Olen ihan puhki! Vauva on 7kk, ja ukko toisaalla. Hän elää omaa rinnakkaiselämäänsä omassa kämpässään ja käy leikkimässä kotia luonamme, kun se häntä sattuu huvittamaan. Kun lapsella on kakat vaipassa hän ojentaa hänet mulle. Hoidan yksin kaiken. Sitoutuminen on joopas/eipäs-tasolla. Olen TOTAALIväsynyt!
Äijän perhe vaan lässyttää, että tollaisia ne miehet on, ja älä nyt riistä lapselta isää ja ota eroa. Emme ole vOma äiti auttaa, mutta on hänellä omakin elämänsä. Yksin hoidan aamut ja valvon illat, ilman harrastusmahdollisuuksia. Yhdessä on lapsi tehty, mutta yksinhuoltaja olen silti. Tai pikemminkin orja. Itsetunto on murskana miehen laskiessa leikkiä ulkonäöstäni. Joskus olin kaunis, nyt masentunut ja kuihtunut nainen.
Voisiko joku auttaa antamalla jotain käytännönneuvoa, kuinka tästä jaksaisin eteenpäin. Onko kunnallista apua saatavissa?
Äijän perhe vaan lässyttää, että tollaisia ne miehet on, ja älä nyt riistä lapselta isää ja ota eroa. Emme ole vOma äiti auttaa, mutta on hänellä omakin elämänsä. Yksin hoidan aamut ja valvon illat, ilman harrastusmahdollisuuksia. Yhdessä on lapsi tehty, mutta yksinhuoltaja olen silti. Tai pikemminkin orja. Itsetunto on murskana miehen laskiessa leikkiä ulkonäöstäni. Joskus olin kaunis, nyt masentunut ja kuihtunut nainen.
Voisiko joku auttaa antamalla jotain käytännönneuvoa, kuinka tästä jaksaisin eteenpäin. Onko kunnallista apua saatavissa?
Vastaukset 29
Vanhimmat
voisitko saada kodinhoitajan muutamaksi päiväksi.
Entä omat ja miehesi sukulaiset? Löytyisikö hoitoapua?
Todellisuudessa noin pienistä vauvoista huolehtii useimmiten äiti. Siksi on äitiyslomakin. Isän rooli lisääntyy jos lisääntyy sitten kun lapsi oppi kävelemään ja käymään potalla.
Asenne on tärkein. Päätä pärjätä. Älä odota mieheltä apua. Siirrä harrastukset suosiolla aikaan, jolloin lapsi on isompi. Et tosiaankaan ole orja, kun hoidat omaa lastasi!
Oletko oikeasti yksihuoltaja, eli eikö miehesi anna teille rahaakaan?
Emme ole naimisissa, emmekä avojakaan. Elatustuen maksaa kunta, miehellä pienet tulot. Emme asu siis yhdessä, sillä mies ei osaa päättää, onko hänestä siihen. Poikamies-luukussa on kivempaa, perhe on harrastuspohjalta.
Ja äitiyslomasta on turha puhua lomana, kun en oikeasti pääse minnekään ilman lasta. Sukulaiset on levittäytyneet pitkin Suomea, oma mutsini hoitaa omaa äitiään omaishoitajana, joten se siitä. Kaksi kertaa olen ollut uimassa koko aikana. Jippii!
"PäÄttää selvitä" ...sitäpä voin miettiä itkiessäni kuorossa lapsen kanssa väsymyksestä. Olen tsempannut koko raskausajan ja nyt 7 kk tässä älyttömässä motissa, jossa mies menee ja tulee mielensä mukaan. Mulla oli oma autokoulu-koe kerran ja mies lähti just sitä ennen lätkimään. Lapsi piti retuuttaa mukaan. Piti mennä tapaamaan mun sukulaisia ja mies jätti tulematta. Ja kun sanon, et nyt erotaan, niin johan ollaan uhkailemassa huoltajuskiistalla ym.
Joskus väsymys saa mut ärähtämään lapselle ja silloin vasta tuntuukin kamalalta. Lääkärit suosittelee lepoa, mutta miten v...ssa se nyt onnistuu?!!
ymmärtänyt sanan "äitiysloma" aivan väärin. Ei se mitään rantalomaa tarkoita, vaikka vitsin mukaan joku isä lähtikin isyyslomalle Kanarialle.
Äitiysloma on lomaa työstä sen takia, että voi hoitaa vauvaa.
Itse asiassa autokoulua eikä muita vastaavia hankkeita pitäisikään ajoittaa äityslomaan. Ethän sairauslomallakaan saa tehdä muuta kuin hoitaa itseäsi. Äitiyslomalla kuuluu olla lapsen kanssa, ei ilman lasta. Jos olisi tarkoitus olla ilman lasta, et äitiyslomaa tarvitsisikaan, vaan voisit käydä töissä. Vauvojen äidit käyvät vain sellaisissa paikoissa, jonne vauvan voi ottaa mukaan. Yleensä se merkitsee, että ollaan kotona ja ulkoillaan paljon vaunuja työntäen.
Mitä muuten tarkoitat sillä, että eroaisitte? Ettehän te ole avio- ettekä avoliitossa.
Miten arvelet moisen "eron" parantavan tilannettanne?
Sinun kannattaisi pyrkiä eroon katkeruudestasi ja rauhoittaa elämäsi toistaiseksi. Sinun elämässäsi tämä on vain yksi vuosi tai pari vuotta, mutta vauvasi elämässä nämä ovat aivan ratkaisevat vuodet. Älä missään tapauksessa maksata vauvallasi hänen isänsä mahdollisia virheitä. Kyllä hän aikanaan tekee omansa.
Mene nukkumaan heti kun lapsi nukahtaa, niin jaksat nousta pirteänä uuteen päivään!
Vai näin on päässyt käymään, ohoh! Olen ilmeisesti ymmärtänyt myös käsitteen "isä" ja "kumppani" väärin. Eli kun mulla kerran on äitiysloma, niin lapsi on siis vain minun vastuullani, eikä miehen tarvitse ottaa kumpaankaan kantaa? Hän saa siis mennä ja tulla ja lupailla tyhjiä yhteisestä kodista ja maksattaa kaikki lapsen kulut mulla ja kunnalla ja piipahtaa vähän hyppyyttämässä lasta...ja sitten vielä ruikutetaan, kuinka vähän ISILLÄ on oikeuksia.
Äidin jaksaminen on tietääkseni elintärkeää myös lapselle. Ja jos kerran naisen on hoidettava lapsi yksin, miksi edes puhutaan mistään perheestä? Mun mies ei ollut millään isyyslomalla ja kun mökkeilimme yhdessä viikon, hän huiteli auringonlaskua katsomassa viinitonkan kanssa samalla, kun mä pesin vauvan pyllyä saunaämpärissä ja roikotin häntä sylissäni oman vessareissuni ajan...Eli lapsi on mussa kiinni koko ajan, mikä on jo fyysisesti raskasta. Mä imetin ja miehen piti sillä välin laittaa ruoka pöytään. Eipä tehnyt. Minä hoidin yksin mökin siivouksen, tavaroiden pakkaamiset ja kun kotiin päästiin, niin äijä lähti jättäen mut kuoleman väsyneenä purkamattomien laukkujen äärelle.
Ja se autokoulun 1. vaihe on käyty jo ennen lasta, mutta ajokortin kakkosvaihe piti suorittaa, ettei menis kortti. Mä kun olen ainoa, joka lasta kuljettaa.
Mutta joo, on se varmaan suuremmoinen tunne tulla tälle palstalle osoittamaan, että turhasta me väsyneet valitetaan. Sitten kun päässä kuuluu pim ja lapset otetaan huostaan, voidaan hurskaasti todeta, että olipa huono äiti...ja miksei se kertonut ajoissa, kuinka paha olo sillä oli.
Olen ollu koko ajan yh lapsen syntymästä asti, ja tiedän mitä tarkotat. Kyllä sitä omaa aikaa tarvii, eikä se lapsi siitä traumoja saa vaikka kävisit joskus kahvilla tai muualla ja lapsi olisi hoidossa (isällään) muutaman tunnin. Itse olin lähellä sekoomista/väsymistä ku muksu oli 6kk, mutta onneks sossutäti autto ja sain viikonlopun vapaata. Millään huostaanotolla ei uhkailtu, ja mahdollisuutta tukiperheeseen tarjottiin. Sen jälkeen ei ole vastaavaa tilannetta ollu, mut se riitti ku tiesin et saan apua jos tarviin. Eikö sulla olis mahdollista kysyä apua esim sossusta, vai onko ajatus liian pelottava? Tai voisko neuvolatädille jutella? Kyllä sun oma jaksaminen on nyt tärkeempää, kuka lasta sit hoitaa jos sä väsyt..? Pärjäile!
miehesi on surkea.
Mutta ketään ei hyödytä tippaakaan, jos totean sen. Ei hän näitä viestejä lue ja jos lukisikin, ei hän ottaisi opikseen.
Kun kerran lapsen isästä ei ole mihinkään, sinun täytyy ryhdistäytyä hänenkin edestään. Et ole ainoa. Tälläkin palstalla saa lukea usein miehistä, jotka ovat jättäneet raskaana olevan vaimonsa tai vaimonsa ja vastasyntyneen vauvansa.
Suosittelin tuossa ensimmäisessä viestissä, että kysyisit sosiaalitoimistosta, voitko saada kodinhoitajaa. Soita sinne heti maanantaina. Voit puhua myös neuvolassa tilanteestasi. En kuitenkaan ole erityisen toiveikas sen suhteen, että saisit mitenkään valtavasti apua mistään. Mutta onhan vähänkin parempi kuin ei mitään.
Itse olen sitä mieltä, että molempien vanhempien on otettava vastuu lapsesta. Usein se vain menee niin, että aluksi äidillä on päävastuu lapsen hoidosta. Miehen tehtävänä olisi tuoda rahaa perheelle, mutta eihän sinun miehesi tee sitäkään. Olen myös sitä mieltä, että melko mitätönkin isä on parempi kuin ei isää ollenkaan.
Pidän mahdollisena, että miehesi kiinnostuu lapsesta enemmän sitten, kun tämä hieman kasvaa. Varmaahan sekään ei ole. Juuri tällä viikolla tuli televisiosta sydäntäraastava ohjelma, josa kerrottiin, että kolmasosa eronneista isistä katkaisee kokonaan välinsä lapseensa. Ei kaikkiin miehiin voi luottaa. Valitettavasti. Ja termit "isä" ja "kumppani" ovat joillekuille vain merkityksettömiä sanoja.
Mutta alkuperäiseen kysymykseesi: sosiaalitoimisto, neuvola, ja ääritapauksessa vaikka terveyskeskuksen päivystys. Tiedän, että vauvoja on joskus otettu sairaalaan diagnoosina äidin uupumus. Sosiaalityöntekijät tietävät myös mahdollisista perhekodeista (ei tiedä oikeaa termiä), joissa koko perhe voi opetella ohjatusti elämään lapsen kanssa.
tapaukseen, jossa isä on väkivaltainen ja alkoholisti? Entä kun lapsi odottaa "isäviikonloppuna", että isi tulee, mutta sitten ilmoittaakin olevansa "vatsataudissa", viikonloppu toisensa perään? Onko nämä parempia kuin ei isää ollenkaan? Itse olen pärjännyt hyvin ilman isää mielestäni, ei traumoja.
mainitsemasikaltaisiin tapauksiin sanomalla, että melko mitätönkin isä on parempi kuin ei isää ollenkaan. En tässä yhteydessä tarkastellut asiaa lapsen näkökulmasta. Se vaatisi oman keskustelun.
Tarkoitin vastatessani tämän keskustelun aloittajalle sitä, että perheessä, jossa on pikkuvauva, on hyvä olla kaksi aikuista. Vaikka se isä löhöäisi sohvassa, on hän kuitenkin tosipaikan tullen tukena ja turvana. Näitä miehiä on paljon, jotka eivät osaa vaihtaa vaippaa eivätkä laittaa ruokaa, mutta jotka esimerkiksi vauvan sairastuessa kiidättävät hänet sairaalaan tai tulipalon syttyessä pelastaisivat sekä vauvan että äidin liekeistä.
Usein he myös korjaavat auton, leikkaavat nurmikon, tekevät remonttia, opettavat lapset pelaamaan jalkapalloa ja jääkiekkoa ja tietysti ennen kaikkea käyvät ansiotyössä ja antavat ansionsa perheen käyttöön.
Ei keneltäkään voi vaatia mahdottomia, varsinkaan mieheltä. Itse asiassa vaatiminen on turhaa. En ole huomannut siitä olevan useinkaan hyötyä. Kaunis pyyntö auttaa paremmin, mutta ei sekään aina. Silloin äidin on sinniteltävä yksin. Se ei ole helppoa varsinkaan silloin, kun lapsi on aivan pieni, mutta monet ovat siinäkin onnistuneet.
Väkivaltaisesta käytöksestä on tehtävä aina tutkintapyyntö viranomaisille.
onhan niitä näkökantoja monenlaisia, eikä yhtä oikeaa vastausta ole joka pätisi kaikkiin. Tuli vain mieleeni eräs keskustelu ystäväni kanssa, joka oli sitä mieltä että lapsella pitää olla isä. Ihannetilannehan se olisi, että isi ja äiti olisivat onnellisesti yhdessä, tai edes puheväleissä. Kuitenkin elämäntilanteita on monia, ja minkäs esim teet jos puoliso kuolee ja yksinhuoltajuus on pakkotilanne (tätä ei ystäväni tullut ajatelleeksi). Emme siis voi tuomita ihmistä ja sanella, miten ja milloin kuuluu tehdä, vaan voimme vain esittää mielipiteitä ja auttaa jos voimme.
todellakaan mahdollista antaa vastausta, joka kattaisi kaikki mahdolliset tilanteet. Kaikkia tapauksia ei ole mahdollista eikä järkevää ottaa esiin jokaisessa keskustelussa tilanpuutteenkaan vuoksi.
Olen kuitenkin samaa mieltä kuin ystäväsi siinä, että lapsella pitäisi olla sekä äiti että isä. On kuitenkin tilanteita, joissa se ei ole mahdollista eikä aina edes suotavaa.
Aloittaja, jolle useimmat viestini olen osoittanut, tarvitsisi lapsensa isän tuekseen. Moni muukin tänne kirjoitteleva kaipaisi apua lapsensa isältä. Kukaan muu ei voi kuitenkaan tehdä päätöstä isän puolesta. Niinpä en voi muuta kuin rohkaista näitä nuoria äitejä jaksamaan. Äideillä on enemmän voimaa kuin he itse tietävätkään.
Onkos tosiaan käynyt mielessä hakea sitä apua jostain jos tosiaan olet noin väsynyt? Miten asiat paranee täällä märehtimällä? Et ole varmastikaan ensimmäinen etkä viimeinen väsynyt yh-äiti, tai miksi itseäs sitten haluatkin kutsua. Kävele sen lapsen kanssa vaikka päivystykseen ja sano, että kohta sanoo pää "pim", vai miten se nyt oli, tuskinpa sieltä uskaltavat olla apua antamatta.
Ja tosiaan, ehkä voisit ottaa vähän eri asenteen tuohon hommaan, kuulostat vähän siltä kun se lapsi ja sen hoito olisi tullut järjettömänä yllätyksenä?
Toivottavasti luit koko ketjun, tosin kommentistasi päätellen et tainnut jaksaa loppuun asti.
Lapsi ja hänen hoitonsa ei ollut mikään järkyttävä yllätys. Sellaiseksi voidaan kyllä laskea hänen isänsä asennoituminen ja perheensisäisen työnjaon epäoikeudenmukainen jakautuminen yksin minun harteilleni. Määrittelemättömyys (olenko yh, kun mies kuitenkin on elämässämme ja osallistuu, tosin vain omilla ehdoillaan) rasittaa suhdettamme.
Minulle on langennut paljon suurempi vastuu vanhemmuudesta ja perheen taloudesta, ja nyt olen yrittänyt hakea rakentavaa ratkaisua jaksaakseni paremmin. Tosiasia on se, että vain itsensä voi muuttaa, mutta parisuhteessa on kuitenkin kaksi osapuolta. Voin vain toivoa, että myönteinen kehitys jatkuu, sillä kuten alkuperäisen viestin otsikosta käynee ilmi, koen olevani yksinhuoltajaksi huijattu. Mieshän nimenomaan halusi pitää lapsen ja olla isä ja minun mieheni. Hänellä on vielä paljon kasvamista uuteen rooliinsa -kuten minullakin.
En voi olla ihmettelemättä vielä sitä, miksi vastaat noin hyökkäävään ja epäystävälliseen sävyyn? Luuletko väsyneen äidin siitä piristyvän, että tulet puskasta "neuvomaan"? Olen yrittänyt soittaa erilaisiin perheneuvonta-puhelimiin, mutta ovat pääasiallisesti kesätauolla. Sairaalan päivystyksessäkin olen käynyt, mutta verikokeiden jälkeen kehotettiin vaan lepäämään. (Eli mikään PAKKO ei ole näköjään auttaa edes päivystyspotilasta).
Olen muutenkin sitä mieltä, että tämä foorumi palvelee paljon paremmin käyttäjiään, kun keskityttäisiin vaikka vertaistukeen, ainaisen kettuilun sijaan. Tuntematon ihminen voi satuttaa sanoillaan, mutta myös antaa voimia ja uskoa. Kumpikohan on kannattavampaa...
kommentoida...Ihan vaan huumorimielellä niistä miehistä jotka "yleensä" tekevät ns miesten hommia kotona vaikka eivät vauvaa paljon hoitais. Meillä mä olin se "mies" vaikka taloudessa asui mies..
Ennen ja jälkeen vauvan syntymän meillä tilanne oli koko ajan sama. Minä kävin töissä, tein lumityöt(supisteluista huolimatta), hoidin auton huoltoon ja renkaiden vaihtoon, tankkaukset, öljyn ja miden nesteiden tarkistukset, siivosin, pesin matot, leikkasin nurmikon, ym. Yöt meni vauvan kanssa heräillessä ja/tai tietokeen hakkaamista kuunnellessa ja päivät hoidellessa kaikkia normaaleja kotiasioita Ja mitäpä mies teki....pelas roolipelejä tietokoneella. Saattoi huudella rappusilla että tuleeko hiki, kun lunta kolasin, ja äkkiä takas sisälle kun tuli kylmä...Onneks vauvalla oli isosisko joka vahti vauvaa sen ajan että sain pihahommia tehtyä...
Tulipalon sattuessa mies olisi varmasti pelastanu tietokoneensa ensimmäisenä...heh
Joskus olin niin loppu että en ees tiennyt onko aamu vai ilta.
Sit mies ihmetteli ja itki kun heitin se pihalle...
Silloin asia ei naurattanut mut ny asia hymyilyttää :-D
Useimmilla paikkakunnilla on esim. leikkipuistotoimintaa, erilaisia kerhoja ja toimintaa, jotka on nimenomaan kehitetty auttamaan pikkulasten äitejä. Siellä on mahdollisuus myös tutustua toisiin äiteihin, joilta saa mahtavaa vertaistukea ja myös konkreettista apua lastenhoidossa. Pitää vain pitää mielessä, että tällainen apu toimii kahteen suuntaan, eli sinä saat apua ja olet valmis puolestasi auttamaan muita.
Lopuksi totean vain, että lakkaa kierimästä itsesäälissä ja hokemasta, että joskus olit kaunis. Olet sitä varmaan vieläkin, mutta olet myös äiti. Enpä oikein usko, että miehesi tulee tuosta paljon muuttumaan.
Olen nyt "päivän näöllä" käynyt läpi tämän ketjun viestejä. Kiitos niistä.
Olen tosiaan tullut lukuisia kertoja siihen tulokseen, että hyvä parisuhde antaa valtavasti voimia toimien myös lapselle eräänlaisena peruskalliona. Meillä tuo kallio rakoilee pahasti. Kerran -saati sitten useamman kerran- menetettyä luottamusta on tosi vaikea paikata. Mies käyttäytyy huonosti, eikä ole valmis kantamaan tekojensa seurauksia. Ts. en kunnioita häntä enää, lapsemme kärsii ja pian on tämä nukkekoti pirstaleina.
Leikkipuisto-toiminta on tuttua, mutta esim. tällä hetkellä ei ole voimia tai mahdollisuutta lähteä, sillä olemme olleet reissussa ja kaikki kamat odottavat yhä purkamistaan.
Lapsi huusi vieressä, kun kokosin hänen sänkynsä uudestaan (laidat piti ruuvata korkeammiksi). Ellen olisi tätä tehnyt, hän olisi pudonnut pää edellä sängystään. Eli tämä havainnollistaa sitä, että meillä minä todellakin vastaan yhdessä niin ns. naisten kuin miestenkin hommista. Isä kyhjöttää omassa asunnossaan, eikä siis ole "pelastamassa" meitä "tulipalolta". Hän on epämies ja loinen,mutta myös lapseni isä, jonka kanssa joudun valitettavasti olemaan tekemisissä enemmän tai vähemmän, koko loppuelämäni.
Minulla ei ole yksinkertaisesti aikaa eikä voimia huolehtia itsestäni, ja siitä olen todella katkera. Ystäviä oli jossakin vaiheessa paljon, mutta nykyisellään häpeän niin paljon tätä alennustilaamme, etten ole innokas ottamaan heihin yhteyttä. "Mitä kuluu?" on liian arka kysymys. Ja kyllä säälin itseäni, sillä tunnn itseni ihan saatanan huijatuksi. Lapsi on mahtava, mutta hänen isänsä selkärangattomuus saa mun voimat todella ehtymään.
Olen myös yh, mutta sillä erotuksella, ettei isä ole luonamme millään muotoa, eikä tule todennäköisesti koskaan olemaankaan. Olen siis säästynyt raastavilta ihmissuhdeongelmilta, ja näin minulla on yksi ongelma vähemmän. Itse olen tyytyväinen tilanteeseeni, sillä tiedän myös mitä on olla huonossa suhteessa. Uskon myös että lapseni on turvassa, eikä hänen tarvitse seurata vierestä aikuisten riitoja tai muutakaan.
Muistan vielä vauva-ajan, jolloin lapsi vaati kaiken huomioni, vauvaa piti joko ruokkia, vaatettaa, kylvettää, vaihtaa vaippoja, nukuttaa, viihdyttää... Kyllä se sitten helpottuu kun lapsi oppii kävelemään ja leikkimään mitä mielikuvituksellisempia leikkejään. Oma lapseni "keittelee teetä" tuossa vieressä ja käy välillä sitä tajoilemassa. :)
Ystävien katoamisen olen myös kokenut, mutta siinäpä ne jyvät erottuvat akanoista. Minulta lähtivät ne lapsettomat ystävät, sillä kai he luulivat että osaan puhua enää kakkavaipoista tai soseista... Ymmärrän heitäkin, toisaalta. Silti nyt lapsen kasvaessa osa heistäkin on tehnyt paluutaan, vaikka kynnys uudelleen tutustumiseen on ollut korkea. Se on kuitenkin kannattanut, ja olen huomannut osasta, että he ovat ihan samoja ihmisiä kuin ennenkin.
Joka tapauksessa, tsemppiä sulle ja toivon että selviät kunnialla pahimman yli! Toivon myös että lapsen isäkin ehkä joskus kasvaa aikuiseksi, tai sitten löydät itse sellaisen ihmisen josta olisi tueksi sinulle ja lapselle. Itse en ole vielä toivoa menettänyt... :)
Kun asuimme pienellä paikkakunnalla niin siellä oli MLL:n piste, jonne vauvan saattoi viedä hoitoon pariksi tunniksi ja pikkurahasta oli kyse (alle 5 euroa per tunti).
Isoissa kaupungeissa saattaa löytyä myös lapsiparkkeja, jotka maksaa alle 10 euroa per tunti.
Meillä minä myös päävastuullinen enkä päässyt minnekään ilman vauvaa koska mies ei vaihtanut vaippoja ollenkaan. Tukiverkkoja ei ollut eikä ole.
Kun lapsi kasvaa niin tilanne vähän helpottuu. Koeta jaksaa vauva-aika!
niin ota avioero! Jos et ole, niin lopeta seurustelu hänen kanssaan! Ei mitään lässytyksiä enää. Hae yksinhuoltoa.
Joka tapauksessa: tee kunnon sopimukset siitä, milloin ja missä mies tapaa lastaan sekä elatusavusta.
Sitten rupeat oikeaksi yksinhuoltajaksi, joka hoitaa omat asiansa. Vauva on pian jo vuoden vanha, jolloin voit panna hänet päivähoitoon ja mennä itse töihin tai opiskelemaan. Sinua väsyttää ennen kaikkea epäselvä tilanne ja epätietoisuus suhteestanne.
Kunnallista kodinhoito/lapsenhoitoapua voit kysyä, mutta ensisijaisesti kai kannattaa kääntyä omaisten ja ystävien puoleen.
Alkuperäinen kirjoitti että eivät ole naimisissa. Sukulaisista ei ole apua eikä ystäville halua tilannetta kertoa (ks. viesti ylhäällä).Näin vaan on monella, myös meillä. Tai minä kyllä olen hankalasta tilanteesta kertonut sukulaisille. Kieltäytyvät auttamasta muita kuin ehkä juuri ja juuri omia lapsiaan. Ei nykyisin apua oikein saa muuta kuin rahalla...
Joillakin onnekkailla voi olla ystäviä, jotka auttaa. Meillä ei.
Kyllä sitä kunnallista apua on saatavilla, jos vaan sitä kunnolla pyytää. Minulle tuli todella paha synnytyksen jälkeinen masennnus kun vauva oli kuukauden vanha. Sain sossusta perhetyöntekijän 1krt viikos ja yöhoitajan 2krt viikossa.
Tsemppiä sulle tosi paljon!! Suosittelen käyvän myös neuvolapsykologin luona, myös niistä on paljon apua. Äläkä hei ota vakavasti "sosiaalitädin" kirjoituksia. kun ihminen tuntee romahtavan, niin on haettava apua!!!
Jätä ihmeessä se mies. Ei se mitään huoltajuutta saa jos ei ole nytkään hoitanut.
Tiedätkös pärjäisit paremmin ilman että mies sotku vie vähäiset voimasi.
Tajuan, että haluat autokoulun läpi.
Nyt mene sosiaalitoimistoon...ensin lääkärille uupumuksesta. Jos saisit avustusta että voisit palkata lastenhoitajan siksi aikaa kun saisit levätä. Yksinhuoltajan rankkaa, mutta viimeiset voimasi menevät nyt siihen mieheen. Pärjäisit paremmin ilman sitä.
Mulla ja aika paskamainen tilanne, yhdessä lapsi laitettiin alulle ja nyt mies haluaakin viettää villiä poikamies elämää. Heiluu kylillä muitten naisten kanssa. Kyllä paskalta tuntuu, mutta ehkä pärjään kuitenkin yksin paremmin kuin tommosen ihmisen kanssa joka ei vastuuta pysty kantamaan. Harmittaa vaan että pieni poika joutuu syntymään jo rikkinäiseen perheeseen. Laskettu aika kuukauden kuluttua ja muuttu viikonpäästä,voitte vaan kuvitella kuinka paljon olen pakkaus apuja saanut häneltä, en sitten yhtään. Nyt tarvis tukea ja turvaa niin sitä ei omalta ukoltaan saa. Toisaalta en enää sitä mun miehenäni pidäkään, koska en mä aio näin jatkaa. Mä en aio olla se toinen nainen hänen elämässään. Jätkällä ei vaan oo rohkeutta myöntää tekojaan päin naamaa, saakelin raukka! Mutta ens viikonloppuna saan ruveta laittamaan uutta kotia itelleni ja pojalle, helppoa ei tuu olemaan mutta ainakin elän omilla ehdoillani enkä joudu loukatuksi.
Sanoit että isä käy luonanne.... Seuraavalla kerralla kun tulee, jätät hänet raa'asti kahden lapsen kanssa (jos siis on edes sen verran luotettava) ja käyt lenkillä tai kaffella tai kaupassa tai menet autoon ottamaan torkut. Kai se iskä saa vaipan vaihdettua kun ei voi ojentaa lasta sinulle takaisin.
Mä laittaisin lapsen tapaamiset tästälähin muualle kuin sinun kotiisi, käykööt vaikka kävelyllä jos ei lasta poikamiesboksiinsa halua.
Sinun pitää päättää omasta puolestasi eroatko miehestä vai jäätkö katsomaan tuota sompailua ja nielet kaiken mitä vastaan tulee. Isän ja lapsen suhdetta voi rakentaa ja tukea, vaikka omasta ja miehen suhteesta tuleekin loppu. Puheväleissä kannattaa pysyä, lapsen vuoksi.
Onpa ketju kasvanut pitkäksi, ja hyvä niin. Aihe on tärkeä, paitsi tälläisena henkilökohtaisena yksittäistapauksena, myös laajempana yhteiskunnallisena ongelmana. Sillä on aivan selvä, että perhemuotojen ja elämäntapojen kirjavoituessa joudutaan ratkomaan yhä perustavanlaatuisia kysymyksiä vanhemmuuden luonteesta ja sukupuolten välisestä suhteesta niin keskenään kuin vanhempina. Yhteisöllisesti katsottuna ei ole ollenkaan yhdentekevää, minkälaisia ratkaisuja yksilöt tekevät.
Me uuden polven naiset olemme kasvaneet vallan toisenlaisessa todellisuudessa kuin edeltäjämme. Minäkin olen korkeasti koulutettu, suhteellisen myöhäisessä vaiheessa lapsen saanut nainen. Minulla ei ole juurikaan kokemusta ns. vanhan mallin mukaisesta perhe-elämästä, ja siksi totaalinen suunnanmuutos äitiyden myötä on ollut varsin rankka. Lapsi ei ole vaikea, vaan todella toivottu päivänsäde. Mutta epäsovinnainen ja hankala parisuhde, josta puuttuu perinteinen roolijako (äiti kotona, isä tienaamassa elantoa), lisää hämmennystä entisestään.
Vahva ja itsenäinen nainen jää yksin kantamaan vastuun, vaikka on päivänselvää, ettei äiti voi koskaan olla myös isä. Se vapaus, jonka annoin lapseni isälle onkin nyt kääntynyt meitä vastaan:
roolijakomme on pahasti vinoutunut, eikä mies selvästikään saa otetta isyydestään, vaikka rakastaakin lastamme kovasti.
Nyt annoin lapsen isälleen anoppilaan. He ovat poissa pari päivää...Olo on omituinen, muta huojentunut. Itsestä on kai aloitettava, jos mielii muutoksia. Katsotaan, kuinka käy!
Onpa ikävä tilanne, heivaa äijä lopullisesti. Huoltajuuskiista, mistäs huoltajuudesta se mies voi kiistellä kun ei oo ketää "huoltanutkaan". Äläkä tosta nimim. sosiaalitoimistosta piittaa kun ei tuntunut tajuavan koko jutun pointta! Jaksamisia sulle ja ilmoittele vähän miten jatkossa:)
ystävällisesti kertoa, mikä viesteissäni osoittaa, etten tajua koko jutun "pointta"?
Voi olla, etten tajuakaan, mutta mikä saa sinut ajattelemaan, että sinä tajuat sen paremmin, jopa niin hyvin, että voit kehottaa toista olemaan piittaamatta viesteitäni?
Olen edelleen sitä mieltä, että esittämistäni ehdotuksista saattaisi olla hyvinkin apua alkuperäiselle kirjoittajalle.
Elämä ei ole niin yksinkertaista, että kaikki ongelmat ratkeaisivat äijän heivaamisella.
Minusta aloittajan tuorein viesti osoittaa, että hän on ryhtynyt viisaisiin toimiin ongelmansa ratkaisemiseksi. Toivotan onnea.
Pojalla ja isällä menee hyvin keskenään, ja minä nautin valtavasti vapaapäivästäni! Mies on joutunut todellakin vastaamaan yksin lapsenhoidosta ja kuulumisia soittaessani hän on työntouhussa syöttämisten ja vaihtamisten keskellä ;) Lapsi ääntelee taustalla tavalliseen tapaansa, eikä ole perääni itkenyt. Huomenna nähdään!
Tämä palsta palvelee parhaiten käyttäjiään, kun jaamme kinastelun sijaan ymmärrystä, lohtua ja ihan käytännön vinkkejä aikuisten ihmisten kesken. Ja toisinaan tarvitaan myös lapsenuskoa ja rohkeutta katsoa asioita vaihtoehtoisesta näkökulmasta.
Minun ratkaisuni alkoi uhmakkaana eleenä ja irtiottona, mutta nyt koen tämän tilanteen syvällisemmin. Kun nyt itse tiedän, miltä tuntuu olla ilman lasta, en toivottavasti sorru uhkailemaan isää hänen syrjäyttämisellään. Mies on osoittanut pystyvänsä huolehtimaan lapsestamme ja tämä kokemus lisännee hänen omanarvontuntoaan isänä. Ehkä hän nyt myös kunnioittaa minun työtäni kotona, kun tietää, miltä tuntuu ottaa kokonaisvastuu yksin.
Aikahan näyttää, kuinka meidän suhteemme tästä kehittyy. Mutta ihmeen hyvässä hengessä tämä "kokeilu" sujui.
Saatuani viettää aurinkoisen päivän ystävän virkistävässä seurassa, olen itsekin kuin uusi ihminen. Aion jatkossakin harjoittaa luovaa ongelmanratkaisua, ja etsiä aktiivisesti keinoja pattitilanteen purkamiseksi. Onnettomana ei ole kenenkään syytä olla!
todella iloinen puolestasi! Hyvä että asiat järjestyivät parempaan suuntaan. Ja tsemppiä jatkossakin ja onnea myös isälle. :)
Kiitos kaikille ketjuun osallistuneille! Tämän kokemuksen perusteella voin vaan sanoa, että kyllä kannatti ottaa "lomaa" ts. antaa lapsi isälleen hetkeksi. Kaikki ovat nyt paremmalla tuulella, ja isä suhtautuu lapseen entistä huolehtivammin. Hän myös haluaa nähdä meitä useammin :)
Kaikilla ei tietenkään ole samanlaista mahdollisuutta, mutta äitejä rohkaisisin silti, ilman tunnonvaivoja, hakemaan apua. Teemme sen verran tärkeää työtä, että tauotus on paikallaan -myös äitiysloman aikana. Jos meiltä voimat ehtyy, kukaan ei meitä voi korvata! Siksi on tärkeää hoitaa myös omaa jaksamista, ja unohtaa sankariäitiys hetkeksi. Me olemme joka tapauksessa arjen sankarittaria :)