Ihmeisiä

Kenellä tuntuu siltä joskus kuin hän hengittäisi luonnon kanssa? Siltä kun sydän on auki ja haavoittuvainen. Sydän on nykypäivänä kiinni sen takia, koska maailmassa ihmiset ovat sidoksissa toisiinsa kärsimyksissään. Asiat saavat jatketta, ellei tule hyväuskoinen sattumoisin sydämmiimme käymään ja korjaa ajatuksen hyväksi... Tämä on tietenkin oppimista elämisen kautta, mutta tahdon että voitte sanoa, että uskotte. Kuolema yllättää aina, mutta jotain erittäin ihmeellistä yksilölle on tapahduttava, jotta kuollessa tuntui siltä, että eläminen oli todellakin sen arvoista, sillä se hetki kun huomaa, että ei voi enään tähdätä huomiseen, ihminen antautuu. Sydän on lihas, joka lähettää sähköä. Iho on vain kuori, joka pitää lihan koossa. Kun antauduin asialle, että en ole koskaan yksin, sama sitten kuinka syvällä maan sisällä olen, jollain ihmeen tavalla joku ihminen saavuttaa mieleni. Sanon sitä ihmeeksi, sillä en tunne täysin sitä tapaa, miten Hertsit liikkuvat ihmisestä ihmiselle, mutta kun jo sanon tämän, niin tunnen sen totena, koska meillä kaikilla on suojelusenkeleitä jotka pitävät meidät iloisina, jos uskallamme/osaamme kuunnella. Nöyryys pienuuttamme kohtaan tuo eteemme aina totuuden. Olemme osa luontoa. Siis kysymys on, että kenestä tuntuu siltä, ettei sydän hengitä omaa kauneutta? Haluan keskustella tästä uskaliaitten kanssa. Ja he jotka tietävät opettavan paikkansa tässä maailmassa, niin nostakoot vain päänsä ja hymyilkööt. Olemme maailman ihmisiä ja meillä on yhteinen päämäärä. Tanssi. Oma tanssi yhteinen jaettu tanssi. Itseopiskelu suurimmassa mielen jaottelussa. Raikkaimmassa paikassa, kirkkaimmin värein. Rahalla ei ole muuta käyttöä paitsi turvata tämä pohja elämälle. Mutta todellinen kieli tulee esiin kun uskaltaa näyttää haavansa. Kaikki tietää, kukaan ei uskalla. Jos joku sen tekee kokeillakseen, muut pahaiset ihmiset odottaa tilaisuutta saada nauraa tälle, sillä he eivät ymmärrä, että rakkaus ei tule itsestään, vaan siihen on otettava osaa.