Helvete, kun en ymmärrä itseäni. Mistä johtuu, että en osaa hallita tunteitani, vaan menen aina täysillä mukaan vähintään sataprosenttisesti kun toinen on mukana ehkä sen 50 prosentin verran?
Tiedän, että olen hyvä keskustelemaan ja ymmärtämään miehen elämää. Osaan leikkiä mainiota psykologia. Minulla on ollut paljon miespuolisia kavereita, jotka ovat paljastaneet syvällisiä puolia itsestään ja kasa ihastuksia - Minkä minä sille voin, että minulla on jotain luontaista karismaa, joka säteilee ympärilleen? Olenhan vain oma itseni.
Mutta rakkauden kokemukset ovat minulle erittäin syvällisiä. Rakkaus ei ole koskaan mitään leikkiä ja silloin ei mikään pysäytä. Olen heti tekemässä kaikkeni ja katselen maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Tekisin vain herkkuruokia, järjestelisin monenlaista kivaa, keskustelisin kaikista maailman asioista ja toteuttaisin niin syvältä luotavaa rakkauselämää kuin mahdollista.
Kunnes kops, tipahdan maanpinnalle. Mies pakenee, ei halua seurustella ja sitoutua. Alan tuntemaan mustasukkaisuutta ja omistuksenhalua - tunnen siitä syyllisyyttä. Pitäisi kiikuttaa jääpaloja mukanaan, mutta sekään tuskin auttaa.
Sitten olen ihan raunioina. En saa edes yhteyttä itseeni saati että ystäväni kestäisivät tunnevuodatustani. Alussa kaikki oli loistavasti. Mitä helvettiä tein väärin? Ahdistaa ja tuntuu, että olen tulossa hulluksi.
Koko homma kaatuu. Toinen ei halua pitää minkäänlaista yhteyttä. Ei sanoa edes, että moi.
Pahinta on se, että en osaa järkevästi ajatella/toimia, jos olen ihastunut/rakastunut. Kaikki menee ihan päälaelleen. Kaikki ne asiat, joista sain iloa ennen ihastusta menettävät merkityksensä. En näe metsää puilta.
Suhteita on ollut monenlaisia. Saatan lähteä unelmieni miehen kanssa katselemaan auringon laskua korkeimmalle huipulle ja sieltä laskeuduttuamme menemme kuutamouinnille. Suloisia suudelmia, sitten mies jättää kahden viikon kuluttua. Tai olen palavasti ihastunut mieheen, joka toteaa puolen vuoden päästä, että kaksi "hullua" ei voi asua saman katon alla.
Pahinta on, että saatan menettää elämän iloni ja huumorintajuni. Koska elämä on niin arvokasta ja ihanaa, täytyisi joka hetkestä osata iloita. Nyt vaan tuntuu siltä, että en varmaan koskaan kohtaa kaltaistani ihmistä rinnalleni. Ihmisen, joka tuntisi samoin.
Liikaa tunteita
14
2137
Vastaukset
- mun kirjottama!
olen täysin samassa tilanteessa. tällä hetkellä viellä seurustelen, mutta onpa pienenpieni aavistus (ihan kehonkieltä ja käyttäytymistä tulkitsin) että eipä kauaa kestä.
ihan tyhjentävästi sulta tuli toi juttu ja oiskin hirveen kiva jos joku osais valottaa asiaa, kun minä en sitten millään tunnu ymmärtävän noista asioista mitään! :)- Lady M
Wow, löytyy samoin tunteva.:) Onnea suhteeseesi ja toivon, että kaikki menee parhain päin - ettei innostuisi liikaa ja molemmat pystyisivät kasvamaan henkisesti yhdessä kokonaisiksi. Olen miettinyt näitä juttuja pitkään ja hartaasti ja oikeastaan nyt kaikki kristallisoitui eli ongelma on selvillä. Vaikka osaisin miten päin tahansa analysoida asiaa ja kääntää kivet ja kannot, niin silti en osaa muuttua toisenlaiseksi enkä ymmärrä, mitä pitäisi tehdä...sama kuin sinulla. Minulla on lapsuudessa hylkäämisen kokemuksia ja minut on jätetty oman selviytymiseni/onneni nojaan ja ehkä niillä on jotain tekemistä tämän asian kanssa. Vanhempani eivät pystyneet huolehtimaan minusta kuten vanhemmat tekevät. Jouduin olemaan täysin heidän mielivaltaisen käytöksen uhri ilman että kukaan minua suojeli. Nykyisessä elämässä minun pitäisi löytää rinnalleni niin vahva ihminen, joka jaksaisi ottaa vastaan tunteita ja elää niiden kanssa ja joka ei jättäisi minua yksin kaikkine iloineni ja suruineni. Tavattomasti arvostan miehessä herkkyyttä, joka voi olla suuri vahvuus. Ja se, että yritän tehdä kaikkeni - se on väärin, koska tietenkin oletan, että toinenkin tekee kaikkensa ja että hänellä on rohkeutta toteuttaa yhtä syvältä luotaavaa rakkautta. Sitten petyn, alan kiukuttelemaan ja hallitsemaan toista, ostelen turhuuksia ja masennun.
- nyt kuulostaa
Lady M kirjoitti:
Wow, löytyy samoin tunteva.:) Onnea suhteeseesi ja toivon, että kaikki menee parhain päin - ettei innostuisi liikaa ja molemmat pystyisivät kasvamaan henkisesti yhdessä kokonaisiksi. Olen miettinyt näitä juttuja pitkään ja hartaasti ja oikeastaan nyt kaikki kristallisoitui eli ongelma on selvillä. Vaikka osaisin miten päin tahansa analysoida asiaa ja kääntää kivet ja kannot, niin silti en osaa muuttua toisenlaiseksi enkä ymmärrä, mitä pitäisi tehdä...sama kuin sinulla. Minulla on lapsuudessa hylkäämisen kokemuksia ja minut on jätetty oman selviytymiseni/onneni nojaan ja ehkä niillä on jotain tekemistä tämän asian kanssa. Vanhempani eivät pystyneet huolehtimaan minusta kuten vanhemmat tekevät. Jouduin olemaan täysin heidän mielivaltaisen käytöksen uhri ilman että kukaan minua suojeli. Nykyisessä elämässä minun pitäisi löytää rinnalleni niin vahva ihminen, joka jaksaisi ottaa vastaan tunteita ja elää niiden kanssa ja joka ei jättäisi minua yksin kaikkine iloineni ja suruineni. Tavattomasti arvostan miehessä herkkyyttä, joka voi olla suuri vahvuus. Ja se, että yritän tehdä kaikkeni - se on väärin, koska tietenkin oletan, että toinenkin tekee kaikkensa ja että hänellä on rohkeutta toteuttaa yhtä syvältä luotaavaa rakkautta. Sitten petyn, alan kiukuttelemaan ja hallitsemaan toista, ostelen turhuuksia ja masennun.
vieläkin tutummalta! minulla ihan tasan samanlainen lapsuus on takana! kaikessa on joutunut yksin pärjäämään ja kasvamaan "isoksi" jo lapsena.
valitettavasti tiedän niin hyvin miten nämä suhdejutut menevät kun alkavat mönkään mennä, että tiedän tasan tarkkaan mitä on edessä: keskustelu.
se surullisenkuuluisa keskustelu... "meidän pitäis vähän jutella"...
enpä ole ajatellutkaan asiaa noin kuin kirjoitit, mutta luulen että minunkin kohdalla on ihan samanlaisista asioista kyse. haluaa tehdä kaikkensa toisen eteen vaikka vähempikin riittäisi. ei ole kuin kaksi mahdollita ääripäätä: totaalinen välinpitämättömyys tai juuri mitä itse mainitsit. en osaa sitä kultaista keskitietä ja saattaa olla etten tule sitä ihmistä koskaan löytämään, kenen kanssa opetella.
nyt vähän masentaa, ja "keskustelun" jälkeen varmaan vielä enemmän mutta koitan säilyttää positiivisuuteni, koska se taitaa olla ainut asia elämässäni joka pitää mielenkiinnon elämään yllä. - Tuplu
nyt kuulostaa kirjoitti:
vieläkin tutummalta! minulla ihan tasan samanlainen lapsuus on takana! kaikessa on joutunut yksin pärjäämään ja kasvamaan "isoksi" jo lapsena.
valitettavasti tiedän niin hyvin miten nämä suhdejutut menevät kun alkavat mönkään mennä, että tiedän tasan tarkkaan mitä on edessä: keskustelu.
se surullisenkuuluisa keskustelu... "meidän pitäis vähän jutella"...
enpä ole ajatellutkaan asiaa noin kuin kirjoitit, mutta luulen että minunkin kohdalla on ihan samanlaisista asioista kyse. haluaa tehdä kaikkensa toisen eteen vaikka vähempikin riittäisi. ei ole kuin kaksi mahdollita ääripäätä: totaalinen välinpitämättömyys tai juuri mitä itse mainitsit. en osaa sitä kultaista keskitietä ja saattaa olla etten tule sitä ihmistä koskaan löytämään, kenen kanssa opetella.
nyt vähän masentaa, ja "keskustelun" jälkeen varmaan vielä enemmän mutta koitan säilyttää positiivisuuteni, koska se taitaa olla ainut asia elämässäni joka pitää mielenkiinnon elämään yllä.Yks ihan samanlainen tapaus! Juuri tuskailen suhteen etenemishitautta kun itse haluais painaa täysillä eteenpäin. Tulen tosi epävarmaksi kun mies kokoajan jarruttelee, sitten mietin näitä juttuja liikaa ja lopulta olen ihan vainoharhainen. Kiva kuulla, etten ole ainoa tällainen! :)
- :o)
Lady M kirjoitti:
Wow, löytyy samoin tunteva.:) Onnea suhteeseesi ja toivon, että kaikki menee parhain päin - ettei innostuisi liikaa ja molemmat pystyisivät kasvamaan henkisesti yhdessä kokonaisiksi. Olen miettinyt näitä juttuja pitkään ja hartaasti ja oikeastaan nyt kaikki kristallisoitui eli ongelma on selvillä. Vaikka osaisin miten päin tahansa analysoida asiaa ja kääntää kivet ja kannot, niin silti en osaa muuttua toisenlaiseksi enkä ymmärrä, mitä pitäisi tehdä...sama kuin sinulla. Minulla on lapsuudessa hylkäämisen kokemuksia ja minut on jätetty oman selviytymiseni/onneni nojaan ja ehkä niillä on jotain tekemistä tämän asian kanssa. Vanhempani eivät pystyneet huolehtimaan minusta kuten vanhemmat tekevät. Jouduin olemaan täysin heidän mielivaltaisen käytöksen uhri ilman että kukaan minua suojeli. Nykyisessä elämässä minun pitäisi löytää rinnalleni niin vahva ihminen, joka jaksaisi ottaa vastaan tunteita ja elää niiden kanssa ja joka ei jättäisi minua yksin kaikkine iloineni ja suruineni. Tavattomasti arvostan miehessä herkkyyttä, joka voi olla suuri vahvuus. Ja se, että yritän tehdä kaikkeni - se on väärin, koska tietenkin oletan, että toinenkin tekee kaikkensa ja että hänellä on rohkeutta toteuttaa yhtä syvältä luotaavaa rakkautta. Sitten petyn, alan kiukuttelemaan ja hallitsemaan toista, ostelen turhuuksia ja masennun.
Kirjoituksissasi on tuttuja piirteitä, olen myös erittäin tunteellinen ja isoissa jutuissa hyvinkin vaistonvarassa toimiva ihminen.
Nyt olen tuoreessa suhteessa ja välillä turhaudun kun tuntuu, että mikään ei "etene". Tunnetta korostaa taaksejäänyt pitkä suhde, jossa kaikki oli tuolla rintamalla aika helppoa.
Olen miettinyt asiaa paljon. En kuitenkaan pysty näkemään läheisyyden tunnetta enää itsearvoisena "tähtäimenä", vaikka sellaista tämän nykyisen miehen kanssa sydämestäni toivonkin. Sellaisesta symbioottisesta läheisyydestä on lyhyt matka epäitsenäisyyteen ja minusta tuntuu tärkeältä kokea olevani Minä.
Olen itsekin painiskellut samojen juttujen kanssa ja siksi uskallan pyytää Sinua miettimään, mistä tuossa "syvältä luotaavassa rakkaudessa" on loppuviimeksi kyse. Pelottaako sinua olla kaksi erillistä ihmistä ja silti yhdessä? Onko se rakkautta, että sukelletaan toinen toisen sielun syövereihin melkein väkivaltaisella vauhdilla?
Yritän vihjailla, että anna aikaa. Ole itsesi kanssa rauhassa, samalla kun olet muidenkin ihmisten kanssa - kenties jonkun ihanan erityisen tyypinkin :) On raastavaa kun syvällinen parisuhde ei synny "lisää vain vesi" -periaatteella, TIEDÄN! ;)
Mutta vielä enemmän kuin aikaa, luulen että nyt tarvitaan rohkeutta. Olet taatusti rohkea ja upea ihminen. En silti tarkoita, että ole rohkea niin pärjäät yksin. Vaan että ole rohkea niin näet itsesi ja moni asia elämässä tulee helpommksi.
Egotripin sanoin: "Kato äiti, mä en pidä kii."
Paljon hyvää elämääsi! - ihanasta viestistä!
:o) kirjoitti:
Kirjoituksissasi on tuttuja piirteitä, olen myös erittäin tunteellinen ja isoissa jutuissa hyvinkin vaistonvarassa toimiva ihminen.
Nyt olen tuoreessa suhteessa ja välillä turhaudun kun tuntuu, että mikään ei "etene". Tunnetta korostaa taaksejäänyt pitkä suhde, jossa kaikki oli tuolla rintamalla aika helppoa.
Olen miettinyt asiaa paljon. En kuitenkaan pysty näkemään läheisyyden tunnetta enää itsearvoisena "tähtäimenä", vaikka sellaista tämän nykyisen miehen kanssa sydämestäni toivonkin. Sellaisesta symbioottisesta läheisyydestä on lyhyt matka epäitsenäisyyteen ja minusta tuntuu tärkeältä kokea olevani Minä.
Olen itsekin painiskellut samojen juttujen kanssa ja siksi uskallan pyytää Sinua miettimään, mistä tuossa "syvältä luotaavassa rakkaudessa" on loppuviimeksi kyse. Pelottaako sinua olla kaksi erillistä ihmistä ja silti yhdessä? Onko se rakkautta, että sukelletaan toinen toisen sielun syövereihin melkein väkivaltaisella vauhdilla?
Yritän vihjailla, että anna aikaa. Ole itsesi kanssa rauhassa, samalla kun olet muidenkin ihmisten kanssa - kenties jonkun ihanan erityisen tyypinkin :) On raastavaa kun syvällinen parisuhde ei synny "lisää vain vesi" -periaatteella, TIEDÄN! ;)
Mutta vielä enemmän kuin aikaa, luulen että nyt tarvitaan rohkeutta. Olet taatusti rohkea ja upea ihminen. En silti tarkoita, että ole rohkea niin pärjäät yksin. Vaan että ole rohkea niin näet itsesi ja moni asia elämässä tulee helpommksi.
Egotripin sanoin: "Kato äiti, mä en pidä kii."
Paljon hyvää elämääsi!pelasti minun viikonloppuni ja antoi ajattelemisen aihetta. :) kaikkea hyvää sinullekin!
- Lady M
nyt kuulostaa kirjoitti:
vieläkin tutummalta! minulla ihan tasan samanlainen lapsuus on takana! kaikessa on joutunut yksin pärjäämään ja kasvamaan "isoksi" jo lapsena.
valitettavasti tiedän niin hyvin miten nämä suhdejutut menevät kun alkavat mönkään mennä, että tiedän tasan tarkkaan mitä on edessä: keskustelu.
se surullisenkuuluisa keskustelu... "meidän pitäis vähän jutella"...
enpä ole ajatellutkaan asiaa noin kuin kirjoitit, mutta luulen että minunkin kohdalla on ihan samanlaisista asioista kyse. haluaa tehdä kaikkensa toisen eteen vaikka vähempikin riittäisi. ei ole kuin kaksi mahdollita ääripäätä: totaalinen välinpitämättömyys tai juuri mitä itse mainitsit. en osaa sitä kultaista keskitietä ja saattaa olla etten tule sitä ihmistä koskaan löytämään, kenen kanssa opetella.
nyt vähän masentaa, ja "keskustelun" jälkeen varmaan vielä enemmän mutta koitan säilyttää positiivisuuteni, koska se taitaa olla ainut asia elämässäni joka pitää mielenkiinnon elämään yllä.Se on hyvä puhua näistä asioista, koska ne vain valitettavasti vaikuttavat koko elämän ajan. Minulla on ihan samantyyppiset kokemukset takana, että jouduin vetämään isomman ihmisen roolia vaikka olin lapsi.
Surullisenkuuluisat keskustelut ovat aina pettymystä tuottavia. Sinun pitää vaan olla itse vahvana ja pitää omista harrastuksista ja reviiristä kiinni. Elämäniloa ja rauhaansa ei kannata menettää miehen takia. Yhdetkin kyyneleet miehen tähden ovat liikaa.
Tsemppiä ja positiivista mieltä elämässäsi!:) - Lady M
:o) kirjoitti:
Kirjoituksissasi on tuttuja piirteitä, olen myös erittäin tunteellinen ja isoissa jutuissa hyvinkin vaistonvarassa toimiva ihminen.
Nyt olen tuoreessa suhteessa ja välillä turhaudun kun tuntuu, että mikään ei "etene". Tunnetta korostaa taaksejäänyt pitkä suhde, jossa kaikki oli tuolla rintamalla aika helppoa.
Olen miettinyt asiaa paljon. En kuitenkaan pysty näkemään läheisyyden tunnetta enää itsearvoisena "tähtäimenä", vaikka sellaista tämän nykyisen miehen kanssa sydämestäni toivonkin. Sellaisesta symbioottisesta läheisyydestä on lyhyt matka epäitsenäisyyteen ja minusta tuntuu tärkeältä kokea olevani Minä.
Olen itsekin painiskellut samojen juttujen kanssa ja siksi uskallan pyytää Sinua miettimään, mistä tuossa "syvältä luotaavassa rakkaudessa" on loppuviimeksi kyse. Pelottaako sinua olla kaksi erillistä ihmistä ja silti yhdessä? Onko se rakkautta, että sukelletaan toinen toisen sielun syövereihin melkein väkivaltaisella vauhdilla?
Yritän vihjailla, että anna aikaa. Ole itsesi kanssa rauhassa, samalla kun olet muidenkin ihmisten kanssa - kenties jonkun ihanan erityisen tyypinkin :) On raastavaa kun syvällinen parisuhde ei synny "lisää vain vesi" -periaatteella, TIEDÄN! ;)
Mutta vielä enemmän kuin aikaa, luulen että nyt tarvitaan rohkeutta. Olet taatusti rohkea ja upea ihminen. En silti tarkoita, että ole rohkea niin pärjäät yksin. Vaan että ole rohkea niin näet itsesi ja moni asia elämässä tulee helpommksi.
Egotripin sanoin: "Kato äiti, mä en pidä kii."
Paljon hyvää elämääsi!viestistä. Se oli tosi ihanasti kirjoitettu.
Hieman valoitan sinulle, mitä tarkoitan "syvältä luotaavalla rakkaudella". Koen, että läheisyys ja jakaminen on hyvin tärkeää suhteessa. Esimerkiksi Ruuhka-Suomessa miehet ovat hyvin usein sitä mieltä, että poissaolo arjesta korvataan naiselle vapaa-ajan hienoilla kokemuksilla. Arjessa ei kuunnella ja ei ehditä valtavan työmäärän painaessa kohtaamaan toista ihmistä, mutta lomalla pitää olla huippukokemuksia. Itse olisin sitä mieltä, että arki ja läsnäoleminen olisivat a ja o. Elin pitkään suhteessa, jonka parhain puoli oli se, että keskustelimme paljon. On hienoa pystyä puhumaan toisen ihmisen kanssa kaikista asioista. Niin vaikeaa asiaa ei ollut etteikö siitä olisi voinut puhua. Meillä oli täysi luottamus. Meidän ongelma oli vain se, että meillä oli hyvin pitkälle henkinen suhde ja hän ei halunnut perustaa perhettä, mutta olemme edelleen ystäviä.
Koen, että rakkaus on jakamista ja se on kaikkensa likoon pistämistä. Jos mietitään ihmisen sielua, siellä on kauneuden lisäksi myös mustia kohtia, joita ei kehtaisi sanoa ääneen. Mutta minusta rakkaan ihmisen kanssa pitäisi pystyä avautumaan. Ehkä se on väkivaltaista syöksyä toiseen ihmiseen kiinni. Itse koen sen rehellisyytenä, mutta se saattaa tukahduttaa toisen.
On totta, että minun on annettava itselleni aikaa. Voi mennä hyvin pitkään ennenkuin rakastun. Olen tunteissani ehdoton. Syvällistä parisuhdetta ei noin vain sormia napsauttamalla saada ja täytyy pitää omat tunteensa kasassa, mutta sen tiedän, että tarvitsen rinnalleni syvällisemmän ja keskustelevamman ihmisen. En halua nousukasta ja pintaliitäjää.
Yritän olla itseni kanssa rauhassa, tehdä mukavia juttuja ja tavata uusia ihmisiä. Rohkeuttakin tarvitaan lisää.:)
Kiitos sinulle paljon keskustelusta. Toivon kaikkea hyvää elämääsi, onnistumisen kokemuksia ja V-A-L-O-A! - :o)
Lady M kirjoitti:
viestistä. Se oli tosi ihanasti kirjoitettu.
Hieman valoitan sinulle, mitä tarkoitan "syvältä luotaavalla rakkaudella". Koen, että läheisyys ja jakaminen on hyvin tärkeää suhteessa. Esimerkiksi Ruuhka-Suomessa miehet ovat hyvin usein sitä mieltä, että poissaolo arjesta korvataan naiselle vapaa-ajan hienoilla kokemuksilla. Arjessa ei kuunnella ja ei ehditä valtavan työmäärän painaessa kohtaamaan toista ihmistä, mutta lomalla pitää olla huippukokemuksia. Itse olisin sitä mieltä, että arki ja läsnäoleminen olisivat a ja o. Elin pitkään suhteessa, jonka parhain puoli oli se, että keskustelimme paljon. On hienoa pystyä puhumaan toisen ihmisen kanssa kaikista asioista. Niin vaikeaa asiaa ei ollut etteikö siitä olisi voinut puhua. Meillä oli täysi luottamus. Meidän ongelma oli vain se, että meillä oli hyvin pitkälle henkinen suhde ja hän ei halunnut perustaa perhettä, mutta olemme edelleen ystäviä.
Koen, että rakkaus on jakamista ja se on kaikkensa likoon pistämistä. Jos mietitään ihmisen sielua, siellä on kauneuden lisäksi myös mustia kohtia, joita ei kehtaisi sanoa ääneen. Mutta minusta rakkaan ihmisen kanssa pitäisi pystyä avautumaan. Ehkä se on väkivaltaista syöksyä toiseen ihmiseen kiinni. Itse koen sen rehellisyytenä, mutta se saattaa tukahduttaa toisen.
On totta, että minun on annettava itselleni aikaa. Voi mennä hyvin pitkään ennenkuin rakastun. Olen tunteissani ehdoton. Syvällistä parisuhdetta ei noin vain sormia napsauttamalla saada ja täytyy pitää omat tunteensa kasassa, mutta sen tiedän, että tarvitsen rinnalleni syvällisemmän ja keskustelevamman ihmisen. En halua nousukasta ja pintaliitäjää.
Yritän olla itseni kanssa rauhassa, tehdä mukavia juttuja ja tavata uusia ihmisiä. Rohkeuttakin tarvitaan lisää.:)
Kiitos sinulle paljon keskustelusta. Toivon kaikkea hyvää elämääsi, onnistumisen kokemuksia ja V-A-L-O-A!Mustakin on ollut antoisaa, on mahtavaa huomata ettei ole yksin näiden kaikkien tunnemassojen kanssa!
Oon kyllä ihan samoilla linjoilla, onnistunut perunamuusi (mistä en ees tykkää kauheesti), jonka vois tarjota, olis mulle riittävä ilo.
Tai ehkä koko elämä.
Mä olen myös ihan kokonaan mukana suhteessa, tai jos en niin sitten mitään suhdetta ei ole. Ymmärrän oikein hyvin.
Jotenkin vaan sellaista heittäytymistä ei enää "tule", niinkuin silloin lähes-teininä. Sitä joskus itse kaipaan, romantikko kun olen.
Mutta sama juttu, pintaliitäjää en kaipaa. Ja miten yllättävää, sen "haistaa" tosi äkkiä. Mikä on siis myös hyvä.
Tuo rohkeus-kannustus taisi olla samalla suunnattu myös minulle itselleni. Ollaan rohkeita ja katsotaan miten maailma vastaa.
:)
- StippaS
..eivät aina kohtaa!
Itselleni rakkaus on sanoisinko yksi peruspalikoista mitä vaalitaan ja kehitetään, kasvatetaan ja taas vaalitaan, tuetaan ja kehitetään elämän mukana :) Rakkaus kahden ihmisen välillä sietää saada mahdollisuuden kasvaa, siihen ei kosketa, sillä ei ohjata, sillä ei manipuloida. Rakkaus on puhdasta. Ja vain siten se voi kasvaa ja pysyä lujana kaikki ne monet kymmenet vuodet!
Olen kanssa varsin tunteikas ihminen ja vasta opetellut sitä kautta hallitsemaan itseäni.. :) Asiaa ei yhtään helpota aikaisempi myllytys edellisessä suhteessa mikä on aiheuttanut tietyn sortin pelkoja, joista pitäisi tässä kaiken muun keskellä osata kiivetä yli.
En kuitenkaan pidä tunteita taikka tunneherkkyyttää pahana asiana, päinvastoin! Pitäisi vaan osata katsoa ihmistä sillä silmällä, jotta sieltä löytyisi vastaavanlaisia toimintoja kuin itsestään. Tai edes näiden juttujen ymmärtämistä :D
Kait ne itselle ns. vääränlaiset ihmiset jotenkin säikähtävät tunnerikkautta?- Lady M
Kasvaminen tai mahdollisuus kasvaa on hieno juttu rakkaudessa. Todella mahtava juttu.
On upeaa katsoa naisia, jotka ovat eläneet pitkään parisuhteessa ja antavat tilaa toiselle, osaavat rakastaa ja kumpikin pystyy kasvamaan ihmisinä - mahtava juttu! Ihailen niitä naisia, jotka osaavat pitää oman puolensa sopivasti ja eivät anna käyttää itseään hyväksi, mutta eivät myöskään ensimmäisen kriisin kohdatessa heitä miestä pellolle vaan osaavat taiturimaisesti pitää langat käsissään, niin että kaikilla on lopputilanteessa hyvä olla. Se on viisautta. Se on suurta viisautta.
Siinä on jotain jujua, että parisuhteessa pitäisi kummallakin olla vähän samantyyppistä taustaa takana, että jos toinen on tunneherkkä ja vaistoaa herkästi johtuen kaikista kokemuksista, niin silloin hän tarvitsee rinnalleen ihmisen, joka ymmärtää toisen herkkyyttä.
Ns. vääränlaiset ihmiset pelästyvät niitä tunteita. He eivät ymmärrä, että jos toisella on paha olla ja tekee mieli itkeä, niin se menee kuitenkin jossain vaiheessa ohi. Joka ymmärtää sen, peittelee nukkumaan ja sanoo: "Kyllä kaikki järjestyy, kun nukut rauhassa." tai keskustelee, jos on purkamattomia asioita, mutta sellainen negleeraaminen tai siis toisen ihmisen tunteiden unohtaminen ja mitätöiminen - se on kamalaa. Se tuntuu niin pahalta.
- XPC
Lueppas tämän miehen teksti... jäi mieleen historiasta.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000001915&posting=22000000035776295 - Banina
Olen itse vähän saman tyylinen ihminen. Menen satasella mukaan kaikkeen mitä teen. Toisaalta tämä ominaisuus on tehnyt minusta kovin haavoittuvan, ja väärien ihmisten satuttua kohdalle olen käpertynyt kuoreeni ja kasvattanut itselleni paksumman nahkan. Ikään kuin haarniskan. Olen elänyt lähestulkoon aina yksin. Seuraa on aina ollut mutta jokin on jäänyt puuttumaan. Jossain vaiheessa pyörittelin miehiä ihan tosissaan. Halusin että ne kärsii ihan yhtä paljon kuin minäkin joskus.
Sitten tuli mies, joka sai minut kuorestani ulos ainakin vähän. Minun ei tarvitse miettiä, mitä hänelle sanon. Voin kertoa hänelle tunteistani ja hän ei ikinä pidä minua hulluna tai hysteerisenä. Ehkä siitä syystä, että perustelen tunteeni hyvin. Miksi tunnen niin kuin tunnen. Silloin kun itse olin vielä varovaisena kylmän kuoreni takana, sanoi hän ensin kaiken tärkeän: suunnitteli yhteistä tulevaisuutta jo vähän ajan päästä tapaamisesta, kertoi tunteistaan ja puhui siitä, kuinka sopiva hänelle olen. Tämä auttoi siihen, että itsekin uskalsin kerrankin heittäytyä ja toivon että tämä tulee olemaan sen arvoista.:))
Eli kyllä näitä miehiäkin on. Etsintä voi olla pitkäaikaista, mutta ei todellakaan kannata tyytyä yhtään vähempään! - Anonyymi
Muistan, kun kirjoitin tämän tekstin vuonna 2008. Sinä vuonna tapahtui paljon asioita ja siitä on melkein 13 vuotta aikaa. Vaikeiden kokemuksien jälkeen jouduin hakemaan ammattiapua. Ymmärsin, että suhde oli täysin turha; se ei johtanut mihinkään eikä siitä ollut hyötyä kenellekään. Lisäksi oli toiselta vastuutonta vain "kadota". Oli passiivisagressiivista käytöstä hänen puoleltaan lopettaa suhde ilman että lähetti edes tekstiviestiä. Yhtä kaikki olen tänä päivänä tyytyväinen tähän ratkaisuun. Opin, että ikinä ei kannata lähteä mukaan suurien tunteiden saattelemana vaan aina on ajateltava. Ensisijaisesti on pidettävä huolta itsestään ja pysyttävä erossa ihmisistä, jotka käyttävät hyväksi.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1263038
Timo Soini tyrmää Tynkkysen selitykset Venäjän putinistileiristä
"Soini toimi ulkoministerinä ja puolueen puheenjohtajana vuonna 2016, jolloin silloinen perussuomalaisten varapuheenjoht2671255- 1011241
Nainen voi rakastaa
Ujoakin miestä, mutta jos miestä pelottaa näkeminenkin, niin aika vaikeaa on. Semmoista ei varmaan voi rakastaa. Miehelt791051Sulla on nainen muuten näkyvät viiksikarvat naamassa jotka pitää poistaa
Kannattaa katsoa peilistä lasien kanssa, ettet saa ihmisiltä ikäviä kommentteja.651026Kalateltta fiasko
Onko Tamperelaisyrittäjälle iskenyt ahneus vai mistä johtuu että tänä vuonna ruuat on surkeita aikaisempiin vuosiin verr121000- 30946
IS Viikonloppu 20.-21.7.2024
Tällä kertaa Toni Pitkälä esittelee piirrostaitojansa nuorten pimujen, musiikkibändien ja Raamatun Edenin kertomusten ku49916Ikävöimäsi henkilön ikä
Minkä ikäinen kaipauksen kohteenne on? Onko tämä vain plus 50 palsta vai kaivataanko kolme-neljäkymppisiä? Oma kohde mie42904- 44806