Se on aivan turha yrittää puhua monivuotisesta masennuksestani kelleen ystävistä/sukulaisista.. He eivät usko että olen todella masentunut.
Ystäväni sanoo vain et "kyllä muaki masentaa, mut sit ajattelen positiivisesti ja lähden liikkeelle niin piristää". So what? Hänen "masennukseensa" tämmönen voi auttaa, mut mulla ei puhettakaan.
Kun masennus on, niin (riippuen masennuksen tasosta) sillon ei todellakaan kiinnosta lähteä mihinkään eikä tuu yhtään positiivista ajatusta. Tuohon, etten lähe ulos, ei ole syynä laiskuus, niinku monet läheiseni aattelee, vaan se, ettei mua kiinnosta mennä teeskenteleen kellekkään et kaikki on hyvin.
Näin ollut siis monta vuotta, olen teeskennellyt että kaikki on ok. Siinä tietysti suurin syy, ettei kukaan usko mun masennukseen. Ja se "maski" on jäänyt jotenkin päälle. Terapiassa tietysti yritän puhua asioista jotka mua masentaa, mut en siltikään pysty puhumaan juuri niistä asioista, jotka oikeasti mua vaivaa.
Ja eipä nekään mtt:ssä ole masennusta kokeneet, niin miten he vois sen oikein ymmärtää, miltä tuntuu kun päivittäin miettii vaan et miten tappais ittensä ja millon sais kerättyä siihen "rohkeuden". Kun lakkais aattelemasta muita ja aattelis vaan et se ois itelle helpotus.
Tokihan läheiset yrittää ymmärtää, mut eihän ne mitenkään voi, kun eivät oo ite kokeneet. En vaan jaksa enää väitellä heidän kanssaan ja yrittää selittää mitä masennus todella on... Siispä olen hiljaa.
Ystäväni sanoo vain et "kyllä muaki masentaa, mut sit ajattelen positiivisesti ja lähden liikkeelle niin piristää". So what? Hänen "masennukseensa" tämmönen voi auttaa, mut mulla ei puhettakaan.
Kun masennus on, niin (riippuen masennuksen tasosta) sillon ei todellakaan kiinnosta lähteä mihinkään eikä tuu yhtään positiivista ajatusta. Tuohon, etten lähe ulos, ei ole syynä laiskuus, niinku monet läheiseni aattelee, vaan se, ettei mua kiinnosta mennä teeskenteleen kellekkään et kaikki on hyvin.
Näin ollut siis monta vuotta, olen teeskennellyt että kaikki on ok. Siinä tietysti suurin syy, ettei kukaan usko mun masennukseen. Ja se "maski" on jäänyt jotenkin päälle. Terapiassa tietysti yritän puhua asioista jotka mua masentaa, mut en siltikään pysty puhumaan juuri niistä asioista, jotka oikeasti mua vaivaa.
Ja eipä nekään mtt:ssä ole masennusta kokeneet, niin miten he vois sen oikein ymmärtää, miltä tuntuu kun päivittäin miettii vaan et miten tappais ittensä ja millon sais kerättyä siihen "rohkeuden". Kun lakkais aattelemasta muita ja aattelis vaan et se ois itelle helpotus.
Tokihan läheiset yrittää ymmärtää, mut eihän ne mitenkään voi, kun eivät oo ite kokeneet. En vaan jaksa enää väitellä heidän kanssaan ja yrittää selittää mitä masennus todella on... Siispä olen hiljaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ystävät ja sukulaiset syyttelee ja vähättelee. Masennus on kuulema oma vika - esim. koulukiusaaminen, yksinäisyys, lapsuudessa jatkuvat paikkakunnan vaihdokset ja myöhemmin taloudelliset vaikeudet ja epäonnistumiset työpaikansaannissa ovat omaa syytäni. Toisaalta vedotaan vuosien takaisiin asioihin: "Olethan sinä aiemminkin ..." Jos joskus jaksan tehdä jotakin, sillä perusteella vähätellään oireita tai esitetään vaatimuksia, kuinka paljon pitäisi jaksaa.
Mielenterveystoimistossa myös syytellään, vähätellään, pelotellaan ja uhkaillaan. Psykiatrinen sairaanhoitaja on minulle sanonut, ettei masennus voi kestää kahta vuotta pidempään ja, koska olen sairastanut kauemmin, en oikeasti haluakaan parantua. Nettiartikkelien ja vaikka tämän palstan kirjoitusten perusteella masennus voi hyvinkin kestää yli kaksi vuotta. Nettiartikkelin mukaan pitkäaikaiseksi eli krooniseksi masennus luokitellaan silloin, jos se on kestänyt yli 2 vuotta.
Olen vuosi vuodelta vähentänyt kaikkea yhteydenpitoa ihmisiin, koska se vain pahentaa asioita. Ihmisten vaatimuksia en nykysin enää kestä ollenkaan. Aiemmin yritin elää muiden antamien ohjeiden mukaan. Nykyisin en tee mitään, mitä "minun pitää tehdä". En myöskään kaipaa kenenkään apua. Niistä "auttajista" masennun entistä enemmän.
---
Mielestäni masennus-sairaudelle pitäisi keksiä uusi nimi - erotuksena masennus-tunnetilasta, joka kuuluu jokaisen ihmisen elämään. Monelta väärinkäsitykseltä välttyisi, jos sairaudella ja tunnetilalla olisi eri nimitys.
http://www.mtkl.fi/liiton_toiminta/
selaa linkkiä, "alusta > loppuun"
Tunnelmani on usein samanlainen. Jospa auttaisi se, ettet ajattelekaan olevasi selvitysvelvollinen, tuo on sinun juttusi.
Joskus olen vastannut ymmärtämättömille, että käskepä sokeaa näkemään, se on yhtä helppoa kuin itseään niskasta ottaminen ja positiivinen ajattelu masentuneelle. Tsemppiä.
Mutta sokea voi virtualisoida/visioida ympäristönsä ja tehdä työtä. Kolleegani aikanaan oli sokea ja koira toi hänet töihin ja kotiin. Vielä nytkin ajattelen sitä miten koira osasi valita oikean bussin kotiin mutta sitä me kaikki emme uskaltaneet kysyä.
Ajatellaan näin että nykyään silmäleikkauksetkin ovat edistyneet. Ajatellaan näin että pysyvästi sokea ei ole tunnevammainen. Ajatellaan vielä näin ettei masentuneen tarvitse olla pysyvästi tunnevammainen. Ajatellaan että on toivoa vaikkei se juuri nyt siltä tuntuisikaan.
Itse lopetin aiheesta ystävilleni avautumisen vuosia sitten, kun silloinen paras ystäväni, jolle mainitsin, että olen harkinnut päättää päiväni, tuli siihen tulokseen, että muutan mieleni kun hän vetää minua turpaan.
Kuten voinette arvata, vaikutus oli kaikkea muuta kuin mitä hän oli ideoinut.
Toinen tapaus, jossa eräs itsekin masentunut ihminen halusi tietää mitä päässäni TODELLA liikkuu, päätti tunnin kuunneltuaan selvitystäni yrittää itse itsemurhaa.
Kylläpä tällaiset tapaukset rohkaisevatkin puhumaan asioistaan!