Olen kuullut että ainakin ennen arkku saattoi yleisesti olla auki - pitääkö paikkansa ?
Käytetäänkö vielä tapaa että hauta luodaan umpeen tilaisuuden aikana, jona aikana muut veisaavat virsiä ?
Käytetäänkö vielä tapaa että hauta luodaan umpeen tilaisuuden aikana, jona aikana muut veisaavat virsiä ?
Vastaukset 5
Vanhimmat
oli sellainen tapa, että arkkua säilytettiin aitassa tai riihessä ja surutalon pihalla avattiin arkku ja siinä sai jokainen hyvästellä.
Nykyisin se tapa lienee jäänyt, kun järjestelyt ovat paljolti siirtyneet hautaustoimistojen huoleksi.
Inkerissä tuota tapaa vielä olen nähnyt noudatettavan, että siunaaminen suoritetaan arkku avoinna.
Omaiset ja muutkin jos on omaisten myötävaikutus
voivat nähdä vainajan joko polilashuoneessaan tahi sairaalan kappelissa.
Arkun auki olemiselle kirkossa ei ole esteitä.
Mutta kuten Vihne jo kertoikin tavat ovat muuttuneet
kun on siirrytty hautaustoimistojen palveluihin.
Muistan isoisäni hautajaiset - arkku vietiin kirkolle kuormauton lavalla ja arkun päällä oli musta liina. Auton lavalla oli myös havuja.
Terve
Ortodoksien hautajaisissa on arkku auki.
En ainakaan vielä ole kohdannut tuota tapaa luterilaisissa - siis lestadiolaisissakaan hautajaisissa.
Vainajan katsominen ennen siunausta on yleistynyt huomattavasti viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Olin nuorena työssä vanhainkodissa, jossa jouduin laittamaan myös kuolleita hautauskuntoon.
"Kasvoille on hyvä nyppiä vähän hymyä. Omaiset ovat mielissään", selitti eräs vanhempi laitosapulainen minulle, kun laitoimme yhdessä vainajaa luovutuskuntoon.
Niinpä, kun näin el.äitini arkussa kauan sitten ja hänen hymyilevän poisnukkuneena, onnellisena kuin pikkutyttö, joka on kohdannut jotakin oikein hyvää, minua vähän vaivasi laitosapulaisen mieleeni istuttama pieni epäluulo. Heijastuiko tässä äiti-vainajani onnellisessa hymyssä hänen mielentilansa kuolinhetkellä vai oliko sairaalan henkilökunnalla miten paljon näppinsä pelissä?
Toisaalta muistan, miten eräs pieni, psyykkisestä sairaudesta kärsinyt, iäkäs mummo hukuttautui vanhainkodin rantaan ja miten sukeltajat nostivat hänen ruumiinsa laiturille. Kasvot olivat kolkon kalpeat ja huulet siniset, mutta suu oli kääntynyt mielihyvästä kertovaan hymyyn. Siinä se ruumis oli pitkän tovin laiturinnokalla, sininen hame päällä ja siniruudullinen esiliina edessä, kunnes hautaustoimiston auto sen nouti.
Viimeksi olen nähnyt ruumisarkun kannen auki ev.lut. hautajaisissa puoli vuotta sitten, ympärillä kaikki saattoväki. Ystävän ruumis nukkui matkansa päässä ikiunta syvä rauha kasvoillaan, nenä teräväksi ja violetinväriseksi mustuneena.
Siinä oli minunkin matkani pää, ajattelin. Jokainen joka tänne syntyy, kuolee myös. Niin vaikeaa kuin elävänä on oma kuolemansa käsittääkin.
Kukin järjestää sellaiset hautajaiset kun vainajan lähimmät omaiset yhdessä päättävät.
Olen itsekin ollut pohjoissuomessa luomassa lähiomaisen hautaa umpeen. Etelämmässä hauta peitetään kaivinkoneella seuraavalla viikolla.