Olin nuorena melkoisen mustasukkainen. Muistan, miten pikkuasioistakin päässäni kiuhui mustasukkaisuuden kuuma laava. Teki mieli tehdä hirveitä tekoja!
Ikä on vienyt mukanaan tällaisen hulluuden. Nykyään voin keskustella miesystäväni kanssa vastaantulevista kauniista naisista kuten vaikkapa taiteesta. En ole yhtään huolissani, kun hän lähtee matkoille tai yksin firman tilaisuuksiin.
Olen nykyään tosi luottavainen: elämässä käy niin kuin käy vaikka mitä tekisin. Niinpä en stressaa monillakaan asioilla itseäni. Ihanaa olla keski-ikäinen!
Ikä on vienyt mukanaan tällaisen hulluuden. Nykyään voin keskustella miesystäväni kanssa vastaantulevista kauniista naisista kuten vaikkapa taiteesta. En ole yhtään huolissani, kun hän lähtee matkoille tai yksin firman tilaisuuksiin.
Olen nykyään tosi luottavainen: elämässä käy niin kuin käy vaikka mitä tekisin. Niinpä en stressaa monillakaan asioilla itseäni. Ihanaa olla keski-ikäinen!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen sitä mieltä että sen luonne muuttuu ellei se lopu.
Itselleni on käynyt niin että olen aivan naurettavan mustis (no ekaa kertaa elämässäni) , rakkaastani, MUTTA se ei vaikuta mihinkään, en näytä sitä mitenkään (paitsi jos se iskee siten että joku pääsee näkemään mut äkkitilanteessa), en stressaa, en mieti sitä kun hän tapaa kauniita naisia töissä.
Oireilen sisälläni rankasti kun rakkaani juttelee "naapurinrouvalle" jonka mies tulee pian paikalle tai kun hän töissään hymyilee jollekulle toiselle naiselle :< , joudun liki paniikkiin...
Mutta eläköön keski-ikä enpä ole koskaan näin rakastanutkaan, keneenkään hullaantunut näin syvästi...olen täysin eri nainen kuin vielä vuosi sitten.
Mieheni on sairaaloisen mustasukkainen. Mustasukkaisuus on pilannut jopa minun ystävieni ja mieheni välit. Ystäväni ovat joskus yrittäneet puhua hänelle järkeä, mutta ei...suuttui. Mieheni luulee usein, että minulla on jonkun kanssa suhde. Ei todellakaan ole ollut. Lähimmissä ystävissäni ei mieheni takia edes ole ketään miespuolista henkilöä. En ole aikoihin uskaltanut tervehtiä entisiä luokkakavereita.
Menin naimisiin mieheni kanssa 18 vuotiaana ja sitä ennen minulla oli vain yksi suhde takana. En edes ole luonteeltani sellainen, että hyppäisin tuosta noin vaan suhteeseen tai sänkyyn.
Olen 32v ja mieheni 38v...ja hän on hyvin mustasukkainen. Mutta ehkä miehet kypsyvät hitaammin ja heidän keski-ikä tulee myöhemmin. Ehkä vielä on toivoa, että voin elää ja olla joskus ihan normaalisti. Ei tarvitse kuunnella syytöksiä, haukkuja, ottaa vastaan tönäisyjä. Ei tarvitse olla ystävien ja miehen välissä.
Kuulen kyllä usein "et tiedä kuinka paljon sinua rakastan"...en tiedä, tuntuu, ettei tämä ole rakkautta.
Ennen mieheni oli sairaan mustasukkainen minusta. Mutta se johtuikin siitä että kun ei luottanu itseensä ja oli epävarma itsestä. Ja oli itse pettänyt minua. (Silloin kun hän joi)
Nykyään hänen itsevarmuus ja luottamus kasvanut ja mustasukkisuutta ei juurikaan näy. JA osaa katkaista sen ajatuksen ennenkuin menee tunteella mukaan.
Toisin kuin minä nykyään... Hiukan on jo parannusta tullut jo tässä asiassa minun kohdalla. Ja päivä kerrallaan paremmin vaikka takautumiakin tulee:)
Mutta on totta että olen itse epävarma.. Että sieltä kai se mielestäni lähtee!
minun miesystäväni on myös aivan uskomattoman mustis..emme ole varmaan kertaakaan olleet yhdessä ulkona ilman että vähintään saan kuunnella ikäviä vihjailuja ja kommentteja.nyt parina viikonloppuna on ollut täysi huuto päällä ja minua loukattu todella pahasti, kyllä se jää ikävästi mieleen.. yksi kerta ilman näitä tulee vain mieleen, sillon emme poistuneet autosta.
miespuolisia ystäviä minulla ei saisi olla lainkaan, vaikka hänellä on kyllä naispuolisia.. sanoo tämän johtuvan siitä että edellinen suhde päättyi siihen kun nainen valehteli niin paljon.. itse en ole lainkaan mustasukkainen, en vain jaksa stressata miehen menemisiä ja tekemisiä. kun taas hän epäilee kaikkea mahdollista jos vain käyn ravintolassa vessassa. jos minä puhun jonkun miehen kanssa, meillä on joko ollut suhde tai sitten sovimme juuri treffejä. luoja tietää mitä tapahtuisi jos katselisin jotain miestä samalla tavalla kun hän katselee toisia naisia..kyllä hän osaa olla hellä ja huomaavainenkin, mutta myös sen hellyyden lomassa voi tulla ikäviä piikittelyjä. vaikka vain vitsin muodossa, mutta yhtä ikävältä se silti tuntuu.
muilla samanlaisia puoliskoja??miten pärjäätte? onko mitään keinoa millä saisi miehen uskomaan että puhun totta enkä ole muiden kanssa??? alan olla epätoivoinen.en tiedä jaksanko tämmöistä varpaillaan elämistä kauaa.