onko kohtalotovereita?

Moi!
Olin 17 (vuosi sitten) kun tulin raskaaksi ja päädyin aborttiin. Sain valita tavan, jolla se tehtiin ja halusin lääkkeellisen keskeytyksen, sillä ajatus jostain operaatiosta/ kaavinnasta pelotti enemmän. Sain sairaalassa lääkkeen, jonka nielin ja ajan sairaalaan kahden päivän päähän, verta tuli jonkin verran seuraavana päivänä.
Menin takaisin sairaalaan sovittuna aikana ja sain lääkket, jotka laitettiin emättimeen käynnistämään supistukset. Sitten olin isossa huoneessa, jossa oli 5 muuta naista/tyttöä samassa tilassa. Huoneessa oli telkkari, lehtiä ja jutteluitakin käynnistyi. Kaikki odottivat lääkkeen vaikutuksen alkamista. Myöhemmin neljä tytöistä olivat tosi pahoinvoivia ja saivat kipulääkettä pillerinä tai vielä vahvempaa lääkettä suoneen. Itse olin ihan ok, lääkärit sanoivat, että kaikilla ei tule voimakkaita kipuja ja "päästivät" minut lähtemään. Olinhan kuitenkin ollut muutaman tunnin "odottelemassa".
Kun lähdin kotiinpäin, olin kävellyt puoli kilsaa ja ihan mielettömät kivut alkoivat, mutta taas loppuivat(siis supistuksia) ja päätin, etten enää mene takaisin kuitenkaan sairaalaan. Huono päätös, sillä koko kotimatkan ajan ratikassa tulivat kivut ja yritin olla huutamatta. Kotona menin suoraan sänkyyn kengät jalassa ja huusin kivusta aina kun tuli supistus. onneksi oli poikaystävä auttamassa, mutta vahvaa särkylääkettä en saanut, koska en ollut sairaalassa. Suihkussa oleminen auttoi ihmeellisesti, lopulta olin suihkussa TODELLA kauan ja kun tulin pois, ei enää pahoja kipuja tullut. Ei se loppujen lopuksi kauheaa ollut näin jälkikäteen, mutta kyllä kivut oli niin kovia, että olis kannattanut jäädä sairaalaan vielä. Mut eihän kokematon voi tietää.
Tuen teitä muita samaan ratkaisuun.
Jos on käyttänyt ehkäisyä, ei ole halunnut lasta.
Ja silloin kannattaa miettiä tarkkaan mitä tekee.

Olen myös henkisesti selvinnyt tästä.
Asia helpottaa, kun siitä voi puhua jollekin; poikaystävälle, siskolle, kaverille, jne..
TAI VAIKKA CHATISSA,ENSIASKELEENA TOIPUMISELLE (vinkki)
Mutta vielä enemmän tekis mieli siitä puhua, mutta ei kaikki jaksa kuunnella, ymmärrän heitäkin.
Tästä kaikesta ei ole koitunut mitään muuta kuin vauvakuume,kai se on luonnon keino yrittää saada raskaana oleva nainen haluamaan lasta.
Tai sitten se johthuu siitä, kun jouduin ajattelemaan vauvaa ja tilannetta niin paljon, ennen päätöstä. Että ei ne ajatukset ole lähteneet, vaikka tilanne on muuttunut.
Mutta vähintään viiden vuoden päästä voisin harkita lasta.
Upeeta, jos jaksoit lukea tänne asti.
Muiden kokemuksia?
T.lukiolaistyttö hki