Monta kesää meni surressa raastavaa, manipuloivaa ja alistavaa ihmissuhdetta. Surressa työasioita ja raha-asioita.
Sitten sairastuin masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Olen saanut lääkityksen, joka tuntuu jonkin verran auttavan. Ja pääsin terapiaan.
Sen verran olen kuntoutunut että pysyn hoitamaan välttämättömät asiat, kaupat ja virastot ja lääkärit.
Ahdistavien vuosien ja ex-suhteeni aikana menetin ystäväni, joita oli paljonkin, ainakin kavereita. Nyt ei ole oikeastaan ketään.
Vieläkään en pysty nauttimaan siitä että menisin esim. kahville, rannalle, ravintolaan, kylään. Sen verran ahdistus on vielä pinnalla. Ja sosiaalisten tilanteiden pelko.
Kävelylenkeille olen itseni pakottanut. Niistäkään en voi kuitenkaan nauttia samalla tavalla kuin ennen. On jotenkin ulkopuolinen olo. Ja väsynyt ja huippaava. Joskus vähän parempi mutta esim. liikkumisen riemua en voi vaan tuntea. Eikä koskaan ole oikein iloinen ja voimakas, toiveikas, huoleton olo.
Tätä tämä on... jonkinlaista yksin hönöttämistä, päivät samanlaisia, puolipakolla tehtyjä kävelylenkkejä, pakollisten asioiden hoitamista puolipakolla, fyysisten sairauksien (todellisten ja osaltaan varmaan kuviteltujen) pelkoa, jolta rauhoittava lääke vie pahimman kärjen, mutta kuitenkin.. JOtenkin voimatonta ja turhautunutta oloa. Joskus raivio siitä että miksi minusta tuli tällainen...
Kesäkin lähenee loppuaan ja kohta tulee pimeä. Voi kun joskus vielä voisi tuntea elämisen riemua!
Sitten sairastuin masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Olen saanut lääkityksen, joka tuntuu jonkin verran auttavan. Ja pääsin terapiaan.
Sen verran olen kuntoutunut että pysyn hoitamaan välttämättömät asiat, kaupat ja virastot ja lääkärit.
Ahdistavien vuosien ja ex-suhteeni aikana menetin ystäväni, joita oli paljonkin, ainakin kavereita. Nyt ei ole oikeastaan ketään.
Vieläkään en pysty nauttimaan siitä että menisin esim. kahville, rannalle, ravintolaan, kylään. Sen verran ahdistus on vielä pinnalla. Ja sosiaalisten tilanteiden pelko.
Kävelylenkeille olen itseni pakottanut. Niistäkään en voi kuitenkaan nauttia samalla tavalla kuin ennen. On jotenkin ulkopuolinen olo. Ja väsynyt ja huippaava. Joskus vähän parempi mutta esim. liikkumisen riemua en voi vaan tuntea. Eikä koskaan ole oikein iloinen ja voimakas, toiveikas, huoleton olo.
Tätä tämä on... jonkinlaista yksin hönöttämistä, päivät samanlaisia, puolipakolla tehtyjä kävelylenkkejä, pakollisten asioiden hoitamista puolipakolla, fyysisten sairauksien (todellisten ja osaltaan varmaan kuviteltujen) pelkoa, jolta rauhoittava lääke vie pahimman kärjen, mutta kuitenkin.. JOtenkin voimatonta ja turhautunutta oloa. Joskus raivio siitä että miksi minusta tuli tällainen...
Kesäkin lähenee loppuaan ja kohta tulee pimeä. Voi kun joskus vielä voisi tuntea elämisen riemua!
Vastaukset 3
Vanhimmat
ELÄMÄ ON!
Mä olen masentunut ja yksinäinen. Tämä kesä meni melko taval eri lailla ku olin suunnitellu. Monet päivät on ikäänkuin karanneet käsistä. Olen nukkunu pitkälle iltapäivään ja ei ole saanut oikein otetta mistään. Eipä mulla ole kavereita eikä mitään minne menisi. Ei kiinnosta matkustaakaan. Niin, yksin ei huvita matkustaa eikä ole rahaakaan ylimääräistä. Nytkin aurinko paistaa ja olen yöpaidassa sisällä ja mietin, miten saisin itseni pakotettua edes ulkoilemaan. Huono omatunto kun sisällä vain nysväilen.
Eipä mullakaan ole juuri koskaan sellainen iloinen, voimakas, toiveikas jne. olo, jota itsekin kuvailit. Suoraansanoen paska olo melkein koko ajan. Tai sitten on vain tylsää.
sure vaan suremisen arvoisia asioita.
>Niistäkään en voi kuitenkaan nauttia samalla tavalla kuin ennen>
>Voi kun joskus vielä voisi tuntea elämisen riemua>
Mutta olet joskus nauttinut ja olet tuntenut riemua?
Siitä sinun pitäisi olla onnellinen eikä surra sitä mitä on ollut.
Muista vain ilolla niitä hetkiä kun olit onnellinen.
Ennen oli ennen ja nyt on nyt.
>Joskus raivio siitä että miksi minusta tuli tällainen>
Tämä raivo voisi olla hyväkin juttu.
Älä suostu hyväksymään sitä että olet "tälläinen"
vaan vaadi muutosta.