niin omaa nuoruutta, kun syntyi lapsia meille?
Oltiinko me yhtä väsyneitä, kun nykyisin äidit tuntuu olevan?
Saatiinko apuja omilta vanhemmilta- tai appivanhemmilta?
Muistatteko, oliko halua lähteä vaikka juhlimaan-tai muuten rentoutumaan ilman lapsia?
Kultaako aika muistot, vai oliko se aika todella niin hyvää aikaa?
Minun esikoiseni syntyi 28 vuotta sitten.
Kertokaapa omia muistoja mummelit!
Oltiinko me yhtä väsyneitä, kun nykyisin äidit tuntuu olevan?
Saatiinko apuja omilta vanhemmilta- tai appivanhemmilta?
Muistatteko, oliko halua lähteä vaikka juhlimaan-tai muuten rentoutumaan ilman lapsia?
Kultaako aika muistot, vai oliko se aika todella niin hyvää aikaa?
Minun esikoiseni syntyi 28 vuotta sitten.
Kertokaapa omia muistoja mummelit!
Vastaukset 37
Vanhimmat
edes pyytää apua , ei ollut tarvetta ns, omalle ajalle
olin tosi huonossa kunnossa, kun toinen lapsi syntyi 35 vuotta sitten. Muutimme juuri samoihin aikoihin, pyysin äidiltä apua, joka asui naapuritalossa, ei auttanut, olihan hänenkin äitinsä pärjännyt ilman apuja viiden lapsen kanssa. Minä ainakin mielelläni autan omiani, eivät tosin olekaan kokoajan apua pyytämässä...
Mies oli niin lapsellinen, että pakeni kavereittensa rientoihin ja jätti minut yksin lasten kanssa. Ensimmäistä vielä innolla hoiti, mutta jälkimmäinen olikin liikaa.
Koskaan en voinut lähteä mihinkään ilman lapsia. Omat vanhempani asuivat 250 km päässä, ja miehen vanhemmat kuolleet. Sisaruksista ei kukaan asunut paikkakunnalla. Rahaa oli niin vähän, ettei ollut mahdollisuutta maksaa lapsenlikalle. Ja mihin olisin mennyt?
Olin kotiäitinä, koska lastenhoitoa ei ollut vielä järjestetty kuin pienituloisille yksinhuoltajille. Asuimme vanhalla asuinalueella, jolla ei juuri muita lapsiperheitä ollut.
Kun nuorempi meni ns. leikkikouluun, jonne siihen aikaan pääsi 4 tunniksi, lähdin heti työhön, ja lapset saivat selvitä keskenään siitä lähtien.
Nykyisin kotiin jäävät äidit saaavat yhteiskunnalta rahallista tukea. Meidän aikanamme ainoa tuloni oli lapsilisä 4 kertaa vuodessa.
Pari vuotta minulla oli päivähoitolapsi, jonka hoidosta sain pienen korvauksen.
Lapsista kasvoi rauhallisia "kunnon kansalaisia".
Kyllä ne ensimmäiset vuodet kaikista murheistaan huolimatta olivat lapsien kehitykselle hyvää aikaa. Osasin venyttää pennit ja selviytyä niin pienillä rahoilla, että jälkeenpäin on sitä vaikea edes käsittää. Mutta lapsille ei ole jäänyt negatiivisia köyhyys-muistoja siltä ajalta. En rasittanut huolillani heitä, vaan he pitivät onnena ja ilona, kun äiti leipoi hiivaleivätkin, ja he saivat auttaa.
syntyi 29 vuotta sitten. Väsytti tietysti, mutta apua ei anottu eikä usein saatukaan. Joskus äiti hoiti esikoista muutaman tunnin, mutta kun lapsia tuli enemmän, ei hän tietystikään jaksanut. Anoppi hoiti esikoista yhden päivän. Kiitos siitä heille sinne taivaaseen.
Oli muutamia asioita, jotka olivat paremmin kuin mitä nykyäideillä näyttää olevan. En polttanut tupakkaa, en käyttänyt alkoholia, en käynyt "viihteellä", ei ollut kännykkää eikä tietokonetta. Säästyvän ajan ja rahan saatoin käyttää perheeni hyväksi.
Lapsista en olisi mistään hinnasta ollut erossa ainakaan yön yli. Ainoat kerrat olivat synnytysreissut. Kyllä silloin oli ikävä kotiin jääneitä lapsia.
Ei tullut mieleenkään raahata lapsia ympäri maailmaa.
Kun en roikkunut yötä myöten netissä, istunut baareissa enkä kärsinyt krapulasta, jaksoin joka aamu herätä puuronkeittoon. Ja kyllä kannatti!
täällä toitotetaan kokoajan sitä kun itse ei saanut apua ja piti pärjätä. Tänä päivänä on yhtä raskasta monella esim yksinhuoltajalla. Ei ne äityispäivärahat ja lapsilisät mitään hyviä ole jotta niillä pärjäisi. Välttämättä apuakaan ei saa varsinkaan kun tämä kiertävä ajattelutapa "kun minäkin pärjäsin" kiertää kehää. Vaikeata on monella ja vaikeudet ja ongelmat ovat muuttuneet esimerkkinä korkeat vaatimukset jotta pärjää koulussa ja terveiden sosiaalisten kontaktien luominen niin isovanhempiin kun ulkopuolisiin kavereihinkin. Ihminen on loppuun asti itsekäs tältä tuntuu monien kirjoituksia ja mielipiteitä lukiessa.
Kysymykseen vastasin. En varmaan ole ainoa, jonka elämä tätä oli.
Nykypäivänä samanlainen elämä ei enää ole mahdollista kodinhoidon tukien ansiosta. Kiitos ja ylistys!
En minä kadehdi tämän päivän perheitä. Heillä on paljon suuremmat vaatimukset ja odotukset kuin pula-aikana kasvaneilla ihmisillä oli.
Nyt jo lasten ympäristö vaatii samanlaista pukeutumista, matkoja ja leirejä. Kotona nyhjöttävää äitiä pidetään tosi nynnynä; nyt on käytävä työssä, harrastettava, liikuttava, vietävä lapsia harrastuksiin, osallistuttava kaikin tavoin.
Uskon, että se on hyvinkin raskasta monelle. Työtahtikin ja työn vaativuus on aivan toista kuin aikaisempina vuosikymmeninä.
Lastenlapsien hoitaminen aikanaan oli minulle suuri ilo. Nyt he jo ovat lapsenlikkaiän ohittaneita lukiolaisia. On kuitenkin hauskaa huomata, että yhä vielä isovanhemmille on asiaa!
tihkuva viestisi tuli vastauksena minulle, joten kysynkin nyt, mikä siinä sinua vaivaa.
Totta kai menneet ovat menneitä, mutta aloittajahan pyysi nimenomaan muistelemaan niitä. Niin tein, enkä ymmärrä vieläkään tehneeni siinä väärin.
Onhan sitä ihmisillä vaikeuksia nykypäivänäkin. Annoin muutaman vihjeen, joilla niitä voisi vähentää. Toistan ne vielä tässä selvemmin:
Viinat ja tupakat pois, niin säästyy aikaa, rahaa ja terveys.
Baareissa istuskelu pois samoista syistä.
Netissä roikkuminen yötä myöten pois, niin jaksaa aamulla taas puuhata lasten kanssa.
Kännykkään kälättäminen vähemmälle.
Ikävältä näyttää, kun nuori äiti tupakka huulessa ja kännykkä korvassa liikkuu pienten lasten kanssa. Siinä jää lapsi vaille huomiota. Ja olenpa nähnyt sellaisenkin tapauksen, että lapsi pyysi kaupassa jugurttia, mutta äiti sanoi, ettei ole rahaa eikä ostanut, vaikka kärryissä komeili mäyräkoira.
Vaikeampaa olisi ollut minulla lastenpito, jos olisin tuollaista touhunnut.
Aikaa aikaa kutakin. Nyt minä voin roikkua netissä vaikka aamuun asti kenenkään muun kuin itseni siitä kärsimättä ja lentää vaikka maapallon ympäri. Kohta kuitenkin alkavat taas työt, jolloin pitää mennä nukkumaan viimeistään kahdelta!
Kiitos että "puhuit" noin kauniisti.
Nyky yhteiskunta vaan ei anna meille äideille mahdollisuutta olla kotona lasten kanssa vaikka halu olisi kova..
Joudun kohta palaamaan työelämään ja et usko kuinka sydämeni itkee kun joudun viemään lapseni hoitoon!! Haluaisin olla se pullan tuoksuinen kotiäiti kotona, mutta maitolitrakin maksaa jo liikaa, ei ole varaa jäädä kotiin.. Kotihoidontukeen vielä palatakseni, se ei nykypäivänä paljoa ole jos saat 290euroa kuussa, sillä ostat lapsen vaipat (10-15€paketti) perheelle ruokaa ja jääkö enää mihinkään muuhun.. EI.
Ei ole varaa harrastaa,nyhjätään kotona, ja ollaan keskenään, kyllä siitäkin voi saada ilon irti.
en syyllistä vaan totean asian, että kaikilla on oman aikansa vaikeudet ja haasteet. Jäi mieleen kun kirjoitit tästä jugurtti jutusta, ethän voi tietää mikä on syynä siihen ettei jugurttia voi antaa vaikkapa lapsen ikä, allergia ym. Mielestäni on turha piinata nykyajan synnyttäjiä kaikesta sillä on monenlaisia ihmisiä ollut aina ja tulee olemaan ja ongelmat vaan senkun lisääntyy ja erilaistuu. Katkeruutta on äärettönän paljon havaittavissa menneisyydessä, sitä ihmettelen. Tuosta tupakoinnista ym ehkäpä jotkut ovat vapautuneempia minkä nyky-yhteiskunta sallii. Itse kyllä pyrin antamaan lapselleni kaiken mutta katson myös erittäin tärkeäksi kokonaisuuden hyvinvoinnin johon kuuluu äiti, isä sekä tietysti lapset. Kärsin suorastaan vanhoista katkeroituneista ihmisistä (en tarkoita sinua), joilla inhimillisyys ja tulevaisuuden hahmotus on tyystin kadonut.
lapseni tehnyt joita on kolme, nyt aikuisia kaikki ja omillaan.
Minä voin sanoa, että olen itse kasvattanut lapseni, olin perhepäivähoitaja ja siinä tuli omatkin hoidettua samalla, kun vieraatkin.
Tuota aikaa muistelen todella kaiholla, kun lapset oli pieniä, huoletkin oli pienempiä.
Meillä ei ollut mitään rahallista puutetta, oli kylläkin asunto-lainaa maksettavana. Mies suht, hyvissä hankkeissa ja minäkin sain jotain.
Ei koskaan olla oltu törsääjiä kuitenkaan.
Meillä äiti ja isä asuivat puolen kilometrin päässä ja oltiin ihan päivittäin tekemisissä, mitä lapsetkin muistavat lämmöllä.
Koskaan eivät lapset olleet kuitenkaan yökylässä, mutta olivat joskus hoidossa, kun olimme marjastamassa tai sienessä. Toimme sitten marjat äidille ja isällekkin.
Minä olin esikoisen syntyessä 26v. en enää pentu, joten juoksut oli jo juostu, eikä niitä enää kaivattu.
Oli ihan selvää, kun lapsia suunniteltiin ei tullut mieleenkään mitkään biletykset ja juhlimiset.
En kyllä muista, että olisin ollut mitenkään uupunut näitten lasten kanssa, se vaan on jäänyt mieleen, että radiota en kuunnellut moneen vuoteen, kun lasten melskeestä korvat saivat tarpeeksi musiikkia...
Loma-reissujakin tehtiin aina koko perheen voimin ja useinkin kesällä vuokrasimme mökin pariksi viikoksi ja uitiin ja kalastimme siellä.
Enpä tiedä kultaako aika muistoja, mutta positiivisesti muistan kuitenkin sen elämäni parhaan ajan, kun lapset olivat pieniä.
Eihän se tietenkään aina ollut ruusuilla tanssimista, jokaisen elämässä on niitä hyviä ja huonoja aikoja, olihan sitä jotain meilläkin, mutta onneksi ei mitään vakavaa.
Nyt on hyvä katsoa lapsiamme ja todeta, että ihan hyvin on kasvatus onnistunut.
Vanhimmat ovat työelämässä, nuorin vielä opiskelee.
Hyvät välit kaikkien kanssa, mikä on hyvä asia.
Ja lastenlapsikin on, josta me isovanhemmat ollaan aivan haltioissaan ja halutaan antaa apua aina tarvittaessa.
Tarkoitus oli tosiaankin muistella näitä aikoja kun meidän lapsemme olivat pieniä, EI missään tapauksessa mitään syyllistämistä EIKÄ katkeruutta.
Tietenkin aika muuttuu kokoajan, niin myös ihmiset ja tavat sen myötä.
Jos kärsit meistä vanhoista "katkerista", niin poistu hyvä ihminen toiselle palstalle tämä aihe olikin tarkoitettu meille vanhoille.
sama juttu radion kanssa minullakin! Ei tarvinnut muuta ohjelmaa kuin sen oman kotoisen shown.
Se oli kurjaa, kun lapset sairastivat, onneksi melko vähän. Muuten se oli elämäni hauskinta ja rennointa aikaa, kotiäiti kun olin minäkin. Lapset saivat nukkua niin myöhään kuin halusivat, eikä minunkaan tarvinnut lähteä heitä aamupimeässä kuljettamaan minnekään.
Rahaa oli vähän, mutta vaatimattomasti eläen pärjättiin. Ja onpa sitäkin ehtinyt sittemmin kertyä.
Jos kysyy, on otettava vastaukset vastaan.
Ei niitä sommitella sinun mieleiseksisi.
Jos jollakin on ollut vaikeuksia omassa elämässään, niin miksihän ei voi niitä mainita? Meneekö omasta marttyyriudesta hohto, jos huomataan, ettei omilla vanhemmilla ja isovanhemmilla ole ollut sen helpompaa?
Väheneekö edellisten sukupolvien vaikeudet sillä, että todetaan, että tänäkin päivänä elämä on raskasta yksinhuoltajilla?
Onko isovanhempien elämä ollut mielestäsi itsekästä? He ovat selviytyneet, ja nyt vastaavat kysymykseen. Mitä itsekästä siinä on?
Jatkan vielä tuosta itsekkyydestä, mitähän kirjoittaja meinaa? tuolla ylempänä, näitten juttujen perusteella en nää mitään itsekästä.
Ollaan mummuikään tultu ja kasvatettu/koulutettu lapsemme, kuka milläkin menestyksellä, kuitenkin jokainen vanhempi yrittää kaikkensa lapsiensa eteen tehdä, niin ennen ja varmaan nytkin.
Nyt sitten jo voitaisiinkin olla vähän vaikka itsekkäitä, ajatella omaa hyvinvointia.
Tämä kirjoittajakin voisi näin tehdä, mutta olen tehnyt valintani ja ryhtynyt 89v. dementoituneelle äidille omaishoitajaksi.
Ei mitään helppoa ole tämäkään, mutta haluan kuitenkin olla mukana äitini elämässä nämä viimeiset vuodet ja toteuttaa äidin toivomusta, että saisi olla kotona mahdollisimman pitkään.
Kovin on synkkä kuva nykyajan äideistä. Tupakkaa polttavat viihteellä käyvät äidit ovat todellakin harvinaisuuksia nykyvanhempien joukossa.
En tunne yhtään polttavaa äitiä. Viihteellä käydään ehkä kerran tai kaksi vuodessa, kun lapset ovat isovanhemmilla hoidossa. Muuten ollaan lasten kanssa, kyläillään muilla äideillä tai viedään lapsia harrastuksiin. Tukien ja puolison palkan ansiosta rahaa on niin paljon, että kaikki lapsen tarvitsema on varaa hankkia (osa käytettynä rahan ja luonnon säästämiseksi).
Minun lapseni olivat vanhemmillani hoidossa, kun toisen lapsen 7 kuukauden äitiysloma loppui. Ensimmäinen oli silloin 3,5v. Tarhaan ei lapsia tarvinnut viedä olllenkaan. Ikuisesti olen kiitollinen heille, palkat olivat todella pieniä ja maksoimme asuntolainaa. minä sekä mieheni opiskelimme samalla... En koskaan kokenut, että lapset olisivat olleet taakka, että olisi pitänyt vapaalle päästä... Mielummin olisin halunnut olla kotona kokoajan.
Taidan olla vähän vanhanaikainen :) Olen äitiyslomalla, kuopus syntyi kuukausi sitten ja esikoinen on kohta 2 vuotta.
Olen kiitollinen, että saamme lapsilisää 210e kuussa, sen lisäksi saan kuukaudessa lähes saman verran, kuin kävisin töissä, 10 kuukautta.
Olen onnellinen jokaisesta päivästä, jotka saan viettää rauhassa kotona lapsiemme kanssa. Kerraakaan ei ole tullut mieli lähteä minnekään lomalle tai edes viihteelle... Olen mielestäni riittävästi ollut yksin ja viihteelläkin, ennen perhettä ja lapsia, en kaipaa sitä enää.
Ainoastaan välillä kaipaa seuraa, kun asumme korvessa ja mies ajaa töihin ainoalla autollamme, vähän yksinäistä on.
Kun kävin synnyttämässä, appivanhemmat olivat meillä ja olivat siivonneet koko kodin ja tehneet ruokaa, tuntui ihanalta tulla puhtaaseen kotiin ja valmiiseen pöytään.
mä kans ajattelen noin. Oon mielummin kotona lasten kanssa kun töissä vaikka siitä saisinkin yli 5000 euroa kuussa. Raha ei ole tärkeetä meille ja lapset haluan hoitaa hyvin. Ne tarttee aikaa ja rakkautta eikä rikkauksia. Meillä mies jää seuraavaks kotiin ja joku aika ollaan yhtäaikaakin kotona. Nautitaan molemmat siitä ajasta ja rakkaudesta. ¨Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen...
ja käytiin viihteelläkin,lavatansseissa.Ja kyllä aika kultaa muistojakin.Olen saanut vanhemmiltani apuja,ja sittemmin viiden lapset yksinhuoltajana lyhyet hoitoavut ja kouluunlähtövarmistukset olivat kultaakin kalliimpia.Olen myös antanut apuja omille lapsilleni,lapsenlapset ovat olleet minulla ajoittain yökylässäkin ja muutenkin,omaksi ilokseni ja lasten vanhempien virkistykseksi.
Minulla on lapsia monelta vuosikymmeneltä. Eli neljä vanhinta lasta on syntyneet 80-luvulla, kaikki jo nykyään aikuisia ja osa perheellisiäkin. Nuoremmat lapseni ovat sitten 90-ja 2000-luvuilta, nuorimmainen vasta 1-vuotias nyt.
Väsynyt olen väliin ollut jokaisessa elämänvaiheessa. Outoahan se olisi ellei välillä väsyisikin. 80-luvulla oli yksi sellainen puolentoista vuoden vaihe, jolloin perheessä oli 8 alle kouluikäistä lasta (4 biologisesti omaa ja ystävän sairastuttua yhtäkkiä vakavasti myös hänen neljä lastaan sijoituksessa) ja silloin arjen rutiinit ja satunnaiset hengähdystauot olivat arvossaan.
Apua olen aina saanut kun olen tarvinnut. Nuorena sitä tarjosivat appivanhemmat, joskus vanhempani ja usein sisarukseni sekä ystävät aina sen mukaan kun pyydettiin. Nyttemmin eniten apua tulee appivanhemmilta (jos kohta he eivät itse näekään sitä avunantona vaan etuoikeutena, kun saavat halutessaan pikkuisten kanssa touhata) sekä jo aikuistuneilta lapsiltani.
Jokaiseen elämänvaiheeseen on kuulunut myös ”juhlia” (Olen enemmän teatterissa tai konsertissa tms. käyvää ihmistyyppiä kuin varsinainen bilettäjä) ja matkoja.
Lempiharrastuksistani; opiskelusta, lukemisesta uimisesta ja maalaamisesta olen myös pystynyt pitämään kiinni kaikkina aikoina tosin toki määrät ja oma intokin on vaihdellut ajasta aikaan.
Matkoilla käyminen on ollut mielestäni osa parisuhteen hoitoa ja sellaisena lahja ja eräänlainen vakuutus lapsillekin.
Minä en voi sanoa että aika kultaisi muistot. Hyviä ja huonoja aikoja oli ennen ja on yhä. Kokonaiseen elämään kuuluvat molemmat.
Molempia odotan myös tulevilta vuosilta.
ole sitten minkäänlaista elämää ollut kun 30 vuotta on mennyt paskavaipanvaihtajana ja synnytyskoneena. Ja nyt sitten alkaa sama rumba lasten kakaroiden kanssa?
välttämättä yleistää, että nykyajan äidit kaikki olisivat väsyneitä tai hyppäävät baarissa yms. Itse olen hoitovapaalla, olen siinä suhteessa onnellisessa asemassa, että pystyn olemaan kotona. Apua en isovanhemmilta ole saanut koskaan, ei missään muodossa. En kyllä oikeastaan ole apua edes tarvinnut. Myöskään sukulaiset eivät tarjoa apua. Toisaalta olen sellainen luonteeltani, että tulisi pärjätä omillani kuten vanhempanikin tekivät. Mies pitkillä komennuksilla, joten yksin hoidan suuremmaksi osaksi lapseni. Lapsemme ei ole ollut vielä yhtään yötä pois kotoa (1,5v), ei ole ollut tarvetta. Baareissa ei ole tullut käytyä, mutta en paheksu niitä jotka siellä käyvät. Jokainen eläköön niin, että onnellisena pysyy.
Eiköhän me olla kaikki yhtä hyviä mammoja, riippumatta siitä milloin lapsemme olemme saaneet. Myönnän kyllä, että kovilla ovat äidit olleet ennen tätä aikaa, kaikki kunnia heille siitä. Kuitenkin väitän, että 70- luvun äidit päässeet helpommalla kuin 40-50- luvulla syntyneiden äidit.
Kun ensimmäiseen yhteiseen asuntoon muutimme mieheni kanssa, oli vain jääkaappi ja kurkkupurkit istuimena ja lattialla patjat nukkumista varten, siitä se alkoi.
Olimme juuri opiskelemasta tulleita ja työpaikkaan menossa, jokainen nippeli ja huonekalu oli sittemmin itse hankittua,
Opiskelemaan lähtiessä annoin sänkyni vanhemmilleni, kun olin jo töissä ollut sitä ennen.
Vähitellen karttui huusholli, kolmevuotta meni ja rupesimme suunnittelemaan lapsia joita tulikin kolme peräperään.
Kyllä saatiin hoitoapuja vanhemmiltani, mitä nyt tarvittiin harvoin.
Vanhin oli päivähoidossa, sitten jäin kotiin hoitamaan siihen asti kun nuorin meni toiselle luokalle koulussa.
Nyt nämä lapset ovat tuossa vaiheessa ja elämä on kyllä taloudellisesti paremmin heillä, josta olen tietenkin mielissäni, aika on muuttunut vaativammaksi työelämässä joka vie vanhemmilta enempi voimia. Ennen oltiin taas vähempään tyytyväisiä, ei juostu rahan kiilto silmissä.
Voi,muistan elävästi kuinka paljon sain apua. Olin alunalkaen yksinhuoltaja(ihan tarkoituksella). Koko ajan mun äiti/isä/ystävät sisko ja hänen mies oli auttamassa. Kauhee toppuutus:mene nyt hyvä ihminen ulos,kyllä me tyttö hoidetaan. Ei todellakaan ollut pulaa hoitajista. Aikaa on kulunut 33 vuotta.Hieno ja kunnollinen tyttö tullut. Olen todella ollut kiitollinen kun oli niiin monta tahoa ja varmaan eri "oppejakin" tullut.
Kuvitteletteko te , ettei nykynaiset joudu perhettä hoitamaan ja vielä palkatyötä siinä ohella.
mistä te mummot kuvittelette , että ainoastaan te olette mitalin ansainnut siitä mitä jokainen nainen tekee joka päivä
ja enemmänki kun teidän aikana.
Minun äitini kuuluu näihin samoihin valittajiin . Nykyaikana on erittäin raskasta kuunnella muiden katkeria selostuksia . Väsyneitä tekin olitte kun vieläki asiaa muisteletta.
siitä huolimatta , että väsyttää , on tämä elämän kultaisinta aikaa lasten kanssa.
Minua henkilökohtaisesti omassa elämässä häiritsee katkerat ja nauvoa antavat mummelit, joista ei ole ilo edes lapsille.
omansa ovat hoitaneet huonosti, mutta nyt ollaan isoja kasvattajia ainakin puhelimen välityksellä.Kyllä sitä ennen aikaan oli se tukiverkosto vähän toista ja miehetkään ei patistaneet töihin.
minä niin sydämestä toivoisin, ettei kukaan saa riesakseen tuollaista arvostelevaa mummoa.
omat lapset on itse luotuja ja kasvatettuja.liekkö siinä vikaa teissäkin jos väsyttää. =)lapsenllapset on lahja ja niitä ei kaikki saa!!!
Lastenhoitoa ei edes vauvaikäisten ei silloin pidetty työnä, vaan pikkulapset hoituivat siinä kotitöiden ja opiskelujen ohella. Olimme reippaita ja pärjäsimme, koska meidän piti pärjätä.
Esikoiseni syntyi 35 vuotta sitten. Olin 20-vuotias opiskelijaäiti. Äitini auttoi silloin tällöin tulemalla kotimieheksi lasta hoitamaan, kun menin tenttiin. Hoidin lasta päivällä ja opiskelin iltaisin ja öisin. Kun lapsi oli vuoden vanha panin hänet päivähoitoon, jossa hän oli kuusi tuntia päivässä. Kun esikoinen oli kaksivuotias syntyi toinen lapsi ja jätin opinnot joksikin aikaa. Luin myöhemmin lukuni loppuun.
Meillä ei ollut edes pesukonetta aluksi, vaan pesin sideharsovaipat käsin, keitin ne hellalla äitiysavustuspakkauksen emalipesuvadissa ja huuhdoin ammeessa. Muut pyykit pesin talopesulassa. Olimme hyvin köyhiä, vaikka mies oli kokopäivä työssä. Niin köyhiä ihmisiä ei nykyään olekaan.
Vai olitteko yhtä väsyneitä, mutta se ei saanut näkyä. Tuntuu siltä, että vaikka teillä rankkaa olikin, niin piti silti näyttää reipasta naamaa. Pitää ikäänkuin julkisivu kunnossa ulospäin ja lapsille, vaikka sisältä olisi ollut aivan poikki.
Nykyään ollaan sillä tavalla avoimempia, että myös väsyminen ja uupuminen on sallittua näyttää, myös äideillä.
ja kun nyt on osannut myöntää, että välillä väsyttää ja ottaa päähän. Niin ehkä sitten ei tarvitse siitä vanhempana katkera olla ja toitottaa kaikille.
Sellainen ihminen ei ole normaali kuka ei myönnä
joskus väsyneensä.
ja kyllä täälläkin 3-vuorotyö,lapset, iso talo tontteineen ja opiskelut hoituvat painollaan. Välillä paremmin ja välillä huonommin.semmoista on elämä.ei kellekkään helppoa!!!
ainut kelle näytän reipasta naamaa on oma mutsi kun ei jaksa samoja löpinöitä elämän rankkuudesta.=)
ovat nykyiset nuoret "kaikki mulle heti nyt"-ihmiset. Me emme olleet katkeria silloin emmekä ole nytkään. Eikä lastenhoito ole edes mitään kovin rasittavaa, jos lapset ovat terveitä. Jos olet nuorisoon kuuluva hapannaama, niin olet väärällä palstalla. Tämä on isovanhempien palsta, johon muilta on pääsy kielletty.
jos ette katkeria ole niin sitten ei varmasti tarvitse vertailla oliko meillä vai teillä vaikeampaa.
kaikilla on omat vaikeudet!!
ei minustakaan lastenhoito ole vaikeaa, itse ilman mummoja hoitanut omat.
Ihmettelen miten nykymummoillaki näin vaikeeta.
lapsenlapsia ei ole pakko hoitaa , eikä omia lapsia auttaa jos täällä pitää narista .nuoret pärjää varmasti, jos on omansa hyvin osannut kasvattaa.
minä kyllä uskon, että te olette olleet reippaita ja kaikki jaksavia!! ei ole minulta mitenkään pois.
ja mitä minuun tulee,on ollut kova elämänkoulu ja ikävä kyllä täällä saa ihan vapaasti käydä kommentoimassa.!! hyvää kesää sullekkin
itse ole vielä isovanhempi, niin et kuulu tälle palstalle. Tämä palsta on tarkoitettu isovanhempien keskinäisen keskusteluun. Nuoremmille on omat palstansa.
olen nimittäin sama kirjoittaja.
se on vähän sellainen homma , että täällä kyllä saa vapaasti käydä jos aikaa tälläiseen turhaan on!
on palsta oikea tai väärä=)
sorry
Olen todella harmissani, kun tämä aihe meni sekameteliksi, ei saatu rauhaa muistella omaa aikaamme rauhassa.
Palataan asiaan noin 20v.kuluttua ja kokeillaan mikä on sitten meininki!
(tosin voin olla jo maanmatonen silloin)
Hyvää kesän jatkoa isovanhemmat!
taitaa olla eriasia kun nuorison haukkuminen.
KYllähän sitä jaksoi kun oli pakko jaksaa ja tämäpäivä taitaa olla samanmoista taistelua
teille isovanhemmille kannustukseksi, että teette lapsien eteen kokoelämän kantavaa työtä.
teidän viettämänne aika lasten ja lastenlasten sydämissä kasvaa arvokasta hedelmää.
se rakkaus ja hellyys ei pienten sydämistä koskaan katoa=)
Siellä se mummon oppi on minunkin sydämen soukoissa ja muistoissa yhteisistä ajoista=)
sieltä yritän ammentaa jos tiukka paikka tulee.
MInäkin olen yksi tyttölapsi joka mummo rakasti henkiin=)
kova paikka onkin lasten kanssa viedä kukat isomummon haudalle kun esikoinen sanoo "taitaa olla ikävä sinulla"
sitä samaa rakkautta omillekin haluiaisin.
Sitä kaikkea haluaisin lapsenlapsilleni antaa ja opettaa hyviä arvoja ja kunnioitusta toisia ja tätä elämää kohtaan.Että selviäisivät näissä elämän myrskyissä silloinkin,kun vastoinkäymisiä tulee eteen.
näitä korulauseita on kuultu ennenkin..on niitä arvomaailmaltaan epätasapainossa oleviakin isovanhempia joille ei soisi lapsen lapsia tai heidän hoitamistaan. Ja sinulle isovanhempi joka poistuit arenoilta syystä että isovanhemmat saisivat vaan tänne kirjoitella on parempi, että palaat asiaan 20 vuoden päästä mikäli henki pihisee ja järki juoksee