Missä olet Sinä 16 v, joka

sama tilanne. Lopetin lukion 17-vuotiaana ja lähdin Saksaan semmoiseen koululaisille tarkoitettuun paikkaan oppiakseni kieltä. Oli kyllä vahinko, että silloin lähdin, koska myöhemmin oli vaikeampaa käydä iltakoulussa ylioppilaaksi, kun oli jo lapsikin.Ja yliopistosta heittivät ulos, kun en voinut istua siellä niitä pakollisia tunteja, vaikka osasin asiat. Se oli idioottimaista, en tiedä, onko se enään sellaista terroria.- Masennuksia on ollut jälkeenkin päin, mutta olen saanut ne itse itselleni selvittämällä pois.Ja olen myös huomannut, että masennuksiin auttavat vitamiinit ja aurinko. Ja sitten se, että uskoo siihen, että huonompien asioiden jälkeen aina tulee jotain hyvääkin. Rentoutumisharjoitukset (mahan kanssa hengittäminen) auttaa nukahtamaan. Ja sitten on täytynyt oppia se, ettei kukaan ole parempi kuin sinä itse, ei tarvitse nöyristellä kenenkään edessä, mutta on hyvä, kun käsittelee muita ihmisiä niinkuin toivoisi itseänsä käsiteltävän, ystävällisesti ja ymmärtäväisesti.
Onnea Sinulle!

nyt kyllä kyselet. No siis, kun mulla oli karseeta tuskaa lukioikäisenä, niin sitten jotenkin lääkärin ja rauhoittavien avittavana pääsin eteenpäin; sairastelin kyllä kaikenlaista, mutta kouluakin kävin ja puristin unettomien öiden jälkeen itteni ylioppilaaksi, mistä sitten jatkossa oli tosiaan kyllä hyötyä. Se kannatti, vaikka oli hirveen raskasta. Perhe ei tukenut, mutta ei millään tavalla kaatanutkaan, siitä oon ihan kiitollinen. Heiltä kyllä ihmisen perustarpeet sain, mutta henkisen puolen taistelua kävin (häpeissäni?) yksin.

Musta tuli sitten kauheen yrittämisen ja oman ideoinnin kautta (mitä nyt masennusten ja terapiaprojektian välissä pystyi) ihan okay työntekijä ja tein töitä suunnilleen koko ajan tosi-aikuiseks. Siinä sivussa kärsin ja sain apuja, lääkitystä ja välistä keskusteluakin; myös mikä oleellisen tärkeetä, sain ihan uusia ystäviä, erilaisia, keskustelevia, myös vaikeuksiaa olevia, syvällisiä; ystävät auttaa kovasti, kun voi vaan puhella asioit, tiedätte. Myös toista sukupuolta yrittelin tapailla, deittailla, sekin auttoi itsetuntoa kovasti, vaikka tunne-elämä ei siihen niin kovin hyvin päässyt. Toista sukupuoltakin kiitän avusta, vaikkeivat sitä tienneet, missä jamassa oikeestaan olin. Pystyin kai elelemään erilaisissa rooleissa. Roolit ja puolustusmekanismit oikein ja järkevästi käytettynä auttaa myös kovasti, ne niinku lyö päähän sitä perustuskaa ja -sairautta, oireistoa, toivottomuutta. Mulla oli kaikenlaista, vuorotellen. Ja kuolemisne kaipuun ajattelut loppuivat siihen, kun sain tulla uskoonkin; se oli siso juttu, kun tajusin, ettenhän mä oo tänne sattumalta tullu enkä kenenkään enkä ittenikään kiusaksi, että kyllä mulle on joki hyvä rakkaudellinen tarkoitus. Kyllä se niin oli. Siitä tuli yksi apujuonne elooni, elävästä, tavallisesta kristillisestä uskosta. Tää tuli sen ansiosta, että 'vahingossa' yhden ystävän kanssa tuli mentyä semmoseen pikku nuorten kokoukseen ja se kolahti, että mistä siellä tiedettiin minunkin tuskista ja kysymyksistä puhua, vaikkei sitä tiedetty, että siellä nurkassa istuinkaan, just mä. Apu tuli, ylhäältä. Ei nopeasti, vaan prosessin, kipuilujen ja selvittelyjen kautta, siis ihan kasvua tää elämä mokoma on. Mutta ravintoa kasvuun tarvitaan, aloittajakin tarttis, ravintoa nyt, ettei se kuole! -Mutta, eteen päin menin plus vanhenin joka vuosi, ja siksi nyt sain kirjoittaa, että pärjäsin elämäni kuitenkin suht' koht'. Mikä musta tuli? Noh, tavallinen työtätekevä hiukka sairaalloinen työntekijä ja joillekin ystävä ja sukulaisille yksi jäsen sain olle, myös oli vaiheita, että pystyin olemaan tosi hyödyllinen, ihan muille ihmisille. Se tuntuu rakentavalta myös. Kyllä se polun pää löytyy, vaikka masennus ja ahdistus ja huono ittetunto haittaavat kovasti, monet pääsee hyvin paljon helpommalla. Mutta emmä nurise, olkoon sitten tällainen - mun elämä.

soittais kavereit kylään, menisit vaik ulos, menisit shoppailee, pelaisit vaik pelei, tilaisit pizzan.
Tee jotain kivaa kun kämppä on tyhjänä.

Nyt lopetat tuollaiset ajatukset.

Hengestään pääsee kyllä, jos haluaa. Lopeta se lääkkeiden kanssa pelleily ja ota oppia maddoxilta: http://www.thebestpageintheuniverse.net/c.cgi?u=manly_suicide

Heippa, kiva kun reagoit etsintään.
Voih, mä niin toivon, että saisit kärsivällisesti jatkettua tunti kerrallaan ja päivä kerrallaan nyt vähän... Jospa 'jotakin' jonkin kaapin takana tai kadunkulman takaa yllättäen löytyisi, valopilkkua, toivokipinää.

Miten jakselet nyt tänään? Ethän ottanut semmosta koktailia, jota uhkailit. Olletkohan se sinä joka myöhemmin tänään on kirjoittanut vielä tuollaisesta lääke-alko-sekoituksesta taas uutta ketjua... ? Ihan hyvä jos olet, jälleen kirjottanut; kyllä sekin JOTAKIN auttaa, että meille kirjoittelet tilanteestasi ja tekemisistäsi.

Miksi sinä et voisi joillakin otsikoilla antaa tietoa, ymmärrystä, että minkä otsikkoiset asiat ovat ne ekat, jotka tekevät sinulle tuon umpikuja-olon? Siis onko otsikko 'ihmissuhde jätti, loppu', 'rahan kanssa vahinkoja', 'perhe törkeän epäkunnioittava sinua kohtaan (omien ongelmiensa takia)', ' ei työ- tai koulutuspaikan onnistumista', 'sairastunut siihen ja siihen', 'kesä ja sen kuviot', 'joku sanoi loukaten jotakin mielestäsi peruuttamatonta (älä usko!)', ...

Uusia ihmisiä löytyy ! SINULLEKIN. Älä oo liika nyt itseksesi, oman pääsi kanssa. Älä kuten minä tänään, koko pv sisällä yksinään, ei tää tee hyvää, ei! Tässä ihan kaikki elämän alueet vain pahentuvat (siis fyysistä estettä ulos ihmistenilmoille menemiselleni ei ole). Sää oot niin nuori ja herkkä, ja söötti, nainen. Kaiken voit ja saat alkaa alusta, etsi tuki....

Hali-hali ja heippa. Vastaisitko?