Olin nyt viikonloppuna kummipoikani ristiäisissä, itsekin raskaana viimeisilläni. Katsoin vauvaa ja pidin sylissä, juttelin ja silitin päätä. Onhan se suloinen, mutta kertaakaan ei tullut sellainen olo, että "ihanaa, kohta minullakin on tällainen".
Päinvastoin, ensimmäisen kerran toivoin että en olisi itse raskaana. Ja hirveän huono omatunto sen takia. Tietysti mahassa kasvava vauva on minulle jo nyt tärkeä ja yritän jo nyt kaikin tavoin suojella häntä, mutta odotan kauhulla synnytystä. En siis itse synnyttämistä vaan sitä kun vauva on maailmassa ja minä vastuussa siitä.
Tuntuu etten todellakaan ole valmis äidiksi. Miten voi tuntea näin tässä vaiheessa?! Tuntuu että olen ihan hirveä ihminen. En pärjää lapsen kanssa, en osaa hoitaa sitä, pitää tyytyväisenä, olla hyvä äiti.
Kummipoikakin tuntui koko ajan olevan tyytymätön, vaikka kaverini imetti ja vaihtoi vaippoja vähän väliä. Oikeasti teki mieli huutaa vauvalle, että mitä helvettiä sä siinä kitiset koko ajan, vaikka äitisi ei muuta tee kuin paapoo sua. TIEDÄN, olen hirveä :/ Ei pieni vauva sitä tahallaan tee, ja pelkään että ajattelen samalla tavalla omasta vauvastakin. :´(
Huomaan jopa kadehtivani ihmisiä, jotka eivät ole raskaana, joilla ei ole lapsia, vaan elävät nuoruuttaan ja elämäänsä ns. täysillä. Aivan kuten minäkin ennen, en edes muista millaisia huolia oli ennen raskautta. Ei varmaan mitään..
Tunnen aivan älyttömän huonoa omaatuntoa. Eihän tämä lapsi pyytänyt tähän maailmaan syntyä, mehän se tänne tehtiin. Ja pelkään että vauvassa on jotain "vikaa", rangaistuksena näistä ajatuksista.
En mitään muuta halua kuin rakastaa lastani, mutta pelkään että pystynkö siihen? Pelkään jo nyt niitä unettomia öitä, vauvan itkua, väsymystä, jatkuvaa vauvan hyssyttelyä, tyytyväisenä pitämistä ja avuttomuuden tunnetta kun se ei onnistukaan. Pelkään että minulle tulee masennus enkä osaa nauttia vauvasta. Pelkään että musta tulee totaalisen surkea äiti.
Päinvastoin, ensimmäisen kerran toivoin että en olisi itse raskaana. Ja hirveän huono omatunto sen takia. Tietysti mahassa kasvava vauva on minulle jo nyt tärkeä ja yritän jo nyt kaikin tavoin suojella häntä, mutta odotan kauhulla synnytystä. En siis itse synnyttämistä vaan sitä kun vauva on maailmassa ja minä vastuussa siitä.
Tuntuu etten todellakaan ole valmis äidiksi. Miten voi tuntea näin tässä vaiheessa?! Tuntuu että olen ihan hirveä ihminen. En pärjää lapsen kanssa, en osaa hoitaa sitä, pitää tyytyväisenä, olla hyvä äiti.
Kummipoikakin tuntui koko ajan olevan tyytymätön, vaikka kaverini imetti ja vaihtoi vaippoja vähän väliä. Oikeasti teki mieli huutaa vauvalle, että mitä helvettiä sä siinä kitiset koko ajan, vaikka äitisi ei muuta tee kuin paapoo sua. TIEDÄN, olen hirveä :/ Ei pieni vauva sitä tahallaan tee, ja pelkään että ajattelen samalla tavalla omasta vauvastakin. :´(
Huomaan jopa kadehtivani ihmisiä, jotka eivät ole raskaana, joilla ei ole lapsia, vaan elävät nuoruuttaan ja elämäänsä ns. täysillä. Aivan kuten minäkin ennen, en edes muista millaisia huolia oli ennen raskautta. Ei varmaan mitään..
Tunnen aivan älyttömän huonoa omaatuntoa. Eihän tämä lapsi pyytänyt tähän maailmaan syntyä, mehän se tänne tehtiin. Ja pelkään että vauvassa on jotain "vikaa", rangaistuksena näistä ajatuksista.
En mitään muuta halua kuin rakastaa lastani, mutta pelkään että pystynkö siihen? Pelkään jo nyt niitä unettomia öitä, vauvan itkua, väsymystä, jatkuvaa vauvan hyssyttelyä, tyytyväisenä pitämistä ja avuttomuuden tunnetta kun se ei onnistukaan. Pelkään että minulle tulee masennus enkä osaa nauttia vauvasta. Pelkään että musta tulee totaalisen surkea äiti.
Vastaukset 12
Vanhimmat
rimakauhulta uuden asian edessä.
Äläpä hättäile, sinusta tulee maailman paras äiti omalle lapsellesi!
asiat muuttuu kun se on oma lapsi.. kyllä minustakin tuntui että en ole tarpeeksi hyvä lapselleni tai en osaa olla äiti.. kaipa se on ihan normaalia.. nytten arki menee mutkitta ja olen paras äiti omalle lapselleni..
Tuollainen ajattelu on normaalia ja kuuluu olennaisena osana raskauteen. Itse olin seitsemännellä kuulla raskaana, kun kaverini vauva syntyi. Käytiin sairaalassa katsomassa ja olihan se vauva "ihan kiva". En tuntenut mitään ihmeellistä tätä vauvaa kohtaan, vaikka yhdessä kaverin kanssa raskaana oltiinkin oltu. Vauva ei ollut mitenkään suloinen (ja harva vauva onkaan) ja pelkäsin aivan mielettömästi, että oma vauvani olisi niin ruma, etten kykenisi sitä rakastamaan. Raskaana ollessa niitä hölmöjä ajatuksia tuli koko ajan ja näin jälkeenpäin vähän naurattaakin nuo jutut :)
Synnytystä en jaksanut pelätä, kun laskettu aika meni viikolla yli ja olo oli sen mukainen. Eikä se synnytys sitten paha lopulta ollutkaan vaan todella helppo, ehkä liiankin helppo, kun olin paljon pahempaan varautunut. Ja vauva toki oli ruma ja turvonnut, silmäkin oli mustana :) en myöskään tuntenut mitään äärimmäistä rakkautta vauvaa kohtaan, kun se nostettiin rinnalle. Olin lähinnä vain hölmistynyt siitä, että koko touhu oli ohi ja että tässä se vauva nyt on.
Pakokauhu oli valtava, kun minut jätettiin YKSIN vauvan kanssa sitten huoneeseen nukkumaan. Eihän se vauva mitään nukkunut vaan tuijotti koko ajan minua niillä mustilla silmillä. En tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä, joten valvoin siinä vauvan kanssa aamukuuteen. Vauvan turvotus laski ja alta paljastui harvinaisen kaunis ja siropiirteinen poika. Kotiin lähdettäessä aloin sitten olla jo poikani lumoissa ja siitä lähtien rakkaus kasvoi päivä päivältä.
Ja ihan käsihän minä tuon vauvan kanssa aluksi olinkin. Kaikki oli vaikeaa, eikä aivot toimineet yhtään, mutta eipä se lopulta ydinfysiikkaa ollutkaan.
Olen itse todella kärsimätön kaikki-mulle-ja-heti -ihminen, joka ei vastoinkäymisiä kestä ilman itkupotkukiukkuraivareita. Vauvan tultua olen kuitenkin kasvanut valovuosia ihmisenä. Poika on todella rauhallinen, kärsivällinen ja perustyytyväinen hymypoika. Neuvolassa sain alusta asti kuulla, kuinka lapsi on vanhempiensa peili ja meidän pojasta näkee heti, että minä olen rauhallinen ja kärsivällinen äiti. Joka kerta tuo tuli tyrmistyksenä, vaikka kaipa se totta on. Kerran tai kaksi meni pojan itku niin yli, että annoin vauvan miehelle ja menin hetkeksi toiseen huoneeseen keräämään voimia. Poika on nyt 7kk.
Tänään tuli kaupassa tuntematon mies katselemaan vauvaa ja totesi siinä samalla, että kun noin rauhallinen poika, näkee heti, että kotona on kaikki hyvin. Mieheni totesi ennen pojan syntymää, että vauvasta tulee varmasti koliikkilapsi, koska minä olen niin hysteerinen :)
Minusta kuoriutui (omasta mielestäni) hyvä äiti, joten en usko, että sinullakaan vaikeuksia on :) Oman vauvan kanssa jaksaa mitä vain, muistat vain nukkua, kun siihen on mahdollisuus ja laske vaikka lampaita samalla, kun mietit, mitä ihmettä se vauva nyt itkee (ja vauva itkee yleensä yhtä kolmesta: nälkä, uni tai märkä vaippa, meillä ei märkää vaippa itketty ikinä, joten oli vähemmän arvailtavaa). Omaa vauvaa ei voi verrata muiden vauvoihin. En minäkään välttämättä jaksaisi kaverini vauvan itkua kauheasti kuunnella, mutta omaan poikaani reagoin täysin eritavalla. Eikä meidän poika juuri itkekään, ei ole ikinä sillä tavalla itkenyt.
Lykkyä tykö, älä stressaa liikaa ja kuuntele omia vaistoja. Minä en ollut vauvoja juuri nähnyt ennen omaani, saati sitten hoitanut sellaista, mutta kyllä se pikkuhiljaa sieltä luonnistuu. Vieläkin, näin 7kk synnytyksestä, herään välillä öisin tarkistamaan, että onhan se vauva ihan oikeasti olemassa siinä ja en kai vain ole nähnyt pelkästään unta :)
Hei hyvä odottava äiti.
Edellinen vastaus oli jo todella fiksu ja kaiken kattava,mutta haluan silti itsekin osaltani lohduttaa Sinua. Tunteita omaa lasta kohtaan ei todellakaan voi verrata suoraan muita vauvoja kohtaan. Oma on sentään aina ihan oma ja täysin ainutlaatuinen. Sinulla on sentään asiat hyvin kun olet huolissasi siitä mitä tulet tuntemaan lastasi kohtaan. Sehän osoittaa sen että rakastat jo nyt tulevaa lastasi ja olet huolissasi hänen hyvinvoinnistaan. Ja sehän on lopulta se kaikkein tärkein asia, josta poikii se rakkaus ja huolenpito, joiden avulla saat taatusti lapsestasi kasvatettua kunnon ihmisen, ja voit jopa saada suunnatonta iloa uuden ihmisen hoivaamisesta ja kasvattamisesta. Joten ei mitään syytä huoleen,onnellinen se lapsi jonka vanhempi ymmärtää tuntea pelkoa ja huolta lapsensa hoidosta ja kasvatuksesta!
Hyviä vastauksia tänne olikin jo tullut, piti kuitenkin vielä itsekin kirjoittaa. Minulla oli samanlaisia tuntemuksia ennen vauvani syntymää. En ole oikein koskaan ollut tekemisissä pienten lasten kanssa, enkä edes pitänyt lapsista erityisemmin. Ei kai kukaan koskaan ihan täysin voi ollakaan "valmis äiti". Äidiksi kasvetaan, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin.
Itselläni meni monta kuukautta ennen kuin osasin oikeasti rakastaa vauvaani, noina kuukausina tunsin todella huonoa omaatuntoa ja olin mielestäni maailman surkein äiti kun en tuntenut rakkautta vauvaani kohtaan. Alku olikin meillä rankkaa ja olin todella väsynyt. Mutta sitten vähitellen huomasin rakastavani vauvaa enemmän kun mitään muuta koskaan. Kyllä se äidinrakkaus sieltä tulee, ja se onkin sitten mahtava tunne!
Ja ihan varmasti osaat hoitaa vauvaasi. Opit ajan myötä tulkitsemaan vauvaasi, että mitä mikin itku tarkoittaa ja onko vauvalla nälkä/väsy/muuten vaan paha olo. Sinusta tulee se henkilö, joka tuntee vauvan parhaiten ja joka on myös vauvalle se kaikkein tärkein.
Muista siis, että on ihan normaalia olla "vähän pihalla" näistä asioista vauvan syntymän jälkeenkin. Masentuminenkin on ihan normaalia ja yleistäkin, ja siihen saa apua neuvolassa.
Toivon teille kaikkea hyvää jatkossa!
Minäkin olen ihan varma siitä :) Minäkin koko ajan lähinnä kauhulla ajttelin sitä, kun vauva syntyy ja toivoin, että pysyis vaan mahassa eikä mulle toisten vauvat mitään tunteita herättäneet, vielä nytkin,se oma vauva (jo 6 kk) vaan saa sydämen läpättämään :)
Äläkä sitten pelästy, jos se äidinrakkaus ei heti leimahda, kun saat vauvan syliisi synnytyksen jälkeen tai ekoina päivinäkään, ei sinussa ole mitään vikaa, mullakin varmaan vasta kuukauden päästä kolahti ja tosi lujaa :D Ja sitten sitä rakastaakin niin, että itkettää vaan ;)
Samoin minä ajattelin kaikki kauheudet etukäteen ja siksi osasin valmistautua. Hyvät asiat sitten yllätti. Nyt nuo ajatukset voi olla juuri rimakauhua.
Ennemminkin pidän sinua sopivampana äidiksi kuin naiivia lapsellista äitiä joka luulee kaiken olevan pelkkää leikkiä.
Toivottavasti kun tutustut lapseen ajatukset muuttuu. Alussa väsymys voi olla tunteille esteenä.
En saanut unta, kun on niin paha ja alakuloinen olo. Tulin siis etsimään lohdutusta tältä palstalta ja sitä tuntuikin löytyvän, olo on jo parempi kun tietää, ettei ole yksin tuntemustensa kanssa! Etenkin kirjoitus, missä äiti kertoi ekasta yöstä sairaalassa mustasilmäisen vauvansa kanssa lämmitti mieltä niin, että puhkesin täällä ihan nauramaan ääneen:)
Olen viimeisilläni oleva yksinodottaja. Koko raskausajan olen ollut todella hyvillä mielin ja postiivisella tuulella, fyysisestikin kaikki on mennyt aivan loistavasti ja olen jaksanut touhuta viimeiseen asti kaikenlaista, pysynyt aktiivisena.
Jouduin kuitenkin viimeisellä kuulla keskelle muutto- ja remontointiruljanssia, joka olikin odotettua rankempi juttu etenkin henkisesti ja luulen, että väsytin itseni siinä pahimman kerran. Olen malttamaton ja olin suunnitellut KAIKEN olevan tiptop ja kaunista ennen vauvan tuloa ja olen raatanut päivästä toiseen asunnossa paikkoja kuntoon laittaen.
Nyt olo on ollut viikon verran todella alakuloinen, epävarma ja masentunut, yksinäinenkin. Minulla on kyllä paljon tukevia ja auttavia ihmisiä ympärilläni, mutta jotenkin nyt kai kaipaisi sitä kaikista läheisintä syliä, johon käpertyisi iltaisin epävarmuuksissaan. Häntä, joka kehusi, kuinka kaunis olen ja ihana ja miten kaikki järjestyy hyvin. Mutta kun sitä ei ole on olo kurjaakin kurjempi ja pelko siitä, miten vauvan kanssa sitten jaksaa ja pärjää kaivelee mieltä ja itku tulee tämän tästäkin.
Yleensä puhutaan tuosta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta minulla näyttää olevan loppuraskauden masennus. En kyllä pelkää niinkuin aiheen aloittanut etten rakastaisi vauvaa, tai minulla ei ole "masua" kohtaan negatiivisia tuntemuksia, muittenkin vauvat aiheuttavat hymyn huulille, mutta pelkään yksinkertaisesti miten ihmeessä selviän vauvan kanssa yksin ja miten osaan hoitaa häntä oikein ja niin että hänestä kasvaa ilman isänsä välitöntä läsnäoloa tasapainoinen pikkuihminen?
Olisiko muita vastaavanlaisessa tilanteessa olevia? Tilanteesta ja tuntemuksista keskusteleminen tekisi varmasti todella hyvää!
Mamalainen
rakastaa jotain ihmistä joka ei ole vielä syntynytkään? Hän on vielä mahassa, ettekä ole edes tavanneet vielä.
Itse tulin sairaalasta tyhjään kotiin vauvan kanssa, joka oli minulle aivan vieras. Itkin ja paruin vauvan kanssa yhteen ääneen ekan ja seuraavan yön, kunnen tiennyt mitä tehdä sen huudolle. Olo oli tosi yksinäinen.
Nyt, kolme vuotta myöhemmin, minulla on ihana lapseni, jonka tunnen paremmin kuin kukaan muu, ja rakastan häntä enemmän kuin kukaan muu. Hänkin sanoo minua omaksi aarteekseen. :)
Minä todella kasvoin äidiksi, mutta olen yhä muutakin. Et siis muutu yhdessä yössä Äidiksi, vaikka se ensisijainen tehtäväsi onkin ainakin alkuun. Muista vaan kuka olet ollut ennen vauvaa, niin ehdit kyllä olemaan se vielä vauvan syntymän jälkeenkin... :) Ja lapsesi rakastaa sinua, koska olet paras äiti minkä hän voi saada...
Meillä vauva joutui sairaalassa viikoksi hoitoon ja itse makasin voipuneena vaikean sektion jälkeen. Kotiin tultaessa olo oli vieras ja vain väsynyt. Tuntui ,että vauva vain koko ajan vaatii ja neuvolaa varten suoritettiin. Sitten neuvolassa piti täyttää kaavake masennuksesta. Tietenkin laitoin vain ,että hyvin menee:) Miehen kanssa vahdittiin painoa ekat 2kuukautta. Hiljalleen omat kivut hellitti ja vauva vahvistui. Annoin tuttelia ja purkkia , ihme ja kumma imetinkin 1vuotiaaksi. Jossain kohti se kiinnittyminen vain tapahtuu ja nyt nautin kovasti kun 2-vuotias huutelee äiti..Vuodatukseni lopetan. Minusta on hyvä merkki olla rehellinen omien tunteidensa edessä. Kummitätini kommentti aikanaan pysäytti. Miltä sinusta tuntuu kun teille muuttaa kokonaan uusi:)
Nyt sitten kakkosen la.n ollessa käsillä olen luvannut antaa itselleni aikaa. En kestoile , annan tuttelia myös , en suosi kantoliinaa heikon selkäni vuoksi. Sanon isovanhemmille , että haluan joskus nukkuakin pari tuntia , annan purkkiruokaakin jne. Luulenpa , että jaksava äiti on parasta lapselle kuin sädekehänsä alle lyyhistyvä äiti..Kaikkea hyvää sinulle.
et todellakaan ole ainoa laatuasi :D Mä sain esikoiseni vajaa 3 kk sitten, synnytys oli varsin kivulias kun en ehtinyt saamaan minkäänlaista puudutusta eikä vauvan syliin saatuani ensimmäinen ajatus todellakaan ollut että voi kun se on niin ihana ja suloinen ja blaa blaa blaa...
Raskausaikana kävin myös kaikki mahdolliset asiat mielessä läpi, ilot, surut, pelot ja monta monta kertaa tuli mieleen et mitä hittoa mä oonkaan menny tekemään... Ja edelleen välillä tulee semmosia hetkiä, et toivon etten olisi ikinä lasta saanutkaan... Se ei silti tarkoita ettenkö pidä vauvastani huolta tai ettenkö hänestä välittäisi. Ja kyllä, koen ennemminkin että olen hetki hetkeltä enemmän kiintynyt vauvaani, rakkaus-sanaa en osaa tässä yhteydessä käyttää... Surullista kyllä, mutta totta. Ehkä sekin muuttuu ajan myötä.
Nyt vasta viikko sitten kun kuulin pienen poikani nauravan ekaa kertaa kunnolla ääneen, multa meinas päästä itku kun tajusin miten ihana se oma lapsi kuitenkin loppujen lopuksi on. Se oli semmonen hetki, joka tuo jaksamista huonoihinkin päiviin. Välillä ollaan myös itketty vauvan kanssa kilpaa, kun tuntuu etten riitä hänelle tai osaa tehdä mitään oikein tms tms.
Mulla on kyllä mies "apuna", hän käy töissä ja lopun ajan istuu koneella ja pelaa. Harvemmin kumminkaan häneltä oikeaa apua saa, ennemmin lisätyötä minulle. Ehkä sitten kun vauva ei enää ole niin riippuvainen mun tisseistä, who knows... Mutta koska rakastaa, sitä vaan jotenkin jaksaa.
Itse koen, et oon kasvanu äitiyden myötä paljon. Oon aina ollu perfekstionisti monessa asiassa, myös itseni suhteen, mut nyt oon jotenkin oppinut antamaan periksi myös itselleni, kaiken ei tarvitse olla ihan täydellisesti koska kukaan ei siihen pysty. Osaan antaa itselleni anteeksi myös negatiiviset tunteet ja ajatukset ja hyväksyn ne osana minua!!!
Kyllä sinä äitiyteen pystyt, valmis siihen ei voi olla koskaan, mutta kaiken oppii, luota itseesi!!!
Tosi paljon olet saanut positiivista palautetta äideiltä, joilla asiat ovat kääntyneet parhain päin. Puhut kuin minun suullani ja siksi haluan kertoa oman tilanteeni. Tiedän, että tämä ei helpota ajatuksiasi mutta haluan kertoa, koska olen realisti ja minun kohdallani kaikki kertomasi pahat tunteet ovat konkretisoituneet! Itselläni oli täysin samanlaisia ajatuksia ennen lapsen syntymää. En ole ikinä erityisemmin pitänyt lapsista. Päinvastoin olen kai perinteinen lapsivihaaja :/ Mua ärsyttää rääkyvät räkänokat marketeissa ja sukulaisten ja tuttujen lapsia kehun väkisin vaikka ne mun mielestä on vaan tosi rumia ja ärsyttäviä. Inhoan mm. kummilasten synttäreitä, joihin on pakko osallistua!! Tiedän, niiden pitäisi olla ihania ja hauskoja juhlia...
Halusin uskoa, että kun saan oman lapsen niin suhtautumiseni muuttuu. Ja on se muuttunutkin. Oma lapsi on aina oma lapsi. Se on omasta mielestä kaunein ja suloisin lapsi mitä on. Meidän lapsemme on tarkkaan harkittu, toivottu ja vakaan 10 vuoden liiton jälkeen hankittu. En ole mikään naiivi teiniäiti, joka uskoo rakastavansa lastaan varauksetta ja lapsen tuovan pelkkää onnea ja sisältöä elämään. Tiesin, että lapsen kanssa on rankkaa. Lasta ei mielestäni myöskään hankita vain, jos on vauvakuume. Minulla sellaista ei ole koskaan ollut. Halusin ennemminkin, että minulla olisi joskus aikuinen lapsi, jälkeläinen. En jaksaisi vauva- ja pikkulapsiaikaa. Odotan aikaa kun voimme keskustella, matkustella ja puhua elämästä viinilasi kädessä. Tiedän, jos en ole hyvä äiti myös pienelle lapselle, ne keskustelut tulevat olemaan surullisia... Puntaroin omia tunteitani, ennen lapsen hankintaa, koska tiesin, etten rakasta lapsia. Päädyimme kuitenkin lapseen, koska koimme olevamme valmiita ja halusimme lasta, omaa lasta. Myös mieheni lupasi olla avuksi ja on sitä ollutkin. Mailmaa on kierretty ja molemmilla vakituset työt. Kaikki tuntui olevan hyvin. Nyt kun lapsi on täällä, minua kuitenkin kaduttaa ja hukutan itseni kyyneliin joka ikinen päivä. Jos en rakastaisi omaa lastani ja narsistisesti uskoisi antavani sille parhaan mahdollisen elämän, antaisin sen pois heti.
Ensin kaikki oli hyvin mutta kun synnytyksestä oli kuusi viikkoa, romahdin täysin ja mieleni täytti viha lasta kohtaan. Hoidan lastani hyvin ja kaikki kehuvat kuinka hyvin meillä meneekään! Näkeehän sen lapsesta... Ja paskapuhetta sanon minä. Mua tympäsee kaikki sedät ja tädit, jotka hokevat tuota. Hoidan lasta manuaalisesti. Hymyilen ja juttelenkin sille väkisin, koska niin pitää tehdä. Oikeasti mua ei vois vähempää kiinnostaa!!! Lapsi ei sitä huomaa, vielä. Tiedän. En voi ikuisesti esittää hyvää äitiä. Ja pari kertaa olen jo tiuskaissutkin lapselle, että "lopeta toi kitinä, sulla on kaikki hyvin!" Siksi mua pelottaakin.
Mullakin oli raskausaikana pelkoja, että lapsessa olisi jotain vikaa, "kostona" tuntemuksistani. Ei kuitenkaan, lapsemme on täydellinen. Se nukkuu ja syö hyvin, eikä turhia kitise. Tämä ei kuitenkaan auta mun oloa. Kun vauva herää yöllä viideltä, olen kiukkuinen. Että se kehtaa herättää mut. Olen kuitenkin rauhallinen ja yritän syöttää sitä, koska tiedän että sillä on pakko olla nälkä, jos viime syötöstä on yli 6 tuntia. Mutta se syö parikymmentä milliä ja nukahtaa. Vien sänkyyn ja kitinä alkaa. Tässä vaiheessa olen jo raivon partaalla. Söisit perkele kun kerran tarjosin äsken, mikset syönyt! Nytkö pitäisi saada lisää... Tiedän että lapsemme on super helppo, mulla ei vaan ole pätkääkään pinnaa. Mietin mikä tilanne olisi, jos lapsemme olisi oikeasti haastava. Olen huono äiti!
Lapsen hoito ei todellakaan ole ydinfysiikkaa... Tiesin, että tulen selviämään perushoidosta. Suurin osa äideistä pystyy kyllä tyydyttämään lapsen tarpeet ja niin pystyt sinäkin. Sen näkee siitä, että olet ajatellut asiaa. Mulle oli kuitenkin järkytys, että vaikka pystyn luuloistani huolimatta rakastamaan lastani ja hoitamaan lasta, en pysty hallitsemaan omaa mieltäni. En tiedä kuinka mulle käy. Toivottavasti vuoden päästä asiat ovat jo paremmin. Nyt musta tuntuu, että olen lapsen vanki ja pakkotyöntekijä. Mua ei huvita perhekerhot ja muut missä voisi keskustella muiden äitien kanssa ja saada vertaistukea. Miksi pitäisi keskustella vielä lapsesta, kun sen kanssa jotuu muutenkin olemaan kokoajan! Haluaisin, että se nukkuisi yöt säännöllisesti ja voisin niin lähteä takaisin töihin. Mä hajoan kotona!! Tiedän, että kun saan etäisyyttä lapseen olen parempi äiti.
Anteeksi, tästä taisi tulla pääosin oma vuodatukseni mutta mua kävi ehkä vähän risomaan nuo positiiviset vastaukset, joita olit saanut. Toivottavasti sulle käy kuitenkin hyvin. Tiedoksi kuitenkin, että jos ei käykään, niin et ole silti yksin tunteidesi kanssa...