutta rehevä ja kaunis. Endurossa oli kaunis vesiputous Miranda, kylän pohjoisrajaa reunasi kaunis vuoristo. Tata rakasti Enduroa. Mutta yhden asian hän olisi halunnut muuttaa. Ja se oli viidakko. Viidakko, joka sijaitsi kylän reunalla. Jos sinne menisi, ei enää koskaan palaisi takaisin. Tata havahtui ajatuksistaan ja vilkaisi kelloon työhuoneensa seinällä. Se näytti paria minuuttia vaille neljä. Hänen työpäivänsä olisi pian paketissa. Tata nosteli tavaransa laukkuun ja lampsi ulos rakennuksesta. Jälleen täydellinen päivä Endurossa. Hän kipaisi narisevat portaat alas, ja kävi kotona vaihtamassa uimapukunsa. Tata asteli rannalle ja levitti pyyhkeensä. Rannalla ei ollut ketään muita. Tai… Tata nosti kätensä otsalleen, jotta näkisi paremmin. Hän ei siis ollutkaan yksin. Vedenrajassa, rannan toisella puolella seisoi poika. Tata koitti siristää silmiään saadakseen paremmin selvää, ja epäili tämän olevan itseään vanhempi, noin 19-vuotias. Tata jätti pojan tarkkailemisen sikseen, ja lysähti pyyhkeelleen. Hän sulki silmänsä, aukaisi ne uudelleen, mutta silti oli pimeää. Sekunnin murto-osan jälkeen Tata tajusi. Valkoinen lintu oli palannut.

Se syöksyi Tatan ylitse, ja nousi jälleen ilmaan. Tyttö oli varma että lintu oli palannut viemään nyt hänet. Lintu valmistautui uuteen syöksyyn, ja Tata kiljui minkä jaksoi. Valkoinen lintu oli iskenyt kyntensä hänen nilkkaan ja roikotti häntä pää alaspäin. Tata mietti miltä Mercistä oli tuntunut, kun lintu oli pidellyt häntä niskasta rautaisessa otteessaan.

Poika havahtui ajatuksistaan kuullessaan tytön kiljunnan. Hän kääntyi ympäri, ja näki kuinka valtava valkoinen lintu riepotti tyttöä. Hän laski pikaisesti kalastuspakkinsa, johon oli hätäisesti raapustanut nimensä ennen lähtöä Enduroon. Hän juoksi kauhusta vapisten lentoon pyrkivän linnun luo, ja nappasi tyttöä käsistä. Hän kiskoi minkä jaksoi, mutta lintu vaikutti vahvalta. Yllättäen valkoinen lintu irrotti otteensa tytöstä, ja he lensivät päistikkaa alas. Lintu häipyi, ja he huohottivat raskaasti, molemmat järkyttyneinä. Hetken päästä Tata esitteli itsensä, ja pyysi pelastajaansa kotiinsa kahville. Poika suostui, ja he keräsivät tavaransa. Tatan katse osui pojan kalastuspakkiin, jossa luki Nicholas.
”Sun nimi on siis Nicholas?” hän toisti ja vilkaisi poikaa kasvoihin.
”Joo. Nicholas Steff”, hän lisäsi silmät tuikkien ja ojensi kätensä.
”Tata Yoli”, tyttö vastasi ja puristi kömpelösti Nicholasin kättä.
”Mikä toi oikeen oli?” poika kysyi tarkoittaen valkoista lintua.
”Mmm…”, Tata mumisi ja hänen poskelleen valahti kyynel.
”Mikä on?” Nicholas kysyi ja katsoi tyttöä silmiin.
Tata kertoi Mercistä, vanhemmistaan ja valkoisesta linnusta. Koko tarinan kuultuaan Nicholas totesi:
”Tuohan on aivan kamalaa! Mutta mitä jos lintu palaa uudelleen? Mitä jos se vie sinut mukanaan?”
”En tiedä, en todellakaan tiedä”, Tata sanoi ja kaatoi heille molemmille kahvia. Hän hämmensi omaansa hetken ja vaihtoi puheenaihetta sukkelasti:
”En ole nähnyt sinua täällä ennen”
”Et niin, olen vain pikavisiitillä”, Nicholas kertoi. ”Isällä on menestynyt vaatetusfirma, ja kun isäni kuuli tämän kylän tarjonnasta, hän kiinnostui”
”Tämäpä sattuma” Tata naurahti. ”Minä olen myös vaatealalla. Mikä hänen nimensä onkaan?”
”Eric” Nicholas vastasi ja katsahti lattiaan. ”Kiitos kahvista, mutta minun täytyy nyt mennä. Näkyillään” Nicholas huikkasi ja oli jo ovella.
”Hei” Tata vastasi vaisusti ja sulki oven tämän mentyä. Tata kurkotti kätensä pöydän toiseen päähän ja nakkasi leikemakkaran Nanalle. Nana oli edesmenneen mummin vanha ja viisas lintukoira. Nytkin se vain nukkui, mutta makkaran tuoksu sai sen havahtumaan. Tata hymähti tuolle karvakasalle ja katsoi ikkunasta ulos. Hän näki kuinka Nicholas vilkutti hänelle iloinen virne naamallaan, sitten hän katosi kylälle päin. Nicholas oli syötävän suloinen, hän pani merkille. Pojalla oli kullanruskeat hiukset, missä tummempia raitoja ja suklaanruskeat silmät, kuten hänellä itselläänkin. Tata itse oli yli 170-senttinen, ruskeasilmäinen auringonpaiste. Hän nappasi hiusharjastaan pompulan ja nosti tummat, luonnonkiharat hiuksensa päälaelle. Hän nousi tuoliltaan ja vei kaksi kahvikuppia lavuaariin. Samassa talo tärähti. Tata kaatui lattialle ja löi päänsä. Pahasti. Nala lönkytti tytön luo ja nuolaisi tämän poskea. Pieni ja vaatimaton mökki tärisi kuin maanjäristys olisi iskenyt. Tata sirristi silmiään ja kirosi kolhua, josta tuli nyt verta. Se ei kuitenkaan hidastanut vauhtia, ja hän kompuroi ylös. Hän juoksi Nana perässään ja riuhtaisi ovi auki. Hän oli jo hypätä ulos, mutta huomasi sen ajoissa. Alas oli monta metriä. Niin monta, että jos olisi hypännyt, kuolisi sen siliän tien. Hän perääntyi ja tarrasi seinään kiinni, sulki silmänsä ja rutisti Nanaa sylissänsä. Talo vaappui puolelta toiselle, ja pian tömähti uudelleen. Missä olemme? Mitä tapahtui? Ajatukset takoivat hänen päässään.

Hänen talonsa ovi potkaistiin niin kovaa hajalle, että se sai Tatan pulssin nousemaan tuhanteen. Ovesta kajasti kirkasti valoa sisälle, ja häntä pelotti suunnattomasti. Kynnyksen yli astui kaksi huppupäistä hahmoa, ja Tata sulki silmänsä. Hän rapsutti pelokkaan Nanan päätä ja kuiski tälle ja itselleen: ”Ei mitään hätää… Ei mitään hätää”
Toinen salaperäisistä tyypeistä, joka oli ilmeisesti mies, tarttui Tataa hiuksista ja pakotti tämän nousemaan ylös. Nyt Tata erotti ihmiset paremmin, ja säikähti nähdessään edessään seisovan tytön.
”Merci!” Tata huusi ja koitti saada siskonsa tajuamaan kuka hän oli. Mutta Merci tuijotti tyhjästi takaisin ja köytti isosiskonsa kädet miehen pidellessä tätä. Tata oli ihmetyksestä kankeana, eikä jaksanut pyristellä vastaan. Nana katseli apeana Tataa, ja sen jälkeen Merciä kun tämä tarttui tämän kaulapantaan. Tata koitti hillitä hermostuneisuuttaan ja katsoi pikkusiskoaan. Kuinka paljon hän oli muuttunut tässä ajassa. Hänen hiuksensa olivat kasvaneet polkasta yli olkapäiden, hänen kasvoiltaan oli karannut väri, hän ei näyttänyt onnelliselta. Mutta kuka tämmöisessä paikassa olisi? Paikka oli hämärä, lukuunottamatta kirkkaansininä loistavia jättiläismäisiä koeputkia, ja tietokoneiden näyttöruutuja. Tata katsahti oikealle, ja näki sen. Valkoinen lintu. Mutta se nukkui. Tai ainakin se siltä näytti. Tata käänsi katseensa pois. Hän ei halunnut katsoa sitä. He lähestyivät suurta metalliovea. Mies, joka piteli häntä, kaivoi povitaskustaan jotain. Hän väläytti sitä oudon koneen edessä, ja tarkastuksen tehtyään ovi avautui. Savu pöllähti oven alta, ja he astuivat seuraavaan huoneeseen. Silloin Tata toivoi, että maa olisi niellyt hänet. Salissa oli kymmeniä, tai jopa satoja vuoteita. Sängyillä makasi ihmisiä, Enduron kyläläisiä ja turisteja. Hän hätkähti kun hänen hameensa heilahti, kun jokin hipaisi häntä. Lattian rajassa vilisti pieniä, suurimmat noin metrin korkuisia olioita. Harmaat pikkuihmiset kiirehtivät edessämme olevalle vuoteelle, missä keski-ikäinen nainen pyöri ja huusi tuskissaan. Ohikulkiessamme oliot katselivat Tataa suurilla rumilla silmillään, ja kuiskivat jotain, mitä ei voinut ymmärtää. Tata havahtui, kun näki vanhan ystävänsä, Jamien yhdellä vuoteista. Jamie tuijotti kattoon ilmeettömänä, toinen käsi rinnalla. Jamie oli ollut Tatan lapsuudenystävä, joka oli asunut äitinsä kanssa Enduron ulkopuolelta, naapurikylästä Lorènsista. Salin päässä odotti kolme käytävää, ja he kääntyivät vasemmalle. Sellejä, pahus, Tata kirosi ääneti, ja koitti hidastaa kävelyä, sillä vasta nyt hän järkytykseltään tapahtui mitä oli tapahtumassa. Mies paiskasi hänet selliin, ja sitoi Nanan sellin kalteriin toiselle puolelle. Mies ja Merci häipyivät. Hän ja Nana olivat ansassa.

Samaan aikaan Endurossa, Nicholasin hotellihuoneella:
Nicholas pureskeli kynän päätä ajatuksissaan. Isä olisi koko päivän vaatetustehtaalla, tai miksi sitä pitäisi kutsua. Linnut lauloivat iloisesti ikkunalaudalla, ja alhaalta kuului pienten lasten riemunkiljahduksia leikeistään. Nicholas läjäytti ristikkolehden pöydälle, ja vaelsi ikkunalle. Linnut lennähtivät pois, ja poika katseli alas kattokerroksesta kylän sydämeen, torille. Pellavapäiset lapset vilistivät aasien, niiden vetämien kärryjen ja muiden ihmisten joukossa.
”Martta, sä oot hippa!” punaposkinen pikkupoika hihkaisi. Nicholas hymähti iloisille vekaroille ja etsi tiettyä ihmistä katseellaan. Hän oli ajatellut koko loppupäivän tyttöä, jonka tapasi rannalla. Tata, Nicholas toisti ääneti. Äh, tuun hulluksi jos en nää sitä, Nicholas huokaisi ja asteli ovesta ulos, hissiin, ja sieltä torin vilinään. Ihmiset törmäilivät toisiinsa, mutta ei kestänyt kauan, että Nicholas pääsi pois pahimmasta. Nicholas laskeutui portaat alas ja säikähti puolikuoliaaksi. Talo ei ollut enää paikallaan. Nicholas juoksi talon paikalle, ja katseli tuhoa. Maassa oli ruskea kahvikuppi, jonka korva oli irronnut. Se kahvikuppi, mistä hän oli aamupäivällä juonut kahvia Tatan kanssa nauraen. Raivon aalto valahti Nicholasissa. Maassa lojui jotain muutakin, joka kiilsi auringon osuessa siihen. Nicholas nosti sen maasta. Se oli viidakkoveitsi. Tämä voi olla tarpeen, Nicholas hoksasi ja tarrasi siihen vielä lujemmin. Meressä kohahti, ja Nicholas kääntyi ympäri. Tämä ei voi olla totta.
Iso rupinen sammakko nousi vettä valuen ja hyppäsi pojan eteen. Hän heittäytyi polvilleen, ja nosti kätensä päänsä päälle. Nicholas oli varma, että tuo iljettävä sammakko aikoi syödä hänet, tai jotain. Hän ei meinannut uskoa korviaan. Sammakko puhui hänelle.

”Älä pelkää, minä en tee pahaa”, sammakko mörisi. ”Me ollaan samassa veneessä”, se kurnutti ja nosti polvistuneen Nicholasin kämmenelleen.
”Kuinka niin?” Nicholas kysyi vaisuna ja tuijotti sammakkoa. Sillä oli tummanvihreä, rupinen iho, ja isot silmät. Silmät olivat verenpunaiset, mutteivat ollenkaan vihaisen näköiset. Sammakko näytti myötätuntoiselta, ja ellei Nicholas väärin ymmärtänyt, se oli myös surullinen.
”Ne veivät isäni ja äitini”, Sammakko sopersi ja pato tämän sisällä murtui. Valtava kyynel toisensa jälkeen läsähti rantahiekalle. Nicholas kaivoi taskustaan nenäliinan ja ojensi sen Sammakolle. Sammakko niisti nenänsä kokoonsa verrattuna minimaaliseen paperin palaan ja esitteli itsensä:
”Minun nimeni on Rubert. Entä mikä sinun nimesi on?” Sammakko kurnutti.
”Nicholas” poika vastasi ja pyyhki tuskan hikeä otsaltaan. ”Mitä aiot tehdä? Tiedätkö missä vanhempasi ovat?” hän kysyi.
”Sammakko vilkaisi olkansa yli Enduron viidakkoon ja kurottautui sitten kuiskaamaan Nicholasin korvaan:
”Viidakossa. Olen seurannut niiden liikkeitä. Syvällä viidakossa on maanalle johtava käytävä, jonne ne vievät jokaisen jonka saavat”
”Mitä me voimme tehdä?” Nicholas kysyi.
”Voimme koittaa pelastaa heidät, tai sitten katsoa sivusta kun he nappaavat kyläläisiä” Rubert huokaisi syvään.
”Lähdetään heti!” Nicholas huusi raivosta sokeana. Rubert laskeutui mahdollisimman alas jotta poika voisi hypätä tämän selkään. Nicholasin istuttua tämän selkään Rubert loikkasi. Pelastusretki oli käynnistynyt.

Tata heräsi sellin kylmältä lattialta. Hän nousi istumaan ja haistoi ihmisten pelon naapuriselleistä. Tataa vastapäätä, pienemmässä sellissä, istui pieni poika joka itki ja rutisti pehmoleluaan.
”Äiti, äiti… Haluan kotiin, pois täältä” poika kuiski. Tata sulki silmänsä ja toivoi että tämä olisi pelkkä painajainen. Hän ojensi kätensä ruosteisten kaltereiden läpi rapsuttaakseen Nanaa. Hänen kätensä haparoi tyhjää joten hän käänsi katseensa sinne missä koira oli viimeksi maannut. Mutta se ei ollut enää siinä. Tata hätääntyi ja katseli ympärilleen. Sitä ei näkynyt missään. Yhtäkkiä vuodesalista kuului karmea ruoskan läsähdys lattiaan, jolle koira ulisi raivokkaasti vastalauseeksi.
”Nana!” Tata huusi ja painautui niin lähelle kaltereita kun pystyi.

Nana näki ympärillään itsensä korkuisia rumia otuksia, jollaisia ei ollut ikäissään nähnyt. Yhdellä pikkuotuksista oli ruoska, ja ruoskan Nana kyllä tunsi. Nana oli ollut ennen menestyneen sirkuksen koira. Alkuun Nana oli siitä pitänytkin, kunnes kyseisen sirkuksen hyväsydäminen johtaja oli kuollut. Tai ainakin kaikki niin luulivat. Hänen ruumistaan ei oltu koskaan löydetty, ja arveltiin että joku kilpailevista sirkuksista oli palkannut murhaajan hänen peräänsä. Tilalle oli tullut vihainen ja ankara mies, joka nimitti Nanaa lellityksi piskinrähjäksi.
Kirotun Piski, nyt hyppäät, tai syötän sinut krokotiileille! Hän oli huutanut. Nana oli silloin vielä nuori koira, ja epävarma. Ruoska oli heilunut moneen otteeseen, ja Nanalla oli muutama arpikin niistä ajoista. Mutta uusi johtaja oli huono, ja sirkus meni konkurssiin. Nana huutokaupattiin pilkkahintaan, ja Nana päätyi Tatan ja Mercin isovanhempien hoiviin. Nana palasi maanpäälle tuntiessaan kivun kyljessään. Pikkuinen harmaa otus oli upottanut terävät kyntensä koiran nahkaan, ja sihisi vihaisena. Nana pyristeli oliota irti nahastaan, mutta se ei auttanut. Mutta tämä kyllä tepsisi. Pieni näykkäys, ja harmaa olio vapisi tuskissaan lattialla. Nyt olisi Nanan tilaisuus. Se otti jalat alle, ja kirmasi avonaisista rautaovista ulos viidakkoon.