Pääseekö vauva taivaaseen,jos häntä ei ehditä kastaa ennen kuolemaa? Pääseekö vauva, joka kuolee äidin kohtuun, taivaaseen?
Vastatkaa, kyllä tai ei, ja mielellään vielä, että mitä uskontoa edustaa.
Ja kertokaa, mitä sanoisitte äidille ja isälle lohdutukseksi, rehellisiä sanoja,jotka tulevat teidän sydämestänne. Ei mitään Raamatullista liturgiaa.
Vastatkaa, kyllä tai ei, ja mielellään vielä, että mitä uskontoa edustaa.
Ja kertokaa, mitä sanoisitte äidille ja isälle lohdutukseksi, rehellisiä sanoja,jotka tulevat teidän sydämestänne. Ei mitään Raamatullista liturgiaa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Ei mitään taivaita tai helvettejä ole muualla kuin ihmisten mielikuvituksessa.
rehellistä mielipidettä.
Miten lohduttaisit surullisia vanhempia?
ennenkaikkea he pääsevät taivaaseen.
ole se paras tapa?
Olen vl ja voin vastata kumpaanki kysymykseen kyllä.
Lapset ovat taivaassa ensimäisenä.
Olipa kastettu,eli ei.
Kasteeellahan ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa.
Ihminenhän ei saa pyhää henkeä kasteessa, vaan kaste on vain hyvän omantunnon liito Jumalan kanssa.
Lapsi syntyy tänne maailmaan uskovaisena. Riippumatta siitä,mihin uskoon tai kansaan hän syntyy.
Jos lapsi kuolee,niin henki palaa antajansa luo.
Mitään lohdun sanoja on vaikea keksiä.
Lapsen menetys on aina ankara isku. Silloinkin,kun tietää,että hänellä on parempi olla siellä,missä on.
Tieto siitä,että lapsi on taivaassa on kyllä lohduttava,mutta ei se vähennä menetyksen tuskaa.
Lapsi on lapsenuskossa niin kauan, kunnes oppii ymmärtämään omaa vastuutaan sielunsa tilasta.
Lohdutuksen sanojen löytäminen pahan menetyksen kärsineille on aina vaikeaa. Siinä tuntee itsensä niin avuttomaksi.
Sanoisin vain, että lapsella on hyvä olla ja hän on taivaassa teitä odottamassa, koska uskon niin.
......
Kysymyksiä ilman vastauksia.
Mikä on alkutila? Missä elämä syntyy ja mikä elämän synnyttää ja mikä on elämän tarkoitus? Onko lapsen syntymä samanlainen biologinen tapahtuma kuin ajatellaan olevan oravanpojalla, vai onko ihminen jotakin muuta ja enemmän? Ihmissielu, mikä se on, mistä se tulee ja mihin se menee? Onko tietoa vai onko uskoa?
Olen uskonnoton uskovainen, jos tälläinen luonnehdinta sallitaan.
Osanottoa ja kokemuksen myötäelämistä. Lohdutuksen sanoja on varmasti vaikea löytää tuossa tilanteessa.
Elämään kuuluu syntyminen ja kuoleminen yhtä luonnollisina asioina. Syntymisestä iloitsemme ja kuolemaa suremme. Kaikki elämä on korkeimman kädessä ja ohjauksessa.
Lasten kaltainen on Jumalan valtakunta. Lapsihan ei synnistä vielä mitään tiedä.
Kova paikka. Halaisin. Taivaalla minäkin lohduttaisin. Sehhän on totuus, taivaaseen menee myös kohtuun kuollut lapsi.
Kyllä pääsee.
Synti on este vanhurskaudelle, ja synti on se, mitä Joh. 16.9 sanoo synniksi > Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun, > 18:15-17
"Ja he toivat hänen tykönsä myös pieniä lapsia, jotta hän koskisi heihin; mutta sen nähdessään opetuslapset nuhtelivat tuojia. Mutta Jeesus kutsui lapset tykönsä ja sanoi: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.""
Se sinun upotuskasteesi nyt jäi?
Tämän tulkintasi kanssa olen kyllä samaa mieltä. Kuten osoitat ei se kaste mahda ollakkaan ihan niin tärkeä.
Nyt on myös oikea asenne lapsen uskoon.
Hyvä, että ollaan samaa mieltä lapsista ja kasteesta.
monilla sinne täytyy mennä tuonelan kautta. Pikkulapsena kuoleminen on karmallinen seuraus menneestä ruumiistuksesta. Uusi ruumistus on aina vaivalloista. He, jotka pääsevät ylösnousemuksesta osallisiksi ei tarvitse enää käydä helvetinvaihetta kuoleman jälkeen, vaan pääsevät heti taivastilaan.
Olen aikainviisauden harrastaja.
http://www.aikainviisaus.net/foorumi/
Totta kai. Kupaankin vastaan että kyllä. Mikä saa sinut epäilemään....
Kuinka Jumala joka on elämän ja kuoleman Herra synnyttäisi ensin elämän ja sitten ennenkuin lapsi kasvaa ymmärtämään luovuttaisi hänet "suosiolla" saatanan haltuu...
Kyllä lapsi on perisynnin alainen eikä ilman Kristusta lapsikaan voi peleastua ei ennen syntymää eikä syntymän jälkeen....
Ja vaiket halunnutkaan kuuulla sanon kuitenkin että turhaan ei raamatussa lue että - alusta asti Jumala on meidät tuntenut. Jumala on meidät äitimme kohdussa muovannut ja päivien lukumäärän säätänyt. Kuinka lapsi joka on viaton voisi elää muutoin kuin Jumalalle kunniaksi? Se on mahdotonta.
jotka vastasitte.
Näin ollen olemme yhtä mieltä siitä, että vauvat pääsevät taivaaseen vaikka heitä ei ehdittäisikään kastaa ennen kuolemaa.
Minusta se on hyvin lohduttava asia kertoa surevalle äidille ja isälle.
Se vain ei ole luterilaisen opin mukainen käsitys. Toisaalta en siitä paljon piittaa koska lapsena jo minulle opetettiin, että lasten on taivasten valtakunta. Olen sen tiedon pitänyt aikuisenakin.
Silloin, kun lapseni olivat vauvoja niin äidilläni oli tapana sanoa vauvasta, joka hymyili nukkuessaan, että vauva hymyilee omalle Jumalalleen.
Olen vl- Lapsi pääsee taivaaseen, vaikka ei olisi kastettu. Niilo Rauhalan runo kertoo asian kauniisti ja antaa sanoja lohduttaa surevia vanhempia.
Enkelin tuttu
Yöllä
enkeli löysi hänet kauniista vauvankehdosta
puhtaalta tuoksuvan pitsikatoksen alta
ja kantoi hänen sielunsa pois.
Aamu oli äidille ja isälle outo.
Järkyttyneinä he havahtuivat hereille. Heidän sydämensä vavahti
kuin tyyni yöllinen vedenpinta
aamun äkillisestä pyörteestä
ja huone tuli täyteen
kyynelten tuskaa.
Vielä yöllä
äiti oli ruokkinut häntä
ja vaihtanut puhtaat vaipat.
Ja äidin nukuttua
isä oli havahtunut vielä hereille,
säätänyt lämpöpatteriin sopivan lämpötilan
ja kuunnellut hiljaista hengitystä.
Se lapsi oli esikoinen,
kuukausi ja kahdeksan päivää,
eikä häntä vielä ollut kastettu.
Kaikki askeleet tästä aamusta läpi päivien
olivat äidille ja isälle
kuin vaellusta syvässä, kylmässä hangessa.
Kaksi viikkoa he itkivät itseään tyhjäksi;
niin kuin kuohuva aalto aallonperään
niin heidän sydämensä virrat olivat syvät.
Kun he kahdestaan olivat kantaneet lapsensa
kappelista kynttilöiden keskeltä
roudan rakoon hiljaisen lumen alle,
he tunsivat kulkevansa edestakaisin
autiolla rannalla tyhjinä ja paljaina
kuin syyskoivu pitkän tuulen jäljiltä.
Yhdessä he sitten päättivät lähteä liikkeelle.
Heitä heitteli eteenpäin kysymys,
lohdutuksen kaipuu.
Tyhjyyden yllä väreili levoton hätä:
Oliko lapsemme enkelin tuttu?
Kappelissa kirkkoherra oli jättänyt heidät
tuntemattoman Jumalan eteen,
rukoillut kastamattoman lapsen puolesta
mutta lohdutuksen valkoiset liljat
eivät olleet puhjenneet
pienen arkun kannelle.
He soittivat naapurin ovikelloa.
Vanha mies avasi ja säikähti
heidän väsyneitä silmiään,
joita peitti kyynelten usva.
»Oliko lapsemme enkelin tuttu?»
- Olen tässä lähdössä kauppaan
enkä usko mihinkään, mitä en ole nähnyt,
kaikenlaistahan sitä tähän ikään mennessä
on saanut kuulla.
He tapasivat puistossa vanhan naisen,
joka ulkoilutti koiraansa.
»Oliko lapsemme enkelin tuttu?»
Nainen sähähti valmiin vastauksen:
»Olen aina sanonut,
ettei lapsia tarvitse syntyä
tähän täyteen maailmaan.
Ja minultakin on mennyt monien öitten uni,
kun olen ajatellut,
mitä lapsi yhteiskunnalle maksaa.»
Äiti ja isä etsivät lohdutusta
kuin kevään oksaa,
johon lehti puhkeaisi ja lämmin viserrys.
He koputtivat kirkkoherran kanslian oveen.
»Anteeksi, jos häiritsemme,
mutta jäimme vastausta vaille.
Oliko lapsemme enkelien tuttu?»
- Jaa, rakkaat ystävät, muistanhan teidät,
kuinka olette jaksaneet?
Olisi ollut onnellista puhua toista kieltä
mutta kuin pienokaistanne ei vielä ollut verhonnut valkoinen kastemekko.
Otan täältä hyllyltä vihkosen,
josta minun täytyy suoraan kysymykseenne lukea näin: »On lapsi ainutlaatuinen
Jumalan luomana
vaan ei hän synny vapaana, ei valkeudessa,
vaan hänet käärii vielä yö,
hän enkeleille vieras on
ja Jumalalle mahdoton,
jos puuttuu kasteen armotyö…»
Ja niin äiti ja isä
huomasivat kulkevansa itkun talvihuurussa
pitkin lumista jalkakäytävää
ja tuuli heitteli kasvoihin
kylmiä jäähileitä
lohduttomassa kaupungissa.
Jossain pitkän taipaleen takana oli se viimeinen kesä,jolloin äidin vanha isoisä
oli pitänyt häntä polvillaan,
pientä tyttöstä,
ja puhunut lasten valtakunnasta.
Ja yhtäkkiä surevat silmät avautuvat
kaukaiselle auringolle.
Ja äiti huudahtaa lumisella jalkakäytävällä:
»Näen vanhan auringon isoisän silmistä
hänen polviltaan,
silloin oli läsnä lasten valtakunta.»
»Lähdetään sitä etsimään», mies lausui.
He matkustivat pieneen, kaukaiseen kylään,
koputtivat vanhalle, kuluneelle ovelle,
jota isoisä oli vuosikymmeniä avannut.
»Asuuko täällä isoisän aurinko?» he kysyivät.
Tutut kasvot lapsuuden yhteisistä leikeistä vastasivat:
»Sitäkö etsitte,
isoisän aurinko ei täältä ole laskenut vielä,
täällä on vielä niitä, joiden mukana
kulkee kirkas laulu
ja joiden keskellä elää jäätymätön lähde.
Sen reunalla heitä lohdutetaan
ja lapset enkeleinä leikkivät.»
- Nyt löydämme vastauksen,
oliko lapsemme enkelin tuttu,
huudahtaa äiti.
»Menkää järven toiselle puolelle ,
siellä he tänä iltana kokoontuvat
ja kaikki vastaukset elävät
heidän sanassansa.»
Kun ilta oli tullut,
he avasivat arkaillen oven huoneeseen,
jonka täytti kirkas laulu.
Lapset olivat istuutuneet vanhempien keskelle pöydän äärelle.
Pöydällä oli iso raamattu
ja vanha, harmaatukkainen mies
istuutui sen taakse ja avasi kirjan.
»Tuo on kuin isoisäni»,
kuiskasi vaimo miehelleen,
»ja kaikkien kasvoilta loistaa
isoisän aurinko.»
»Lasten valtakunnasta
tahtoisin puhua teille»,
aloitti vanhus vakaa
puheensa kirkkain sanoin.
»Ei ole Isämme edessä
yhtään niin arvokasta
kuin on pieni lapsi,
uskomme esikuva.
Mieleeni vuosien takaa
nousee nyt monta lasta,
jotka kuolivat kehtoon
pieninä, kuihtuneina,
silloin kun kylien yli
sairaus outo kulki.
Tyhjäksi äidin syli
monessa kodissa muuttui,
mutta kodista kotiin
kaikui toivon sana:
Kristus Vapahtajana
lapset huomaansa sulki;
elämän sykkeen yli
kaartui jo armon taivas,
ennen kuin yksikään päivä
kehdon ylitse kulki.
Kristuksen tähden lapsi
vapaana syntyy tänne,
Golgatan ristin valo
lapsen sielussa paistaa,
Kristuksen laupias syli
lasta jo idussa kannattaa.
Lehteä puhtaampana,
joka puhkeaa oksaan,
lapsi silmänsä avaa
elämän ensi päivään.»
Tuolilta ponnahti vaimo ylös
kostunein silmin
ja huudahtaa vanhuksen puheen lomaan:
»Tuossa on lapsemme armo,
hän oli enkelin tuttu,
isoisän aurinko oli hänen pukunsa,
kun hän kehdossa jätti meidät!»
Puheen päätettyään
vanhus kysyy vaimolta ja mieheltä:
»Onko teillä pukuna isoisänne aurinko,
se mikä vuorella paistaa
lasten valtakunnassa,
oletteko te enkelin tuttuja?»
»Me tahtoisimme nähdä lapsemme
enkelien keskellä»,
he sanovat,
»me haluaisimme pukeutua lapsemme pukuun
ja kulkea isoisämme tietä.
Antakaa meille se valo,
joka loistaa kasvoiltanne.»
Ja monet kädet kohoavat heitä hohti,
vuorella kohisee puhdas virta,
kun anteeksiantamuksen siunaus
kulkee heidän ylitsensä.
Jumalan pyhä, kirkas vaate
kääriytyy heidän ympärilleen
ja taivaat liikahtelevat ilosta.
Kun kevät puhkesi,
he taittoivat kaksi puhdasta vihreää oksaa.
Toisen he panivat lapsensa tyhjään kehtoon
ja toisen painoivat sulaneeseen multaan
pienelle hautakummulle.
He kuuntelivat kaukaa palanneiden lintujen huilujen ääntä
ja itkivät hiljaa valoisia kyyneleitä
toistensa silmien edessä
isoisän auringon kirkkaudessa.
- Niilo Rauhala -
Kuinka kaunis runo.
Tuo lohdutusta moneen perheeseen.
Kiitos sinulle, Tyyneli.