Olenko onneton? Tällä hetkellä ainakin. En näe valoa tunnelin päässä, haluan olla yksin ja kaikki ahdistaa. Haluaisin nukkua koko päivän ja olla juttelematta kenellekään. Sitten tunnen syyllisyytta siitä että minun ei tulisi ajatella näin onhan minulla asiat jotakuinkin kohdallaan. Minulla on rakastava poikaystävä (ainakin toistaiseksi), uusi työpaikka isossa firmassa, kohtuullisen hyvät tulot (jos nyt ei kaikki menisi opintolainan maksuun) ja kavereita (toistaiseksi). Yliopiston loppytyöni masentaa ja en saa mitään aikaiseksi. Ajattelen aina että "tänä viikonloppuna" tai "töitten jälkeen" opiskelen, mutta sitten kaikki aika meneekin siihen etten tee mitään... nukun, surffaan netissä, kerron itselleni että epäonnistun ja juon pari lasia viiniä... En ole suunnitellut mitään muutamaan kuukauteen sillä syyllä että minun täytyy opiskella. En jaksa olla pirteä ja sosiaalinen. Käytän opiskelua tekosyynä siihen että minua ei kiinnosta kommunikoida tai nähdä kavereita... haluan olla peiton alla. Valitan koko ajan - esimerkiksi nyt...
Miksi minun täytyy olla tällainen? Elämässäni ei ole tarkoitusta - käyn töissä, salilla ja yritän opiskella. Minusta tuntuu että valitsin väärin... olisiko minun täytynyt omistaa elämäni sen punaisen tuvan ja perunamaan etsimiseen ja hedelmöittää takapiha pienilla ihmisillä? Olisiko se tuonut elämääni tarkoitusta? Valitsin uran, matkustelun ja lasin viiniä joten en tiedä.
Huomenna olen taas väsynyt töissä, menen kuntosalille joskus lounasaikaan tai aamuisin ja tämä tuo minulle energiaa jaksaa läpi päivän. Adrenaliini-endorfiini vaikutus on ilmeinen. Olenko koukussa tähän mielihyvään jonka saan rääkkäämällä itseäni juoksumatolla tai kipua jonka tunnen nostelemalla painoja? Valitin ennen että olen ylipainoinen, en valita enää, mutta tämän on korvannut henkinen epäonnellisuus itseni kanssa ja epäonnistumisen pelko joka lamauttaa minut koko päiväksi.
En tiedä mitä tehdä. Jospa tämä menee ohitse... Onko kenelläkään muulla samoja tunteita että elämän pitäisi olla kohdallaan mutta jostain syystä tuntuu että se ei ole? Onko tämä masennusta, ahdistusta, vai mitä? En tiedä pitäisikö minun keskustella tästä kenellekään - kai tämä tänne palstalle kirjoitus on jo alku. Poikaystäväni tietää että olen paineen alaisena yliopisto teesini kanssa ja hyvä niin muuten kai meillä menisi poikki jos hän luulisi tätä pysyväksi olotilaksi.
Jospa tämä taas tästä.
Miksi minun täytyy olla tällainen? Elämässäni ei ole tarkoitusta - käyn töissä, salilla ja yritän opiskella. Minusta tuntuu että valitsin väärin... olisiko minun täytynyt omistaa elämäni sen punaisen tuvan ja perunamaan etsimiseen ja hedelmöittää takapiha pienilla ihmisillä? Olisiko se tuonut elämääni tarkoitusta? Valitsin uran, matkustelun ja lasin viiniä joten en tiedä.
Huomenna olen taas väsynyt töissä, menen kuntosalille joskus lounasaikaan tai aamuisin ja tämä tuo minulle energiaa jaksaa läpi päivän. Adrenaliini-endorfiini vaikutus on ilmeinen. Olenko koukussa tähän mielihyvään jonka saan rääkkäämällä itseäni juoksumatolla tai kipua jonka tunnen nostelemalla painoja? Valitin ennen että olen ylipainoinen, en valita enää, mutta tämän on korvannut henkinen epäonnellisuus itseni kanssa ja epäonnistumisen pelko joka lamauttaa minut koko päiväksi.
En tiedä mitä tehdä. Jospa tämä menee ohitse... Onko kenelläkään muulla samoja tunteita että elämän pitäisi olla kohdallaan mutta jostain syystä tuntuu että se ei ole? Onko tämä masennusta, ahdistusta, vai mitä? En tiedä pitäisikö minun keskustella tästä kenellekään - kai tämä tänne palstalle kirjoitus on jo alku. Poikaystäväni tietää että olen paineen alaisena yliopisto teesini kanssa ja hyvä niin muuten kai meillä menisi poikki jos hän luulisi tätä pysyväksi olotilaksi.
Jospa tämä taas tästä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Gradustahan moni ottaa paineita vaik ei pitäisi.
Pieni stressi opiskelussa on hyväksi mutta sen suurempaa ei pidä olla.
Ehkä sulla on menny vaan vähän liian rutiineiks nää jutut.
Ota vähän vapaata.
Tosi hyvin kyl kirjotat ja purat tunteitas.
Kerro mitä sinulla on sydämelläsi muilekin.
Ehkä tää on just se hyvä alku.
Voisin melkein copypastettaa tuon kirjoituksesi lähes kokonaan.
Muinullakin on gradu kesken ja muutama kurssi opintoja jäljellä. Pitäisi tehdä, mutta ei vaan jaksa ja kiinnosta yhtään. Jos suunnittelee illoiksi tai viikonlopuiksi jotain tulee hirveä syyllisyys kun oikeasti olisi pitänyt opiskella.. Toisaalta olen yrittänyt pari kertaa tehdä tässä väsymyksessä ja vitutuksessa tuota gradua ja eihän siitä mitäään tullut, lisää korjattavaa vaan.
Mulla ei ole aavistustakaan mistä tuon motivaation voisi löytää. Kaverit vaan kirjottaa gradujaan valmiiksi tuosta vaan, mutta minä en saa sitä aikaiseksi. :( Masentavaa. Yritän pettää itseäni selittämällä että teen kuitenkin 40h/vko töitä ja siksi olisi ymmärrettävää etten saa gradua valmiiksi samaan tahtiin kuin opiskelukaverit, jotka eivät käy töissä.
Olen myös aika varma että tämä on väärä valinta elämälleni. En minä halua oikeasti olla uraihminen, enkä halua vastuullista työtä johon pitää panostaa lähes 24/7. Haluan ihan tavallisen perustyön, jonka voi jättää työpaikalle eikä sitä tarvitse kotona pohtia. Myös kotiäitiys houkuttaa, mutta eipä tuo mies siihen oikein innostu.
"Onko kenelläkään muulla samoja tunteita että elämän pitäisi olla kohdallaan mutta jostain syystä tuntuu että se ei ole?"
Minusta tuntuu juuri tuolta! Ehkä se on masennusta, sillä ainakin minusta tuntuu hyvin masentuneelta. Tai sitten masennus on vain seuraus siitä että toimii omia arvoja vastaan. On nostanut jonkun ei-niin-tärkeän asian liian korkealle, jolloin itselle oikeasti tärkeät asiat eivät saa tarpeeksi huomiota ja tuo masentaa.
Ehkä puhuminen tai kirjoittaminen auttaa, ainakin kannattaa varmasti kokeilla. Minulla valitettavasti on sellainen pieni aavistus, ettei tämä mene olotila mene pois vain odottamalla. Tälle pitäisi tehdä jotain, mutta mistä saisi voimaa uskaltaa muuttaa elämänsä kokonaan? Entäs jos valitseekin taas väärin? Ehkä jos vaan nukkuisi tarpeeksi kauan, ongelmat häviäisivät itsestään.
Joskus helpottaa tietää että ei ole ainoa joka kärsii näiden "paineiden" alaisena. En tiedä piilottelevatko muut opiskelu kaverit todellakin peiton alla niin kuin minä tänään, mutta helpottaa tietää että tämä on "ihmisellistä".
Juu olen myös tehnyt masennuksen-vitutuksen alaista kirjoittamista. Ei siitä mitään tule, paha mieli vaan kun on niin tyhmä olo.
Niin siis kaikki kurssi kaverini ovat jo kirjoittaneet gradunsa vuosi sitten ja minä jatkoin opintojani vuodella (useasta syystä). Niin minkä taakseen jättää sen taas edestään löytää... hyvin totta. Nyt ei ole sitten niitäkään kurssikavereitakaan joista etsiä tukea. Kaikki ovat muuttaneet ja jatkaneet elämäänsä. Nyt kai syytän sitä että minulla ei ole tukea... syytän kaikenlaista kakkaa. Milloin on väärä ilma, huono kahvi ja maailman vitutus...
Todellakin motivaatio puuttuu - loppytyöni palautus päivä on 1.9 - jospa se motivaatio löytyisi sitä ennen tai sitten se saamarinmoinen paniikki jolloin kirjoitusta tulee yötäpäivää ja peräpukamat saa palkkiona kovasta työstä.
En mennyt töihin tänään. Yritin kylläkin ja sain itseni ulos ovesta, mutta kävellessäni poikaystäväni kanssa linja-auto pysäkille kyyneleitä alkoi juosta silmistä ja en mennyt töihin. Istuin puiston penkillä ja menin kotiin peiton alle. Tunsin syyllisyyttä soittaessani työpaikalle ja sanoessani "kai täällä jotain on taas liikkeellä". Siis muut olivat liikkellä en minä joten testasin taas teorian "ehkä jos vaan nukkuisi tarpeeksi kauan, ongelmat häviäisivät itsestään", eivät tuntuneet häviävän... Nukuin yhteen iltapäivällä ja itkin puolituntia.
Ajattelin taas tässä piristäytyä ja katselen kirjapinoa ja tuhansia artikkeleita. Tiedän että se gradu ei valmistu katselemalla tai minun olotilaani ei helpota se itsesääliin vajoaminen. Toivon että olisin parempi ihminen ja tietäisin mitä haluaisin ja tekisin "töitä" sen eteen. Kaikki tuntuu jäävän viime tinkaan ja toimivan hetken mielijohteesta...
Poikaystäväni on erilainen. Hän on hyvin keskittynyt saamaan mitä hän haluaa. Hän suunnittelee paljon asioita (mitä tehdä, nähdä ja kokea). Hän on tunnollinen ja täsmällinen kaikessa. Hän kysyy minulta joka päivä olenko tehnyt mitään ja AIONKO tehdä mitään. Se saa minut tuntemaan itseni enemmän luuseriksi. Ajattelin pyytää häneltä kuukauden "taukoa" niin saisin olla niin masentunut ja vittuuntunut kun haluan ilman että minulla tulisi syyllisyyden tunne siitäkin että olen ajamassa hänet pois luoltani. Toimisikohon tuo? Jospa saisin jotain aikaiseksi kun ei ole koko ajan joku kyselemässä.
Tätä kakkaa purkaessani alkaa naurattaa. Kai tämä kirjoittaminen helpottaa. Mietin että tämähän on aivan naurettavaa tai sitten päässä alkaa vipattaa joku solu väärään suuntaan...
Sanoit "On nostanut jonkun ei-niin-tärkeän asian liian korkealle, jolloin itselle oikeasti tärkeät asiat eivät saa tarpeeksi huomiota ja tuo masentaa." Niin siis kaikki ei-tärkeät asiat ovat liian korkealla. Mitä hittoa minä sillä hyvällä työpaikalla, jaguaarilla ja luksus talolla teen joista haaveilen tulevaisuudessa? Niitä kun ei saa hautaan mukaan ja mitä minä vanhana muistelen että olipa kamaa! Näyttelen valokuva albumia kamoistani kun muut mummelit kertovat lapsenlapsistaan... Päivä päivältä tuntuu enemmän väärälle valinnalle.
"Tälle pitäisi tehdä jotain, mutta mistä saisi voimaa uskaltaa muuttaa elämänsä kokonaan?" - sanoppa muuta! Tuntuu kun kävelisin oma-kaivamassa ojassa kun olisi ollut se valmis tie mitä mennä vieressä... Mistä saisi sen voiman olla enää kaivamatta sitä omaa ojaa ja tehdä sitä mistä tulee hyvämieli ja onnellisuus - en kyllä tiedä tällä hetkellä mistä. Entäs jos valitseekin taas väärin? Jospa se oma oja olikin parempi kun se tie. Tuntuu että menee vituilleen valitssee miten tahansa. En ole onnellinen mistään valinnasta, etsinkö vihreämpää ruohoa aidan takaa?
aaarggh! alkaa taas ahdistaa - taidan miettiä liikaa... jos miettisin näin paljon sitä gradun kirjoitusta niin se olisi varmaan jo valmiina. Täytyy kai ryhdistäytyä.
Pidetään toisiamme kädestä kiinni kohtalotoverini! Jospa se siitä huomenna.
Teetkö töitä viikonloppuisin?
Ku viikonloppusin voisit sitä gradua säätää ja muulloin sit keksittyy vain työhön.
Älä laita kaikkia munia samaan koriin.
..vaikka oikeasti pitäisi tehdä töitä.
Tuo tilanne poikaystäväsi kanssa on vähän ikävä, jos hän joka päivä muistuttaa sinua tekemättömistä töistäsi. :( Varmasti kyllä mietit tuota gradua päivittäin ilman hänen muistutuksiaan! Tuo kuukauden tauko kuulostaa hyvältä idealta, ettei hän muistuttaisi sinua ja etenkin ettet itse miettisi koko lopputyötä hetkeäkään. Ottaisit "kesäloman" tuosta. Oikeastaan suosittelen myös loman ottamista töistä(vuosiloma/palkaton vapaa/sairasloma), että saisit oikeasti leävätä. Tai sitten stressaat ja teet gradua vain sateisina päivinä. Muina lomailet siitä. Tuo edellisen vastaajan "teet töitä viikot ja gradua viikonloput"-vastaus ei toimi. Eihän normaalit työssäkäyvät ihmisetkään tee töitä 7pv/vko ja käytä kaikkea vapaa-aikaansa niiden miettimiseen, joten miksi meidän pitäisi?!
Minun poikaystävänikin kirjoittaa graduaan, tosin paljon paremmalla menestyksellä kuin minä. Hän on aloittanut opinnot vuoden minun jälkeeni ja todennäköisesti valmistuu ennen minua. Onneksi hän osaa jotenkin samaistua tähän stressiin, eikä painosta minua. Minun gradunkirjoitukseni yleensä menee kauheaksi itkemiseksi vain, joten en edes yritä kirjottaa hänen kanssaan samaan aikaan. Pilaan vaan toisen kirjoitusfiiliksen. Hänen gradunsa on loppusuoralla, ehkä jatkan omaani kun hän saa omansa valmiiksi. Ehkä.
Itse aloitin tuon gradun tekemisen viime vuoden alussa labrahommilla. Nuo eivät oikein menneet suunnitelman mukaan. Alkuperäisen suunnitelman mukaan gradun olisi pitänyt olla valmis viime syksynä. No eipä se valmiiksi tullut. Viime kesänä gradustressi oli korkeimmillaan, en saanut enää nukutuksi ja itkin vaan koko ajan. Otin tuollaisen kuukauden loman kaikesta, gradusta ja töistä. Se auttoi kyllä ja parin viikon kuluttua alkoi löytyä asioita joista osasi olla iloinen, eikä stressi ollut enää ainoa tunne.
Olen yrittänyt tehdä gradua aina kun tulee pieni motivaatio siihen. Ja oikeasti, kun antaa ajan kulua motivaatio tulee takaisin! Hankaluus tässä tosin on se, että minulla tuo motivaatio näyttää tulevan noin puolen vuoden välein pariksi päiväksi.. :D Vähitelen olisi löydyttävä motivaatiota jostain, sillä muuten kirjoitan vielä viisikymppisenäkin tuota!
Minun mielestäni teit oikein kun soitit työpaikalle. Ei siitä kannata syyllisyyttä tai mitään tuntea. Sairaslomat ei kuulu muille kuin sinulle, ja mitä olisit voinut edes tehdä jos olisit vain itkenyt koko päivän. Tuo on tosin paljon helpompi sanoa toiselle kuin uskoa itse.
Miltä alalta muuten teet graduasi ja onko sitä jo paljon valmiina? Itse teen biotieteistä ja minulla on jo valmiina (tai no ei ihan valmista tekstiä) n.10 sivua. Tosin tämä on vain menetelmiä ym. Kirjallisuus on vielä ihan vaiheessa, muutamia artikkeleja olen lukenut viime kesänä mutta nekin olen onnistunut unohtamaan täysin.
Ääh.. pakko palata töiden pariin. Mutta kirjoittelemisiin!