Jos nyt ensin vähän taustaa.
Sairastuin anoreksiaan ja sen myötä vaikea-asteiseen masennukseen 2003. Osastolla olin puoli vuotta.
Toisen kerran jouduin osastolle 2005 jälleen laihtumisen takia. Tällöin masennus ei mielestäni ollut kovin paha, ahdistusta ja ahdistuskohtauksia oli ja masennusta sen verran että lääkäri katsoi aiheelliseksi aloittaa Zoloftin uudestaan.
Kaikki meni osastolta poispääsyn jälkeen mainiosti vuoden 2006 elokuuhun. Aloin saada tällä kertaa bulimisia oireita. Oireet ahdistivat minua mielettömästi.
Aloitin samana syksynä opiskelut jotka eivät ole edistyneet yhtään mitenkään.
Tuolla tiellä olen vieläkin. Tunnen hirveää syyllisyyttä syömisistä. Etenkin iltaisin mieleni valtaa usein epätoivo, ei tästä tule mitään, minä en jaksa!
Lisäksi etenkin viime talvena vahvasti vaivasi mieletön väsymys koko ajan. Olisin voinut nukkua vaikka vuorokauden ympäri. Loppujen lopuksi en enää mennyt edes kouluun, jäin vain kotiin nukkumaan siihen asti että avomieheni tuli koulusta, eli iltapäivälle asti.
Kaikki kotityön aloittamiset tuntui ylivoimaisilta.
Se aloitekyvyttömyys ja keskittymisongelmat aiheuttivat myös sen etten saanut koulussa mitään isoja tehtäviä tehtyä. Saatoin kyllä istua luennoilla ja harjoituksissa ja saada ne tehtyä, mutta jos kurssiin kuului joku luentopäiväkirja tai harjoitustyö, en saanut niitä edes aloitettua. Siinä jäi sitten kurssimerkinnät ja opintopisteet saamatta. Jo ensimmäisen vuoden jälkeen tuli syksyllä Kelalta kysely opintomenestyksestä, kun opintopisteet eivät täyttäneen tarvittavaa määrää. Toiselta vuodelta niitä ei taida myöskään juuri olla.
Kesä on ollut ehkä vähän helpompaa aikaa, nyt kun sain paikan ammattikorkeaan, ehkä siellä olisi vähän helpompi rytmi kuin yliopistossa.
Mutta koko viime ja edellisenkin vuoden sain usein ahdistuskohtauksia, välillä sain ne sen verran pidettyä etten ruvennut itkemään ja tärisemään, mutta välillä taas en, kun sisällä pidetty ahdistus ja salailu syömisestä ja stressi koulunkäynnistä ja epäonnistumisesta eivät enää pysyneet sisällä.
Epäonnistuja, se minä olen. Tuo ajatus pyörii päässä joka päivä. Uskottelen itselleni taas että jos laihtuisin alipainoiseksi, ongelmani poistuisivat. Jos en ahmisi, kaikki olisi hyvin. Sitten masentaa kun en saa mitään aikaiseksi, en edes laihdutettua. "Itsekuriton paska", mieleni soimaa.
Kävin 2 vuotta Kelan rahoittamassa psykoterapiassa, josta ei ollut minulle yhtään mitään hyötyä koska en tullut oikein juttuun terapeutin kanssa. Olisin halunnut vaihtaa terppaa, mutta olisi kuulemma niin monimutkaista että en jaksanut ruveta tappelemaan ja hoitamaan asiaa. Meni sitten sekin raha kissan perseeseen suoraan sanottuna. Nyt olisin syksyllä saamassa YTHS:ltä terapiaa, tiiviimpää ja toivottavasti oma motivaatiokin riittäisi siihen ja siitä olisi apua.
Joka päivä, joka ikinen päivä.Syytökset. Eivät jätä minua rauhaan. Laiska, laiska, läski, älöttävä, itsekuriton, et saa mitään aikaan, ei sinusta kukaan voi oikeasti pitää, miten kehtaan mennä minnekään tuon näköisenä, tai ylipäätään!
En tiedä mikä järki tässäkään kirjoituksessa oli, ehkä halusin vähän selvitellä päätäni. Taas.
Mietin onko minulla masennusta, ja mitä sitten vaikka olisikin, ei sille mitään mahda, ei tämä olo mene ikinä pois. Samat ajatukset palaavat uudelleen ja uudelleen. Mitä hyötyä jostain lääkkeistä tai terapiasta, ei ne kuitenkaan auta pidemmän päälle. Ei se terapeutin keskustelu oole siinä juuri silloin kun minua ahdistaa.Juuri silloin kun haluaisin viillellä vain siksi että minua saakin sattua.
Minä niin haluaisin olla rauhassa, rauhassa omilta ajatuksiltani.
Haluaisin lomaa omasta itsestäni!
Sairastuin anoreksiaan ja sen myötä vaikea-asteiseen masennukseen 2003. Osastolla olin puoli vuotta.
Toisen kerran jouduin osastolle 2005 jälleen laihtumisen takia. Tällöin masennus ei mielestäni ollut kovin paha, ahdistusta ja ahdistuskohtauksia oli ja masennusta sen verran että lääkäri katsoi aiheelliseksi aloittaa Zoloftin uudestaan.
Kaikki meni osastolta poispääsyn jälkeen mainiosti vuoden 2006 elokuuhun. Aloin saada tällä kertaa bulimisia oireita. Oireet ahdistivat minua mielettömästi.
Aloitin samana syksynä opiskelut jotka eivät ole edistyneet yhtään mitenkään.
Tuolla tiellä olen vieläkin. Tunnen hirveää syyllisyyttä syömisistä. Etenkin iltaisin mieleni valtaa usein epätoivo, ei tästä tule mitään, minä en jaksa!
Lisäksi etenkin viime talvena vahvasti vaivasi mieletön väsymys koko ajan. Olisin voinut nukkua vaikka vuorokauden ympäri. Loppujen lopuksi en enää mennyt edes kouluun, jäin vain kotiin nukkumaan siihen asti että avomieheni tuli koulusta, eli iltapäivälle asti.
Kaikki kotityön aloittamiset tuntui ylivoimaisilta.
Se aloitekyvyttömyys ja keskittymisongelmat aiheuttivat myös sen etten saanut koulussa mitään isoja tehtäviä tehtyä. Saatoin kyllä istua luennoilla ja harjoituksissa ja saada ne tehtyä, mutta jos kurssiin kuului joku luentopäiväkirja tai harjoitustyö, en saanut niitä edes aloitettua. Siinä jäi sitten kurssimerkinnät ja opintopisteet saamatta. Jo ensimmäisen vuoden jälkeen tuli syksyllä Kelalta kysely opintomenestyksestä, kun opintopisteet eivät täyttäneen tarvittavaa määrää. Toiselta vuodelta niitä ei taida myöskään juuri olla.
Kesä on ollut ehkä vähän helpompaa aikaa, nyt kun sain paikan ammattikorkeaan, ehkä siellä olisi vähän helpompi rytmi kuin yliopistossa.
Mutta koko viime ja edellisenkin vuoden sain usein ahdistuskohtauksia, välillä sain ne sen verran pidettyä etten ruvennut itkemään ja tärisemään, mutta välillä taas en, kun sisällä pidetty ahdistus ja salailu syömisestä ja stressi koulunkäynnistä ja epäonnistumisesta eivät enää pysyneet sisällä.
Epäonnistuja, se minä olen. Tuo ajatus pyörii päässä joka päivä. Uskottelen itselleni taas että jos laihtuisin alipainoiseksi, ongelmani poistuisivat. Jos en ahmisi, kaikki olisi hyvin. Sitten masentaa kun en saa mitään aikaiseksi, en edes laihdutettua. "Itsekuriton paska", mieleni soimaa.
Kävin 2 vuotta Kelan rahoittamassa psykoterapiassa, josta ei ollut minulle yhtään mitään hyötyä koska en tullut oikein juttuun terapeutin kanssa. Olisin halunnut vaihtaa terppaa, mutta olisi kuulemma niin monimutkaista että en jaksanut ruveta tappelemaan ja hoitamaan asiaa. Meni sitten sekin raha kissan perseeseen suoraan sanottuna. Nyt olisin syksyllä saamassa YTHS:ltä terapiaa, tiiviimpää ja toivottavasti oma motivaatiokin riittäisi siihen ja siitä olisi apua.
Joka päivä, joka ikinen päivä.Syytökset. Eivät jätä minua rauhaan. Laiska, laiska, läski, älöttävä, itsekuriton, et saa mitään aikaan, ei sinusta kukaan voi oikeasti pitää, miten kehtaan mennä minnekään tuon näköisenä, tai ylipäätään!
En tiedä mikä järki tässäkään kirjoituksessa oli, ehkä halusin vähän selvitellä päätäni. Taas.
Mietin onko minulla masennusta, ja mitä sitten vaikka olisikin, ei sille mitään mahda, ei tämä olo mene ikinä pois. Samat ajatukset palaavat uudelleen ja uudelleen. Mitä hyötyä jostain lääkkeistä tai terapiasta, ei ne kuitenkaan auta pidemmän päälle. Ei se terapeutin keskustelu oole siinä juuri silloin kun minua ahdistaa.Juuri silloin kun haluaisin viillellä vain siksi että minua saakin sattua.
Minä niin haluaisin olla rauhassa, rauhassa omilta ajatuksiltani.
Haluaisin lomaa omasta itsestäni!
Vastaukset 2
Vanhimmat
ravitsemusterapeutilla? Näistä psykoterapeuteista ei oikein syömishäiriöihin ole apua. Syötkö tarpeeksi terveellisiä rasvoja? No et tietenkään, kun ole syömishäiriöinen. Syömishäiriöön auttaa vain rasva. Ajatuksesi johtuvat siitä, että hormonitoimintasi ei ole kunnossa, kun et saa tarpeeksi rasvaa. Hormonitoiminnan häiriöt saavat nuo itsesyytökset aikaiseksi. Syö kalarasvoja ja rypsiöljyä.
Kun se olisikin niin yksinkertaista.
Ja nykyään syön ihan varmasti rasvaa ihan liikaa kaikkien herkkujen muodossa, se ei tosin ole sitä hyvää rasvaa mutta kun syöminen on ylipäätään päin persettä niin se on varmaan suurin virhe koko ruokavaliossa.
Myönnän toki että aliravitsemus aiheuttaa osaltaan masennusta ja erilaisia oireita, mutta tuskin minä rasvalla tästä pelkästään paranen. Jos se olisikin ollut niin helppoa niin eikö osastolla olisi minulle määrätty rasvakuuri?
Ja ravitsemusterapeutilla olen käynyt ties kuinka monta kertaa. Molemmilla osastokeikoillalla hän laati ruokalistat jonka mukaan söin, eli varmasti tuli kaikkia ravintoaineita ja paino saatiin edes suhteellisen hyväksi.
Hormonitoimintani on kunnossa, tottakai olen käynyt jo alusta asti ensin naistentautien polilla ja nyttemmin gynellä vain tarkistuksissa kun syön pillereitä. Eli ne hormonit on ainakin kunnossa.
En tiedä mitä hormoneja sitten tarkoitat tuolla.
Myöskin kalkkitabletteja ja D-vitamiinia syön (söin) osteoporoosin ehkäisemiseksi.
Ei tässä varmaan ihan pelkästään puuttuvista ravintoaineista voi olla kyse. Vai voiko? Olen nimittäin syönyt kalaöljykapseleitakin tässä jokunen vuosi siten.Samoin helokkikapseleita. Ja ruoka normaalia kotiruokaa. Ei niitä rasvoja nyt liiaksikaan voi.
Toki olen anoreksia aikoinani ollut rasvakammoinen, mutta ei se aina ole ollut niin. Olen minä ihan normaalikin ollut joskus.
Niin ja jotta ei nyt juututtaisi liiaksi pelkästään tuohon syömishäiriöön niin mainitsen että nyt olen normaalipainon puolella.
Minulle se vain on liikaa.
Ei millään pahalla mutta his syömishäiriöön auttaa vain rasva niin miksi se ei ole yleisenä hoitomuotona Suomessa? Jos sillä ei ole mitään tekemistä psyykkisten asioiden kanssa (niinkuin tekstistäsi vähän sellaista vihjettä sain) niin miksi hemmetissä olen ollut suljetulla osastolla? Kärsinyt pakko-oireista? Vaikeasta masennuksesta? Joka helvetin päiväisestä ahdistuksesta? Omistanut vääristyneen ruumiinkuvan? Miettinyt joskus aikoinaan jopa kuolemaa?
Vai olisiko ehkä jossain pienessä mielen sopukassa ehkä aavistus siitä että et ehkä ihan ymmärrä syömishäiriöistä? Vaikka myönnän sen että on todella vaikeaa ymmärtää sellaista mitä ei ole itse kokenut, tai mitä ei ole joutunut läheisenä seuraamaan.
No mutta ei kait siinä, jos sitä ottaisi rypsiöljyn kauniiseen käteen, vähän kuin viinapullon. En halua mitenkään nostaa itseäni korokkeelle tai vähätellä mielipidettäsi mutta minusta tuntuu että sinä välillä hiukan vähättet minua. "Syömishäiriö paranee kun vaan rupeat syömään" ei todellakaan pidä paikkaansa.
Kumpa paranisikin.