Monta kertaa päivässä avovaimoni/tyttöystäväni saattaa monta minuuttia puhella itsekseen ja kun kysyn, mitä hän sanoi, väittää että ei sanonut mitään. Olen tästä hänelle sanonut mutta kieltää kaiken. Psykiatrilleen sanoi että olin sanonut noin ja asiaan ei olla puututtu.
Harhoja hänellä on ollut ja "epätodellisuuteen vaipumista", sanomansa mukaan ei ole enää. Söi 400-600mg Seroquelia puolisen vuotta, kunnes lopetti koska hänestä tuli sanojensa mukaan hirviö eikä lopulta nähnyt mitään syytä, miksi hänen edes olisi niitä pitänyt syödä. Hän saattaa saada yksin ollessaan kamalan raivarin josta ei jälkeenpäin muista mitään muuta kuin että niin on kai käynyt, kun tulen kotiin niin joskus on dvdsoitin ollut heitetty seinään, puhelimia on mennyt, tietokoneen osia, astioita, vaatteita, tyynyjä... Hän on myös hyvin vainoharhainen, joka kerta kun esim. katsomme televisiota ja menen toiseen huoneeseen puhumaan puhelimeen enkä jää hänen kanssaan, hänen on aina pakko kysyä kenen kanssa puhuin ja puhuinko ihan oikeasti tämän kanssa. Jos viivyn treeneissä puolikin tuntia myöhempään, tai jos en tule kotiin sillä sekunnilla kun on sovittu, hän aluksi epäilee että olisin käyttämässä huumeita tai jonkun toisen naisen kanssa, vaikka näin ei siis todellakaan ole, ja lopulta uskoo mitä sanon. Baarissa emme voi käydä, koska "siellä voi olla jotain tuttuja". Hän pelkää jokaista joskus tuntemaansa ihmistä nykyään.
Hän käy psykiatrilla pari kertaa viikossa, olen yrittänyt saada häntä oikeaan terapiaan, koska en ole julkiseen terveydehuoltoon kovinkaan luottavainen.
Hän on 15-vuotiaasta asti sairastanut masennusta ja ahdistusta. Ystäviä ei hänellä ole yhtään, paitsi minun ystäväni joihin on minun kautta tutustunut. Ei kuulemma edes halua omia koska tuntee liian suuren vastuun tulevan kavereiden mukana, häntä pelottaa olla sosiaalinen muiden kuin perheenjäseniensä tai minun kanssa. Kaverini ovat juuri sillä rajalla. Ainoa ilo hänen elämässään on minä ja kissat. Laulamisesta innostuu kun siitä puhutaan.
Pitäisikö minun soittaa vaimoni psykiatrille ja kertoa miten asia on? Vai antaa vaan olla ja odottaa kunnes pahin tapahtuu? Yritän keskustella hänen kanssa näistä usein, mutta hän vaan raivostuu ja kieltää kaiken.
Ollaan viime aikoina riidelty paljon, joka ei johdu näistä ylläolevista asioista, ja eroamassakin ollaan oltu hänen tahdostaan, mutta sisimmässämme emme kumpikaan tahdo erota. Enkä edes haluaisi, rakastan kaikesta huolimatta häntä ja yritän antaa hänelle kaiken tukeni, kuten hän minulle.
Harhoja hänellä on ollut ja "epätodellisuuteen vaipumista", sanomansa mukaan ei ole enää. Söi 400-600mg Seroquelia puolisen vuotta, kunnes lopetti koska hänestä tuli sanojensa mukaan hirviö eikä lopulta nähnyt mitään syytä, miksi hänen edes olisi niitä pitänyt syödä. Hän saattaa saada yksin ollessaan kamalan raivarin josta ei jälkeenpäin muista mitään muuta kuin että niin on kai käynyt, kun tulen kotiin niin joskus on dvdsoitin ollut heitetty seinään, puhelimia on mennyt, tietokoneen osia, astioita, vaatteita, tyynyjä... Hän on myös hyvin vainoharhainen, joka kerta kun esim. katsomme televisiota ja menen toiseen huoneeseen puhumaan puhelimeen enkä jää hänen kanssaan, hänen on aina pakko kysyä kenen kanssa puhuin ja puhuinko ihan oikeasti tämän kanssa. Jos viivyn treeneissä puolikin tuntia myöhempään, tai jos en tule kotiin sillä sekunnilla kun on sovittu, hän aluksi epäilee että olisin käyttämässä huumeita tai jonkun toisen naisen kanssa, vaikka näin ei siis todellakaan ole, ja lopulta uskoo mitä sanon. Baarissa emme voi käydä, koska "siellä voi olla jotain tuttuja". Hän pelkää jokaista joskus tuntemaansa ihmistä nykyään.
Hän käy psykiatrilla pari kertaa viikossa, olen yrittänyt saada häntä oikeaan terapiaan, koska en ole julkiseen terveydehuoltoon kovinkaan luottavainen.
Hän on 15-vuotiaasta asti sairastanut masennusta ja ahdistusta. Ystäviä ei hänellä ole yhtään, paitsi minun ystäväni joihin on minun kautta tutustunut. Ei kuulemma edes halua omia koska tuntee liian suuren vastuun tulevan kavereiden mukana, häntä pelottaa olla sosiaalinen muiden kuin perheenjäseniensä tai minun kanssa. Kaverini ovat juuri sillä rajalla. Ainoa ilo hänen elämässään on minä ja kissat. Laulamisesta innostuu kun siitä puhutaan.
Pitäisikö minun soittaa vaimoni psykiatrille ja kertoa miten asia on? Vai antaa vaan olla ja odottaa kunnes pahin tapahtuu? Yritän keskustella hänen kanssa näistä usein, mutta hän vaan raivostuu ja kieltää kaiken.
Ollaan viime aikoina riidelty paljon, joka ei johdu näistä ylläolevista asioista, ja eroamassakin ollaan oltu hänen tahdostaan, mutta sisimmässämme emme kumpikaan tahdo erota. Enkä edes haluaisi, rakastan kaikesta huolimatta häntä ja yritän antaa hänelle kaiken tukeni, kuten hän minulle.
Vastaukset 2
Vanhimmat
..antaa pahimman tapahtua! Huomenna psykiatrille soittamaan. Ei nekään osaa lukea ajatuksia, jos potilas ei itse kerro. Omaisten tuki on tuikitärkeä hoitotilanteessa. Uskon ja toivon, että osaavat hyvin arvioida miten tietonsa käyttävät. Tiedän että tilanteesi on tukala, mutta ei saa jäädä odottamaan asioiden ajautumista pahempaan tilaan.
Harhoja voi olla muussakin häiriössä kuin skitsoferniassa. Olen koko elämäni ajan nähnyt läheltä paranoidisen ja masentuneen, mutta ilman hoitoa olleen ihmisen toimintaa. Hänellä on harhoja ja puhuu itsekseen. "Ihmisten ilmoilla" hän on "normaali", mutta läheisilleen hän näyttää todellisen olemuksensa. Kerro vain lääkärille kaikki huolesi ja havaintosi. Voi hyvin olla, että tyttöystäväsi antaa itsestään todellisuutta vastaamattoman kuvan vastaanotolla. Myös on huolestuttavaa, ettei hän ota lääkkeitään, mutta silti voi lääkärille kertoa ottavansa tai ei kerro, ettei ota niitä. Ei ole helppoa elää tuollaisen ihmisen lähellä, vaikka miten paljon rakastaisi häntä. Arvostan huolenpitoasi. Voimia sinulle.