Tammikuun 30. päivänä 1933 Hitler nimitettiin Saksan valtakunnan kansleriksi. Samana päivänä antisemitismista tuli Saksan valtionideologia.
Natsien antisemitistinen politiikka tukeutui pitkään historialliseen traditioon. Katolisen kirkon piirissä oli muotoutunut juutalaisvastaisen politiikan hallinnollinen prosessi. Vuosisatojen aikana kirkolliskokoukset säätivät juutalaisvastaisia lakeja, joista tuli myös valtiollisten toimenpiteiden ohjenuora ja keskiajalla melko yhtenäinen "kansainvälinen juutalaisoikeus" (Hilberg 1990: 19). Martti Lutherin uskonnolliseen antijudaismiin liittyi itumuodossa ajatus juutalaisväestön fyysisestä tuhoamista. Kirjoituksessa Schem Hamphoras (1543) Luther vaati juutalaisia rangaistavaksi siten, "että kujat täyttyvät verestä, että kuolleet olisi laskettava ei sadoissatuhansissa, vaan kymmenissäsadoissa tuhansissa". (sit. Köhler 1988) Saksalainen tutkija Otto Köhler totesikin, että tämä murhaava Luther-lause olisi siteerattava kaikkialla siellä, missä puhutaan antisemitismin juurista Saksassa (Köhler, 1988). Modernissa antisemitismissä ajatuksen juutalaisten fyysisestä tuhoamisesta esitti vuonna 1887 saksalainen antisemitisti Paul de Lagarde. Hän vaati juutalaisten "tuhoamista niin perusteellisesti kuin mahdollista" (de Legarde 1887: 347). Adolf Hitler tukeutui tähän aatehistorialliseen perintöön. Hitler viittasi "Mein Kampf"issa vastustajien likvidoinnin välttämättömyyteen etenkin sodan oloissa. Käsitellessään "tilinteon laiminlyöntiä marxilaisuuden kanssa" Hitler totesi, että ensimmäisen maailmansodan aikana olisi tarvinnut pistää "yhdellä kertaa kaksitoista-, viisitoista tuhatta..heprealaista kansanturmelijaa ...myrkkykaasupilveen". (Hitler, 1941, osa 2.: 372; vrt. myös osa 1.: 197, 231). Hitlerin "Mein Kampf"ista tai NSDAP:n 25-kohdan ohjelmasta ei ole löydettävissä suoraa vaatimusta juutalaisten kansanmurhasta. Ei ole myöskään perusteltua väittää, että kehitys olisi pakonomaisesti johtanut Auschwitzin kaasukammioihin ja kuuden miljoona juutalaisen murhaamiseen. Toisaalta on kuitenkin todettava, että kansallissosialistinen ideologia sisälsi valmiuden juutalaisten tuhoamiseen.
Yksi taustatekijä, joka johti Auschwitzin tuhoamisleirin syntyyn, oli ajatus maailmanherruudesta. Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa oli suursaksalaisen liiton (Alldeutscher Verband) puheenjohtaja Class esittänyt ajatuksen "vihollisista eli ihmisistä vapaista alueista" ja "evakuoinnista" valloituspolitiikan osana. Classin ajatus sai kansanmurhan luonteen Saksan miehittämissä Itä-Euroopassa ja johdonmukaisen sisällön "Generalplan Ost"issa (vrt. Madajczyk 1962).
Hyökkäys Puolaan käynnisti tuhoamisprojektin, josta muodostui olennainen askel tiellä Auschwitziin. Hitler antoi syyskuun 1. päivänä 1939 määräyksen ns. eutanaasiamurhien toteuttamisesta (Aktion T-4), jotka kohdistuivat psyykkisesti häiriintyneisiin, vaikeavammaisiin ja muihin yhteiskunnan painolastiksi katsottuihin. Taustalla oli ajatus välttämättömyydestä säästää sodan aikana kuluja, sairaansijoja, hoitohenkilökuntaa ja elintarvikkeita. Murhien määrä nousi yli 70 000:n vuoden 1941 elokuuhun mennessä.
Aktion T-4 oli tärkeä välietappi matkalla kohti tuhoamisleirejä. Sen toteuttajat toimivat myöhemmin tuhoamisleireillä. Samalla luotiin tekniset edellytykset joukkomurhille: kaasukammiot ja polttouunit. Vielä tärkeämmän tekijän muodosti Auschwitzin synnylle se huomio, että byrokratia oli valmis toimeenpanemaan puolutuskyvyttömien ihmisten murhaamisen ja että tälläinen toiminta ei nostattanut suurempaa julkista vastarintaa tai protestia (vrt. Aly/Heim 1991: 267). Vuonna 1942 laski tilastotieteilijä Edmund Brandt "eutanaasiamurhien" kautta saavutettavan seuraavien 10 vuoden aikana 880 miljoonan silloisen valtakunnan markan säästöt. (Aly/Heim, 1991: 269).
Maailmanherruustavoitteeseen ja vallan varmistamiseen Itä-Euroopassa liittyi itärintaman sotatalousesikunnan laatima suunnitelma "vihreä mappi" (Grüne Mappe), jonka toteuttamisen arvioitiin vaativan 30 miljoonan Neuvostoliiton kansalaisen hengen (vrt. Aly/Heim, 1991: 269, 272). Tämä suunnitelma on yksi tekijä, joka johti "juutalaiskysymyksen loppullisen ratkaisun" toteutumiseen Auschwitzin muodossa. Myös SS:n erikoisjoukkojen toiminta miehitetyillä Neuvostoliiton alueilla oli olennainen askel kohti Auschwitzin muuttumista tuhoamisleiriksi. Sen puitteissa surmattiin noin 2,2 miljoonaan ihmistä (Wilhelm 1983: 595).
Auschwitzin kehitys keskitysleiristä tuhoamisleiriksi
SS:n johtaja Heinrich Himmler antoi käskyn huhtikuussa 1940 rakentaa Oswiecimin kylän lähelle keskitysleirin puolalaisia poliittisia vankeja varten. Kesäkuun 14. päivänä 1940 leirille saapuvat ensimmäiset vankit. "Te ette ole saapuneet
parontalaan, vaan saksalaiseen keskitysleiriin, josta ei ole muuta tietä ulos kuin krematorion savupiippu", tervehti heitä SS-upseeri Karl Fritzsch.
Helmikuussa 1941 Hermann Göring vaatii kirjeessään Himmlerille, että Auschwitzin keskitysleirin on asetettava 8 000 - 12 000 orjatyöläistä kemianalan suurkonsernin IG-Farbenin rakennusprojektin käyttöön (Bastian 1994: 33). Joulukuussa 1940 IG-Farbenin johto oli tehnyt päätöksen rakentaa Auschwitzin lähistölle synteettisen kumin ja öljyn tuotantolaitoksen. Projektin mittavuutta kuvaa se, että tehtaan arvioitu energiankulutus olisi ollut suurempi kuin koko Berliinin (vrt. Roth 1989).
IG-Farbenin ja SS:n välille syntyi historiallinen yhteistyösuhde. IG-Farben oli valmis investoimaan IG-Auschwitziin 900 miljoonaa valtakunnan markkaa ja SS takasi orjatyövoiman. Samalla syntyi piloottiprojekti, jossa modernin teknologian käyttöön yhdistyivät vapaa palkkatyö (saksalaiset työnjohtajat, länsieurooppalaiset ammattityöläiset), pakkotyö (puolalaiset pakkotyöläiset) ja orjatyö (keskitysleirin vangit) (vrt. Roth 1989: 25-28). Auschwitz laajeni nopeasti IG-Farbenin orjatyövoimaleirinä vuoden 1941 aikana. IG-Farbenin tarpeita varten perustettiin Auschwitzin yhteyteen oma keskitysleiri Monowitz (Auschwitz III). Auschwitzin nopean kasvun ja laajenemisen takana oli ennen kaikkea se, että siitä tuli IG-Farbenin "orjatyöleiri" (vrt. Müller-Hill 1984: 71). Vangit olivat konsernille halpaa työvoimaa. Se maksoi SS:lle aputyöläisestä 3 mk/päivä ja 4 mk/päivä ammattimiehestä. Sellaiset menot kuin sairaus- ja vanhuusvakuutusmaksut, loma- ja ylityökorvaukset sai IG-Farben täysin unohtaa. Orjien ravinnon IG-Farben joutui vuodesta 1943 kustantamaan. Normaalisti käsitti orjatyöläisen annos päivässä: kupin korvikekahvia, litran vesisoppaa, 375 gr. leipää ja 8 gr. margariinia. Aliravitsemuksesta, työ- ja majoitusolosuhteista johtuen säilyi vangin työkyky keskimäärin 3-4 kuukautta. Sen jälkeen vanki lähetettiin takaisin keskitysleirille, jossa hän joutui kaasutettavaksi ja IG-Farbenin edustajat kävivät valitsemassa uudet tilalle. IG-Farben toteutti täten kansallissosialistien suunnitelmaa likvidoida vangit pakkotyöllä (vrt. Arbeitsgruppe 1965: 26-34; Borkin 1990: 105-119).
Kesällä 1941 Himmler totesi Auschwitzin komendantille Hössille, että "Johtaja on antanut määräyksen juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisemista" ja paikaksi oli valittu Auschwitz mm. hyvien liikenneyhteyksien vuoksi (Bastian 1994:35). Elokuussa 1941 Adolf Eichmann vieraili Auschwitzissa keskustelemassa tuhoamisohjelman toteuttamisesta. Rudolf Hössille ja Adolf Eichmannille oli selvää, että naisten ja lasten murhaamista ei voitu toteuttaa ampumalla, koska se olisi SS-miehillenkin ollut liian suuri psyykkinen rasite.
Syyskuussa 1941 tapettiin Auschwitzissa 600 neuvostoliittolaista sotavankia ensimmäisen kerran Zyklon-B:llä, jota valmisti IG-Farbenin hallinnassa ollut DEGESCH-yhtiö (Frankfurt a/M) ja toimitti IG-Farbenin alainen firma Tesch & Stabenow. Sitä aikaisemmin IG-Farben oli osallistunut eutanaasiamurhiin luovuttamalla tarkoitukseen soveltunutta hiilimonoksiidia (vrt. Müller-Hill 1984: 20).
Helmikuussa 1942 saapui Auschwitziin ensimmäiset juutalaiset, jotka oli määrä tapaa kaasukammiossa. Siitä alkoi Auschwitz-Birkenaussa (Auschwitz II) juutalaisten systemaattinen kaasuttaminen ja ruumiiden polttaminen.
Ranskalainen tutkija ja entinen Auschwitzin joukkomurhien kyseenalaistaja Jean-Claude Pressac on osoittanut uudessa kirjassaan, että tuhoamiskoneiston tekniseen rakentamiseen osallistui ainakin 12 siviiliyritystä. Polttouunit rakensi saksalainen yritys Topf & Söhne. Vuonna 1953 Saksan liittotasavallan patenttivirasto myönsi Topf & Söhne:n polttouunille patentin nr. 861 731 (luokka 24d) "menetelmistä ja laitteista ruumiiden ja niiden osien polttamiseksi". Firma Köhler Myslowitzista rakensi krematorioiden savupiiput (vrt. Richardi 1994). Sen lisäksi amerikkalaisen tutkijan Albert E. Kahnin mukaan kaasukammioiden tuuletusjärjestelmien sähkölaitteista vastasi Siemens (Kahn 1952: 272f.).
Auschwitzin kuolemankoneisto toimii aina marraskuuhun 1944 asti. Viimeisenä suurena ryhmänä Auschwitzin murhakoneistoon joutuivat kesällä 1944 noin 450 000 Unkarin juutalaista.
Marraskuun 26. päivänä 1944 Heinrich Himmler määrää kaasukammioiden ja polttouunien tuhoamisen. SS räjäytti tammikuun 20. päivänä 1945 polttouunit II ja III ja kahta päivää myöhemmin polttouuni I:n, joka oli ollut vielä siihen asti toiminassa. Myös muut rikosten jäljet yritettiin peittää mm. polttamalla asiakirjat. Neuvostojoukkot löysivät SS:n jäljiltä vielä mm. lähes 350 000 miesten pukua, 850 000 naisten asustetta, 38 000 paria miesten ja 5 200 paria naisten kenkiä.
Auschwitz "tieteen labaratoriona"
Intialais-englantilaisen tutkijan Shiv Visvanathanin mukaan Auschwitzin tuhoamisleiri "toimi samalla logiikalla kuin liukuhihna; erona oli se, että käsiteltävänä raaka-aineena olivat ihmisten hiukset, hampaat, iho ja rasva". Samalla hänen mukaansa "osaselitys keskitysleirin pikkutarkaan järjestelmällisyyteen on se, että sen väkivalta oli omaksuttu aikakauden normaalista tieteestä" (Visvanathan 1991: 111-112).
Auschwitziin liittyy olennaisesti sen ajan tieteelliseen keskusteluun eugeniikasta ja rotuhygieniasta, jotka olivat normaalia tiedettä yliopistoissa. Välittömästi Hitlerin noustua valtaan osa lääkäreistä ja perinnöllisyystieteilijöistä katsoi biologisten tieteiden aikakauden koittaneen. Rotuhygienian ja ihmisen perimän parantamisen nimissä aloitetiin ihmisten pakkosterilisointi jo vuonna 1933. Sitä seurasivat eutanaasiamurhat, joiden toteuttajina toimivat nimenomaan lääkärit eivätkä natsien terrorikoneiston edustajat. Eutanaasiamurhien taustalla olivat normaalit yhteiskuntapsykiatrisen projektien toiminnot, kuten mielisairaaloiden verkosto, yliopistojen psykiatrian professorit sekä sairaaloiden johto ja henkilökunta.
Auschwitzin historia on olennainen osa perinnöllisyystieteen historiaa. Kölnin yliopiston genetiikan professori Benno Müller-Hill kirjoittaa tästä yhteydestä seuraavasti puhuessaan peloista, jotka liittyvät geeniteknologiaan: "Pelkojen todellinen lähde on.. Auschwitzissa. Tämä on geneetikkojen hyvin säilyttämä salaisuus. ... Nykyisten fyysikojen ajatteluun Hiroshima ja Nagasaki ovat vaikuttaneet pysyvästi. Valitettavasti sitä ei voi sanoa geneetikkoista ja Auschwitzista. Ja kuitenkin Auschwitz on keskeisempi paikka geneetikoille kuin Hiroshima ja Nagasaki fyysikoille" (Müller-Hill 1985: 671).
Auschwitziin liittyy erityisesti filosofian ja lääketieteen tohtorin Josef Mengelen nimi. Hän aloitti toukokuussa 1943 Auschwitzin leirilääkärinä. Auschwitzin kuoleman enkelinä tunnettu Dr.Dr. Mengele osallistui mm. noin 400 000 ihmisen selektioon. Hän ei toiminut ainoastaan elämän ja kuoleman tuomarina.
Josef Mengelen tie Auschwitzin lääkäriksi kulki yliopistomaailman, NSDAP:n ja SS:n kautta. Mengele syntyi vuonna 1911 pienessä Gunzburgin kaupungissa katoliseen porvarisperheeseen. Hänen isänsä Karl Mengele oli maatalouskonetehtaan perustaja. Josef Mengele ei seurannut isänsä jälkiä, vaan aloitti Münchenin yliopistossa filosofian opinnot. "Mengelen koulutus joukkomurhaajaksi ei alkanut Auschwitzissa, vaan Münchenin yliopiston luentosaleissa" (Lagnado/Dekel 1994: 37), jossa hän omaksui sosialidarwinistiset ja rotuhygeniset näkemyksensä. Jatkokoulutuksensa Mengele sai Frankfurt am Mainissa. Fasismin noustessa valtaan 1933 Mengele liittyi NSDAP:hen. Vuotta myöhemmin hänestä tuli natsien perustaman "perintöbiologian ja rotuhygienian instituutin" assistentti. Instituutin tehtäviin kuului mm. antaa lausuntoja, ketkä olisi pakkosterilisoitava ja ketkä olisivat "rodullisesti puhtaita" solmimaan avioliiton. Sodan alkaessa Mengele liittyi SS:n eliittijoukkoihin. Hän haavoittui Neuvostoliiton vastaisella rintamalla vuoden 1943 alkupuolella. Auschwitzin leirilääkärinä hän aloitti toukokuun 1. päivänä 1943 toimien tehtävässä aina tammikuuhun 1945. Tänä aikana Mengelen nimeen yhdistyivät epäinhimilliset kokeet ja satojen tuhansien ihmisten kuolemat. Mengelen tieteellinen työ Auschwitzissä liittyi kaksostutkimuksiin, joita johti Prof. Othmar Freiherr von Verschuer.
Verschuer toimi Frankfurtin yliopiston perinnöllisyysbiologian ja rotuhygienian laitoksen johtajana vuoteen 1942 osallistuen aktiivisesti mm. juutalais- ja mustalaiskysymyksen loppuratkaisun tieteellistämiseen. Marraskuussa 1942 Verschuer siirtyi Berliiniin Kaiser-Wilhelm-Instituutin antropologian ja ihmisen perinnöllisyystieteen laitoksen johtajaksi.
Mengelen siirtyessä Auschwitziin Verschuer anoi Saksan tiedeaketemialta (Deutsche Forschungsgemeinschaft - DFG) rahoitusta kahteen projektiin, joita hänen assistentinsa, Dr. Dr. Mengele, Auschwitzissa toteuttaisi. Ne koskivat "spesifisiä valkuaisaineita" ja "silmien väriä". Elokuussa 1943 rahoitus myönnettiin. Mengelen labaratorioon hankkittiin tarvittavat välineet leimalla "DFG:n omaisuutta" (Müller-Hill 1985: 72).
Mengele suoritti osaksi epäinhimillisiä kokeita noin 1500 kaksosparilla. Tulokset hän lähetti analysoitavaksi Kaiser-Wilhelm-Instituuttiin DFG-stipendiaatille Dipl.ins. Hillmannille, joka sitten antoi ne edelleen nobel-palkinnon saajalle ja myöhemmälle Max-Planck-yhdistyksen presidentille prof. Butenandtille.
Dr.Dr. Mengele osallistui myös tutkimuksiin, joiden tavoitteena oli löytää keinoja saksalaisten naisten hedelmällisyyden parantamiseksi ja perintötekijöiden muuttamiseksi. Hän ei ollut ainoa tieteen edustaja Auschwitzissa. Prof. Carl Clauberg kehitti Himmlerin toimeksiannosta menetelmää naisten joukkosterisoimiseksi ilman leikkausta. Dr. Horst Schumann yritti puolestaan ihmiskokeiden avulla kehittää röntgensäteilyyn perustuvaa joukkosterilisaatiomenetelmää. Joukkosterilisaatiosta oli tarkoitus tehdä kokonaisten kansojen likvidoimisen moderni muoto. Dr. Helmuth Vetter teki kokeita IG-Farbenin laskuun erilaisten lääkeaineiden kehittämiseksi (vrt. Bastian 54-58). Vankeihin kokeiltiin karbolihapporuiskeen vaikutusta sydämeen, uusia lääkeaineita (esimerkiksi Bayer-konsernin toimeksiannosta Rutenolia), malarian keinotekoista levittämistä ja keinotekoisen alilämpöisyyden vaikutusta.
Auschwitzissa toimineet lääkärit eivät suinkaan suorittaneet kokeitaan omien sadististen taipumusten vuoksi, vaan tieteen nimissä ja eri instituuttioiden ja tahojen toimeksiannosta. Auschwitz ei ollut ainoastaan tuhoamisleiri, vaan myös perverssi "tieteellinen tutkimuslabaratorio".
Sodan jälkeen Prof. Butenandt antoi prof. Verschuerille "puhtaat paperit" ja Verschuerista tuli vuonna 1951 genetiikan professori Münsterin yliopistoon. Myöhemmin Verschuer rakensi instituutista Saksan liittotasavallan alan suurimman tutkimuslaitoksen (vrt. Müller-Hill 1985).
Mengele puolestaan pakeni Auschwitzista 20. tammikuuta 1945 ottaen mukaansa tutkimustuloksensa. Mengelen sodanjälkeiseen kauteen liittyy paljon hämärää. Varmaa on, että Mengele on ollut heinäkuussa 1945 USA:n vankilasairaalassa amerikkalaisella miehitysvyöhykkeellä Saksassa. Toinen ja dokumentoitu Mengelen pidätys tapahtui Wienissä 1947. Siellä hän oli USA:n vastavakoilun (CIC) ryhmä 430:n käsissä. Tämä käy ilmi entisen CIC:n työntekijän Benjamin Gorbyn kirjeesta 26. tammikuuta 1947. Saksalainen "Der Spiegel"-lehti (17/85) väitti, että CIC olisi päästänyt Mengelen vapaaksi, koska britit olisivat tarvinneet hänet agentiksi. Kuitenkin mielenkiintoisempi seikka on se, että CIC ryhmä 430:lla oli Euroopassa erikoistehtävä: salakuljettaa tiedemiehiä Saksasta Yhdysvaltoihin. Ryhmä toimi yhdessä entisten natsien kanssa, jotka välittömästi sodan jälkeen olivat rakentaneet ns. luostaritien (eli "rottatien") miehitetystä Saksasta USA:han. USA:n tiedustelupalvelun avustuksella siirtyi ainakin 800 natsikauden tiedemiestä turvaan. USA:han siirtyivät muun muassa lääkärit Ruff, Romberg ja Strughold, jotka olivat suorittaneet kokeita ihmisen käyttäytymisestä ohuessa ilmassa ja alilämpöisyyden tilassa. Mengele sai pakoansa varten Genevessä kirjoitetun kansainvälisen punaisen ristin passin (nr. 10051). Sen avulla hän todennäköisesti "luostaritietä" käyttäen siirtyi Buenos Airesiin. Siellä hän toimi 1950-luvun lopulla "Mengele Soehne" -firman edustajana. Hän asui sinä aikana myös omalla nimellään. Vuonna 1959 siirtyi Mengele Paraguayyn, jossa diktaattori Stroessner myönsi hänelle maan kansalaisuuden. Kansainvälisen painostuksen vuoksi Paraguay joutui vuonna 1979 ottamaan häneltä pois ainakin virallisesti maan kansalaisuuden pois. Tämän jälkeen Mengele oleskeli todennäköisesti jonkin aikaa Chilen diktaattorin Pinochetin vieraana saksalaisessa siirtokunnassa "Dignidadissa". Josef Mengelen "ihmeellisen pelastumisen" ja onnistuneen pakoilun mahdollisti se, että hän oli amerikkalaiselle tiedustelupalvelulle ja sotilasviranomaisille tärkeä informaatiolähde SS:n kontrollissa suoritetuista lääketieteellisistä kokeista keskitysleireillä. Hän itse tiesi niistä koko joukon, mutta sen lisäksi hän tunsi nimeltä monia "spesialisteja" sekä Auschwitzista että muualta.
Auschwitz ja moderni
Nykyisessä tutkimuksessa kansallissosialismia on kuvattu joskus "modernin patologiaksi". Saksalaiset tutkijat Götz Alyn ja Susanne Heimin mukaan "Auschwitz" oli spesifinen saksalainen panos eurooppalaisen modernin kehitykseen. Heidän mukaansa juutalaisten likvidoimisen taustalla ei ollut pelkästään natsien irrationaalinen antisemitismi, vaan "mitä suurimmassa määrin äärimmäisyyteen asti välineellistetyn järjen seuraus". (Aly/Heim 1991: ).
Euroopan juutalaisten kansanmurhan piti olla ensimmäinen osa laajoja joukkomurhien sarjaa, jotka liittyivät kansallissosialistien pyrkimyksiin modernisoida Itä-Eurooppa ja pystyttää "tuhatvuotinen" fasistinen valta, joka ulottuisi Atlantilta Uralille. Eri tieteenalojen edustajat kehittelivät "Generalplan Ost"ia, joka oli suurisuuntainen kansanmurhasuunnitelma Itä-Euroopan modernisaatioprojektin puitteissa. Tavoitteena oli Itä-Euroopan liikaväestön poistaminen, johon laskettiin kuuluvan noin 50 miljoonaa slaavia. Götz ja Heim painottavat, että "jos Auschwitz ja silloiset saksalaiset tulevaisuudenprojektit modernista ja rauhoitetusta Euroopasta irroitetaan toisistaan, niin silloin saksalaiset rikokset näyttäytyvät paluuna barbariaan, länsimaisen sivilisaation katkoksena eikä sen sisällä olevana mahdollisuutena" (Aly/Heim 1991: 491).
Auschwitzin alueesta oli tarkoitus tehdä "toinen Ruhrin alue" eli täysin uusi, moderni teollisuuskeskus. Auschwitzin keskitys-ja tuhoamisleiri oli tarkoitus olla vähintään 10 - 20 vuotta olennainen osa uutta modernia teollisuusaluetta (vrt. Aly/Heim 1991: 168-185). Sitä osoittavat mm. suunnitelmat rakentaa "Himmlerstadt-Birkenau". Jos Hitler olisi voittanut, olisi Auschwitziin rakennettu uusia polttouuneja, jotka olisivat kyenneet polttamaan noin 1,7 miljoonaa ruumista vuodessa. Suunnitelmissa oli, että selektio olisi suoritettu jo kuljetusten alkuvaiheessa. Osasta kuljetusvaunuista oli tarkoitus rakentaa kaasukammioita. Auschwitziin olisi siten saapunut eläviä työkykyisiä orjia ja ruumita polttouuneja varten (Giardano 1989: 280-282). Hitlerin Saksan ja sen liittolaisten tappio esti tämä fasistisen dystopian toteutumisen.
Natsien antisemitistinen politiikka tukeutui pitkään historialliseen traditioon. Katolisen kirkon piirissä oli muotoutunut juutalaisvastaisen politiikan hallinnollinen prosessi. Vuosisatojen aikana kirkolliskokoukset säätivät juutalaisvastaisia lakeja, joista tuli myös valtiollisten toimenpiteiden ohjenuora ja keskiajalla melko yhtenäinen "kansainvälinen juutalaisoikeus" (Hilberg 1990: 19). Martti Lutherin uskonnolliseen antijudaismiin liittyi itumuodossa ajatus juutalaisväestön fyysisestä tuhoamista. Kirjoituksessa Schem Hamphoras (1543) Luther vaati juutalaisia rangaistavaksi siten, "että kujat täyttyvät verestä, että kuolleet olisi laskettava ei sadoissatuhansissa, vaan kymmenissäsadoissa tuhansissa". (sit. Köhler 1988) Saksalainen tutkija Otto Köhler totesikin, että tämä murhaava Luther-lause olisi siteerattava kaikkialla siellä, missä puhutaan antisemitismin juurista Saksassa (Köhler, 1988). Modernissa antisemitismissä ajatuksen juutalaisten fyysisestä tuhoamisesta esitti vuonna 1887 saksalainen antisemitisti Paul de Lagarde. Hän vaati juutalaisten "tuhoamista niin perusteellisesti kuin mahdollista" (de Legarde 1887: 347). Adolf Hitler tukeutui tähän aatehistorialliseen perintöön. Hitler viittasi "Mein Kampf"issa vastustajien likvidoinnin välttämättömyyteen etenkin sodan oloissa. Käsitellessään "tilinteon laiminlyöntiä marxilaisuuden kanssa" Hitler totesi, että ensimmäisen maailmansodan aikana olisi tarvinnut pistää "yhdellä kertaa kaksitoista-, viisitoista tuhatta..heprealaista kansanturmelijaa ...myrkkykaasupilveen". (Hitler, 1941, osa 2.: 372; vrt. myös osa 1.: 197, 231). Hitlerin "Mein Kampf"ista tai NSDAP:n 25-kohdan ohjelmasta ei ole löydettävissä suoraa vaatimusta juutalaisten kansanmurhasta. Ei ole myöskään perusteltua väittää, että kehitys olisi pakonomaisesti johtanut Auschwitzin kaasukammioihin ja kuuden miljoona juutalaisen murhaamiseen. Toisaalta on kuitenkin todettava, että kansallissosialistinen ideologia sisälsi valmiuden juutalaisten tuhoamiseen.
Yksi taustatekijä, joka johti Auschwitzin tuhoamisleirin syntyyn, oli ajatus maailmanherruudesta. Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa oli suursaksalaisen liiton (Alldeutscher Verband) puheenjohtaja Class esittänyt ajatuksen "vihollisista eli ihmisistä vapaista alueista" ja "evakuoinnista" valloituspolitiikan osana. Classin ajatus sai kansanmurhan luonteen Saksan miehittämissä Itä-Euroopassa ja johdonmukaisen sisällön "Generalplan Ost"issa (vrt. Madajczyk 1962).
Hyökkäys Puolaan käynnisti tuhoamisprojektin, josta muodostui olennainen askel tiellä Auschwitziin. Hitler antoi syyskuun 1. päivänä 1939 määräyksen ns. eutanaasiamurhien toteuttamisesta (Aktion T-4), jotka kohdistuivat psyykkisesti häiriintyneisiin, vaikeavammaisiin ja muihin yhteiskunnan painolastiksi katsottuihin. Taustalla oli ajatus välttämättömyydestä säästää sodan aikana kuluja, sairaansijoja, hoitohenkilökuntaa ja elintarvikkeita. Murhien määrä nousi yli 70 000:n vuoden 1941 elokuuhun mennessä.
Aktion T-4 oli tärkeä välietappi matkalla kohti tuhoamisleirejä. Sen toteuttajat toimivat myöhemmin tuhoamisleireillä. Samalla luotiin tekniset edellytykset joukkomurhille: kaasukammiot ja polttouunit. Vielä tärkeämmän tekijän muodosti Auschwitzin synnylle se huomio, että byrokratia oli valmis toimeenpanemaan puolutuskyvyttömien ihmisten murhaamisen ja että tälläinen toiminta ei nostattanut suurempaa julkista vastarintaa tai protestia (vrt. Aly/Heim 1991: 267). Vuonna 1942 laski tilastotieteilijä Edmund Brandt "eutanaasiamurhien" kautta saavutettavan seuraavien 10 vuoden aikana 880 miljoonan silloisen valtakunnan markan säästöt. (Aly/Heim, 1991: 269).
Maailmanherruustavoitteeseen ja vallan varmistamiseen Itä-Euroopassa liittyi itärintaman sotatalousesikunnan laatima suunnitelma "vihreä mappi" (Grüne Mappe), jonka toteuttamisen arvioitiin vaativan 30 miljoonan Neuvostoliiton kansalaisen hengen (vrt. Aly/Heim, 1991: 269, 272). Tämä suunnitelma on yksi tekijä, joka johti "juutalaiskysymyksen loppullisen ratkaisun" toteutumiseen Auschwitzin muodossa. Myös SS:n erikoisjoukkojen toiminta miehitetyillä Neuvostoliiton alueilla oli olennainen askel kohti Auschwitzin muuttumista tuhoamisleiriksi. Sen puitteissa surmattiin noin 2,2 miljoonaan ihmistä (Wilhelm 1983: 595).
Auschwitzin kehitys keskitysleiristä tuhoamisleiriksi
SS:n johtaja Heinrich Himmler antoi käskyn huhtikuussa 1940 rakentaa Oswiecimin kylän lähelle keskitysleirin puolalaisia poliittisia vankeja varten. Kesäkuun 14. päivänä 1940 leirille saapuvat ensimmäiset vankit. "Te ette ole saapuneet
parontalaan, vaan saksalaiseen keskitysleiriin, josta ei ole muuta tietä ulos kuin krematorion savupiippu", tervehti heitä SS-upseeri Karl Fritzsch.
Helmikuussa 1941 Hermann Göring vaatii kirjeessään Himmlerille, että Auschwitzin keskitysleirin on asetettava 8 000 - 12 000 orjatyöläistä kemianalan suurkonsernin IG-Farbenin rakennusprojektin käyttöön (Bastian 1994: 33). Joulukuussa 1940 IG-Farbenin johto oli tehnyt päätöksen rakentaa Auschwitzin lähistölle synteettisen kumin ja öljyn tuotantolaitoksen. Projektin mittavuutta kuvaa se, että tehtaan arvioitu energiankulutus olisi ollut suurempi kuin koko Berliinin (vrt. Roth 1989).
IG-Farbenin ja SS:n välille syntyi historiallinen yhteistyösuhde. IG-Farben oli valmis investoimaan IG-Auschwitziin 900 miljoonaa valtakunnan markkaa ja SS takasi orjatyövoiman. Samalla syntyi piloottiprojekti, jossa modernin teknologian käyttöön yhdistyivät vapaa palkkatyö (saksalaiset työnjohtajat, länsieurooppalaiset ammattityöläiset), pakkotyö (puolalaiset pakkotyöläiset) ja orjatyö (keskitysleirin vangit) (vrt. Roth 1989: 25-28). Auschwitz laajeni nopeasti IG-Farbenin orjatyövoimaleirinä vuoden 1941 aikana. IG-Farbenin tarpeita varten perustettiin Auschwitzin yhteyteen oma keskitysleiri Monowitz (Auschwitz III). Auschwitzin nopean kasvun ja laajenemisen takana oli ennen kaikkea se, että siitä tuli IG-Farbenin "orjatyöleiri" (vrt. Müller-Hill 1984: 71). Vangit olivat konsernille halpaa työvoimaa. Se maksoi SS:lle aputyöläisestä 3 mk/päivä ja 4 mk/päivä ammattimiehestä. Sellaiset menot kuin sairaus- ja vanhuusvakuutusmaksut, loma- ja ylityökorvaukset sai IG-Farben täysin unohtaa. Orjien ravinnon IG-Farben joutui vuodesta 1943 kustantamaan. Normaalisti käsitti orjatyöläisen annos päivässä: kupin korvikekahvia, litran vesisoppaa, 375 gr. leipää ja 8 gr. margariinia. Aliravitsemuksesta, työ- ja majoitusolosuhteista johtuen säilyi vangin työkyky keskimäärin 3-4 kuukautta. Sen jälkeen vanki lähetettiin takaisin keskitysleirille, jossa hän joutui kaasutettavaksi ja IG-Farbenin edustajat kävivät valitsemassa uudet tilalle. IG-Farben toteutti täten kansallissosialistien suunnitelmaa likvidoida vangit pakkotyöllä (vrt. Arbeitsgruppe 1965: 26-34; Borkin 1990: 105-119).
Kesällä 1941 Himmler totesi Auschwitzin komendantille Hössille, että "Johtaja on antanut määräyksen juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisemista" ja paikaksi oli valittu Auschwitz mm. hyvien liikenneyhteyksien vuoksi (Bastian 1994:35). Elokuussa 1941 Adolf Eichmann vieraili Auschwitzissa keskustelemassa tuhoamisohjelman toteuttamisesta. Rudolf Hössille ja Adolf Eichmannille oli selvää, että naisten ja lasten murhaamista ei voitu toteuttaa ampumalla, koska se olisi SS-miehillenkin ollut liian suuri psyykkinen rasite.
Syyskuussa 1941 tapettiin Auschwitzissa 600 neuvostoliittolaista sotavankia ensimmäisen kerran Zyklon-B:llä, jota valmisti IG-Farbenin hallinnassa ollut DEGESCH-yhtiö (Frankfurt a/M) ja toimitti IG-Farbenin alainen firma Tesch & Stabenow. Sitä aikaisemmin IG-Farben oli osallistunut eutanaasiamurhiin luovuttamalla tarkoitukseen soveltunutta hiilimonoksiidia (vrt. Müller-Hill 1984: 20).
Helmikuussa 1942 saapui Auschwitziin ensimmäiset juutalaiset, jotka oli määrä tapaa kaasukammiossa. Siitä alkoi Auschwitz-Birkenaussa (Auschwitz II) juutalaisten systemaattinen kaasuttaminen ja ruumiiden polttaminen.
Ranskalainen tutkija ja entinen Auschwitzin joukkomurhien kyseenalaistaja Jean-Claude Pressac on osoittanut uudessa kirjassaan, että tuhoamiskoneiston tekniseen rakentamiseen osallistui ainakin 12 siviiliyritystä. Polttouunit rakensi saksalainen yritys Topf & Söhne. Vuonna 1953 Saksan liittotasavallan patenttivirasto myönsi Topf & Söhne:n polttouunille patentin nr. 861 731 (luokka 24d) "menetelmistä ja laitteista ruumiiden ja niiden osien polttamiseksi". Firma Köhler Myslowitzista rakensi krematorioiden savupiiput (vrt. Richardi 1994). Sen lisäksi amerikkalaisen tutkijan Albert E. Kahnin mukaan kaasukammioiden tuuletusjärjestelmien sähkölaitteista vastasi Siemens (Kahn 1952: 272f.).
Auschwitzin kuolemankoneisto toimii aina marraskuuhun 1944 asti. Viimeisenä suurena ryhmänä Auschwitzin murhakoneistoon joutuivat kesällä 1944 noin 450 000 Unkarin juutalaista.
Marraskuun 26. päivänä 1944 Heinrich Himmler määrää kaasukammioiden ja polttouunien tuhoamisen. SS räjäytti tammikuun 20. päivänä 1945 polttouunit II ja III ja kahta päivää myöhemmin polttouuni I:n, joka oli ollut vielä siihen asti toiminassa. Myös muut rikosten jäljet yritettiin peittää mm. polttamalla asiakirjat. Neuvostojoukkot löysivät SS:n jäljiltä vielä mm. lähes 350 000 miesten pukua, 850 000 naisten asustetta, 38 000 paria miesten ja 5 200 paria naisten kenkiä.
Auschwitz "tieteen labaratoriona"
Intialais-englantilaisen tutkijan Shiv Visvanathanin mukaan Auschwitzin tuhoamisleiri "toimi samalla logiikalla kuin liukuhihna; erona oli se, että käsiteltävänä raaka-aineena olivat ihmisten hiukset, hampaat, iho ja rasva". Samalla hänen mukaansa "osaselitys keskitysleirin pikkutarkaan järjestelmällisyyteen on se, että sen väkivalta oli omaksuttu aikakauden normaalista tieteestä" (Visvanathan 1991: 111-112).
Auschwitziin liittyy olennaisesti sen ajan tieteelliseen keskusteluun eugeniikasta ja rotuhygieniasta, jotka olivat normaalia tiedettä yliopistoissa. Välittömästi Hitlerin noustua valtaan osa lääkäreistä ja perinnöllisyystieteilijöistä katsoi biologisten tieteiden aikakauden koittaneen. Rotuhygienian ja ihmisen perimän parantamisen nimissä aloitetiin ihmisten pakkosterilisointi jo vuonna 1933. Sitä seurasivat eutanaasiamurhat, joiden toteuttajina toimivat nimenomaan lääkärit eivätkä natsien terrorikoneiston edustajat. Eutanaasiamurhien taustalla olivat normaalit yhteiskuntapsykiatrisen projektien toiminnot, kuten mielisairaaloiden verkosto, yliopistojen psykiatrian professorit sekä sairaaloiden johto ja henkilökunta.
Auschwitzin historia on olennainen osa perinnöllisyystieteen historiaa. Kölnin yliopiston genetiikan professori Benno Müller-Hill kirjoittaa tästä yhteydestä seuraavasti puhuessaan peloista, jotka liittyvät geeniteknologiaan: "Pelkojen todellinen lähde on.. Auschwitzissa. Tämä on geneetikkojen hyvin säilyttämä salaisuus. ... Nykyisten fyysikojen ajatteluun Hiroshima ja Nagasaki ovat vaikuttaneet pysyvästi. Valitettavasti sitä ei voi sanoa geneetikkoista ja Auschwitzista. Ja kuitenkin Auschwitz on keskeisempi paikka geneetikoille kuin Hiroshima ja Nagasaki fyysikoille" (Müller-Hill 1985: 671).
Auschwitziin liittyy erityisesti filosofian ja lääketieteen tohtorin Josef Mengelen nimi. Hän aloitti toukokuussa 1943 Auschwitzin leirilääkärinä. Auschwitzin kuoleman enkelinä tunnettu Dr.Dr. Mengele osallistui mm. noin 400 000 ihmisen selektioon. Hän ei toiminut ainoastaan elämän ja kuoleman tuomarina.
Josef Mengelen tie Auschwitzin lääkäriksi kulki yliopistomaailman, NSDAP:n ja SS:n kautta. Mengele syntyi vuonna 1911 pienessä Gunzburgin kaupungissa katoliseen porvarisperheeseen. Hänen isänsä Karl Mengele oli maatalouskonetehtaan perustaja. Josef Mengele ei seurannut isänsä jälkiä, vaan aloitti Münchenin yliopistossa filosofian opinnot. "Mengelen koulutus joukkomurhaajaksi ei alkanut Auschwitzissa, vaan Münchenin yliopiston luentosaleissa" (Lagnado/Dekel 1994: 37), jossa hän omaksui sosialidarwinistiset ja rotuhygeniset näkemyksensä. Jatkokoulutuksensa Mengele sai Frankfurt am Mainissa. Fasismin noustessa valtaan 1933 Mengele liittyi NSDAP:hen. Vuotta myöhemmin hänestä tuli natsien perustaman "perintöbiologian ja rotuhygienian instituutin" assistentti. Instituutin tehtäviin kuului mm. antaa lausuntoja, ketkä olisi pakkosterilisoitava ja ketkä olisivat "rodullisesti puhtaita" solmimaan avioliiton. Sodan alkaessa Mengele liittyi SS:n eliittijoukkoihin. Hän haavoittui Neuvostoliiton vastaisella rintamalla vuoden 1943 alkupuolella. Auschwitzin leirilääkärinä hän aloitti toukokuun 1. päivänä 1943 toimien tehtävässä aina tammikuuhun 1945. Tänä aikana Mengelen nimeen yhdistyivät epäinhimilliset kokeet ja satojen tuhansien ihmisten kuolemat. Mengelen tieteellinen työ Auschwitzissä liittyi kaksostutkimuksiin, joita johti Prof. Othmar Freiherr von Verschuer.
Verschuer toimi Frankfurtin yliopiston perinnöllisyysbiologian ja rotuhygienian laitoksen johtajana vuoteen 1942 osallistuen aktiivisesti mm. juutalais- ja mustalaiskysymyksen loppuratkaisun tieteellistämiseen. Marraskuussa 1942 Verschuer siirtyi Berliiniin Kaiser-Wilhelm-Instituutin antropologian ja ihmisen perinnöllisyystieteen laitoksen johtajaksi.
Mengelen siirtyessä Auschwitziin Verschuer anoi Saksan tiedeaketemialta (Deutsche Forschungsgemeinschaft - DFG) rahoitusta kahteen projektiin, joita hänen assistentinsa, Dr. Dr. Mengele, Auschwitzissa toteuttaisi. Ne koskivat "spesifisiä valkuaisaineita" ja "silmien väriä". Elokuussa 1943 rahoitus myönnettiin. Mengelen labaratorioon hankkittiin tarvittavat välineet leimalla "DFG:n omaisuutta" (Müller-Hill 1985: 72).
Mengele suoritti osaksi epäinhimillisiä kokeita noin 1500 kaksosparilla. Tulokset hän lähetti analysoitavaksi Kaiser-Wilhelm-Instituuttiin DFG-stipendiaatille Dipl.ins. Hillmannille, joka sitten antoi ne edelleen nobel-palkinnon saajalle ja myöhemmälle Max-Planck-yhdistyksen presidentille prof. Butenandtille.
Dr.Dr. Mengele osallistui myös tutkimuksiin, joiden tavoitteena oli löytää keinoja saksalaisten naisten hedelmällisyyden parantamiseksi ja perintötekijöiden muuttamiseksi. Hän ei ollut ainoa tieteen edustaja Auschwitzissa. Prof. Carl Clauberg kehitti Himmlerin toimeksiannosta menetelmää naisten joukkosterisoimiseksi ilman leikkausta. Dr. Horst Schumann yritti puolestaan ihmiskokeiden avulla kehittää röntgensäteilyyn perustuvaa joukkosterilisaatiomenetelmää. Joukkosterilisaatiosta oli tarkoitus tehdä kokonaisten kansojen likvidoimisen moderni muoto. Dr. Helmuth Vetter teki kokeita IG-Farbenin laskuun erilaisten lääkeaineiden kehittämiseksi (vrt. Bastian 54-58). Vankeihin kokeiltiin karbolihapporuiskeen vaikutusta sydämeen, uusia lääkeaineita (esimerkiksi Bayer-konsernin toimeksiannosta Rutenolia), malarian keinotekoista levittämistä ja keinotekoisen alilämpöisyyden vaikutusta.
Auschwitzissa toimineet lääkärit eivät suinkaan suorittaneet kokeitaan omien sadististen taipumusten vuoksi, vaan tieteen nimissä ja eri instituuttioiden ja tahojen toimeksiannosta. Auschwitz ei ollut ainoastaan tuhoamisleiri, vaan myös perverssi "tieteellinen tutkimuslabaratorio".
Sodan jälkeen Prof. Butenandt antoi prof. Verschuerille "puhtaat paperit" ja Verschuerista tuli vuonna 1951 genetiikan professori Münsterin yliopistoon. Myöhemmin Verschuer rakensi instituutista Saksan liittotasavallan alan suurimman tutkimuslaitoksen (vrt. Müller-Hill 1985).
Mengele puolestaan pakeni Auschwitzista 20. tammikuuta 1945 ottaen mukaansa tutkimustuloksensa. Mengelen sodanjälkeiseen kauteen liittyy paljon hämärää. Varmaa on, että Mengele on ollut heinäkuussa 1945 USA:n vankilasairaalassa amerikkalaisella miehitysvyöhykkeellä Saksassa. Toinen ja dokumentoitu Mengelen pidätys tapahtui Wienissä 1947. Siellä hän oli USA:n vastavakoilun (CIC) ryhmä 430:n käsissä. Tämä käy ilmi entisen CIC:n työntekijän Benjamin Gorbyn kirjeesta 26. tammikuuta 1947. Saksalainen "Der Spiegel"-lehti (17/85) väitti, että CIC olisi päästänyt Mengelen vapaaksi, koska britit olisivat tarvinneet hänet agentiksi. Kuitenkin mielenkiintoisempi seikka on se, että CIC ryhmä 430:lla oli Euroopassa erikoistehtävä: salakuljettaa tiedemiehiä Saksasta Yhdysvaltoihin. Ryhmä toimi yhdessä entisten natsien kanssa, jotka välittömästi sodan jälkeen olivat rakentaneet ns. luostaritien (eli "rottatien") miehitetystä Saksasta USA:han. USA:n tiedustelupalvelun avustuksella siirtyi ainakin 800 natsikauden tiedemiestä turvaan. USA:han siirtyivät muun muassa lääkärit Ruff, Romberg ja Strughold, jotka olivat suorittaneet kokeita ihmisen käyttäytymisestä ohuessa ilmassa ja alilämpöisyyden tilassa. Mengele sai pakoansa varten Genevessä kirjoitetun kansainvälisen punaisen ristin passin (nr. 10051). Sen avulla hän todennäköisesti "luostaritietä" käyttäen siirtyi Buenos Airesiin. Siellä hän toimi 1950-luvun lopulla "Mengele Soehne" -firman edustajana. Hän asui sinä aikana myös omalla nimellään. Vuonna 1959 siirtyi Mengele Paraguayyn, jossa diktaattori Stroessner myönsi hänelle maan kansalaisuuden. Kansainvälisen painostuksen vuoksi Paraguay joutui vuonna 1979 ottamaan häneltä pois ainakin virallisesti maan kansalaisuuden pois. Tämän jälkeen Mengele oleskeli todennäköisesti jonkin aikaa Chilen diktaattorin Pinochetin vieraana saksalaisessa siirtokunnassa "Dignidadissa". Josef Mengelen "ihmeellisen pelastumisen" ja onnistuneen pakoilun mahdollisti se, että hän oli amerikkalaiselle tiedustelupalvelulle ja sotilasviranomaisille tärkeä informaatiolähde SS:n kontrollissa suoritetuista lääketieteellisistä kokeista keskitysleireillä. Hän itse tiesi niistä koko joukon, mutta sen lisäksi hän tunsi nimeltä monia "spesialisteja" sekä Auschwitzista että muualta.
Auschwitz ja moderni
Nykyisessä tutkimuksessa kansallissosialismia on kuvattu joskus "modernin patologiaksi". Saksalaiset tutkijat Götz Alyn ja Susanne Heimin mukaan "Auschwitz" oli spesifinen saksalainen panos eurooppalaisen modernin kehitykseen. Heidän mukaansa juutalaisten likvidoimisen taustalla ei ollut pelkästään natsien irrationaalinen antisemitismi, vaan "mitä suurimmassa määrin äärimmäisyyteen asti välineellistetyn järjen seuraus". (Aly/Heim 1991: ).
Euroopan juutalaisten kansanmurhan piti olla ensimmäinen osa laajoja joukkomurhien sarjaa, jotka liittyivät kansallissosialistien pyrkimyksiin modernisoida Itä-Eurooppa ja pystyttää "tuhatvuotinen" fasistinen valta, joka ulottuisi Atlantilta Uralille. Eri tieteenalojen edustajat kehittelivät "Generalplan Ost"ia, joka oli suurisuuntainen kansanmurhasuunnitelma Itä-Euroopan modernisaatioprojektin puitteissa. Tavoitteena oli Itä-Euroopan liikaväestön poistaminen, johon laskettiin kuuluvan noin 50 miljoonaa slaavia. Götz ja Heim painottavat, että "jos Auschwitz ja silloiset saksalaiset tulevaisuudenprojektit modernista ja rauhoitetusta Euroopasta irroitetaan toisistaan, niin silloin saksalaiset rikokset näyttäytyvät paluuna barbariaan, länsimaisen sivilisaation katkoksena eikä sen sisällä olevana mahdollisuutena" (Aly/Heim 1991: 491).
Auschwitzin alueesta oli tarkoitus tehdä "toinen Ruhrin alue" eli täysin uusi, moderni teollisuuskeskus. Auschwitzin keskitys-ja tuhoamisleiri oli tarkoitus olla vähintään 10 - 20 vuotta olennainen osa uutta modernia teollisuusaluetta (vrt. Aly/Heim 1991: 168-185). Sitä osoittavat mm. suunnitelmat rakentaa "Himmlerstadt-Birkenau". Jos Hitler olisi voittanut, olisi Auschwitziin rakennettu uusia polttouuneja, jotka olisivat kyenneet polttamaan noin 1,7 miljoonaa ruumista vuodessa. Suunnitelmissa oli, että selektio olisi suoritettu jo kuljetusten alkuvaiheessa. Osasta kuljetusvaunuista oli tarkoitus rakentaa kaasukammioita. Auschwitziin olisi siten saapunut eläviä työkykyisiä orjia ja ruumita polttouuneja varten (Giardano 1989: 280-282). Hitlerin Saksan ja sen liittolaisten tappio esti tämä fasistisen dystopian toteutumisen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Unelma viestittyy selkeästi tuosta tekstistä. Tosi dorkaa!