Luulenpa, että minulla koko masentuminen ja ahdistukset johtuvat paljolti yksinäisyydestä. Olen nimittäin pari viimeistä vuotta ollut hyvin paljon yksin puolisoni ollessa paljon poissa kotoa.
Työmme ovat meitä erottaneet. Ensin tuntui, että eihän tässä mitään, että näinkin voi elää. Mutta pikkuhiljaa huomasin alakavani masentua ja inhota yksin olemista, josta en ole tosin koskaan tykännyt. En vain viihdy yksin viikkoja.
Nyt työttömänä ollessa olen vielä enemmän kotona kaiket päivät ja yksinäisyys tuntuu jo todella ikävälle. Inhoan herätä yksin ja kuunnella tyhjää kotia. Apeus ja alakulo valtaa mielen. Olo on tyhjä ja masentunut. Kaikki synkät asiat, vanhatkin alkaa pyöriä päässä.
Joka päivä ei jaksa edes lähteä ulos vaan päivä menee pukeutumatta sängyssä makoillen ja kotona haahuillen, hyvä että jaksaa edes jääkaapista vääntää jotain syötävää suuhun.
Aina yksin ollessa tulevaisuus ja koko elämä näyttävät epätoivoiselle. Kaipaan vain puolisoani ja lasken päiviä milloin hän tulee kotiin.
Sitten hänen ollessa kotona kaikki on helpompaa. Jos on paha mieli voi puhua ja itkeä, tai sitten vain olla hiljaa hänen lähellään. Jotenkin hän saa minut aina piristymään ja osaa sanoa asiat niin että jaksan uskoa parempaan jatkoon. Hän on hyvin positiivinen ja optimistinen ihminen, jolla ei ole taipumusta masentua kuten minulla.
Tuntuu vain, että elän kuin hänen kauttaan. Kun hän ei ole paikalla, kaikki on tyhjää ja turhaa. Imen kait hänestä elämänvoimaa ja toivoa tulevaan. Kaikki tuntuu jotenkin selvemmälle ja "ehyemmälle" hänen seurassaan. Olen kait tottunut myös liian helpolle, koska avuliaana ihmisenä hän hoitaa paljon minunkin asioitani silloin kun en jaksa ja on tukena ja turvana.
nykyään tuntuu, etten halua olla enää ollenkaan yksin vaan olen saanut siitä tarpeekseni ja inhoan sitä. Onkohan outoa jos haluaisin olla kokoajan puolisoni kanssa, koska siitä tulee turvallinen olo? Olenko läheisriippuvainen?
Työmme ovat meitä erottaneet. Ensin tuntui, että eihän tässä mitään, että näinkin voi elää. Mutta pikkuhiljaa huomasin alakavani masentua ja inhota yksin olemista, josta en ole tosin koskaan tykännyt. En vain viihdy yksin viikkoja.
Nyt työttömänä ollessa olen vielä enemmän kotona kaiket päivät ja yksinäisyys tuntuu jo todella ikävälle. Inhoan herätä yksin ja kuunnella tyhjää kotia. Apeus ja alakulo valtaa mielen. Olo on tyhjä ja masentunut. Kaikki synkät asiat, vanhatkin alkaa pyöriä päässä.
Joka päivä ei jaksa edes lähteä ulos vaan päivä menee pukeutumatta sängyssä makoillen ja kotona haahuillen, hyvä että jaksaa edes jääkaapista vääntää jotain syötävää suuhun.
Aina yksin ollessa tulevaisuus ja koko elämä näyttävät epätoivoiselle. Kaipaan vain puolisoani ja lasken päiviä milloin hän tulee kotiin.
Sitten hänen ollessa kotona kaikki on helpompaa. Jos on paha mieli voi puhua ja itkeä, tai sitten vain olla hiljaa hänen lähellään. Jotenkin hän saa minut aina piristymään ja osaa sanoa asiat niin että jaksan uskoa parempaan jatkoon. Hän on hyvin positiivinen ja optimistinen ihminen, jolla ei ole taipumusta masentua kuten minulla.
Tuntuu vain, että elän kuin hänen kauttaan. Kun hän ei ole paikalla, kaikki on tyhjää ja turhaa. Imen kait hänestä elämänvoimaa ja toivoa tulevaan. Kaikki tuntuu jotenkin selvemmälle ja "ehyemmälle" hänen seurassaan. Olen kait tottunut myös liian helpolle, koska avuliaana ihmisenä hän hoitaa paljon minunkin asioitani silloin kun en jaksa ja on tukena ja turvana.
nykyään tuntuu, etten halua olla enää ollenkaan yksin vaan olen saanut siitä tarpeekseni ja inhoan sitä. Onkohan outoa jos haluaisin olla kokoajan puolisoni kanssa, koska siitä tulee turvallinen olo? Olenko läheisriippuvainen?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mulla oli 7v sitten masennus, josta lääkityksen avulla toivuin. Olen aviomiehestäni todella henkisesti riippuvainen. Ehkä hän koki masennukseni ja riippuvaisuuteni taakkana mutta vähän aikaa sitten hän ilmoitti haluavansa avioeron. Toista naista ei ole kuvioissa, hän ei vaan kestä minua.Niinpä masennus rojahti päälleni entistä pahempana. Nyt olen todella ahdistunut enimman aikaa. En ole työssä vaan sairaseläkkeellä enkä tiedä miten pärjään yksin henkisesti ilman miestäni ja taloudellisesti pienellä eläkkeelläni. Yksinäisyyttä pelkään eniten.
Minäkin tunnen olevani miehestäni henkisesti riippuvainen. Olen aina ollut herkkä, epävarma ja masennukseen taipuvainen ja olen kokenut hänen olleen elämässäni kuin taivaan lahja, koska olen voinut aina häneen luottaa, tukeutua ym. Hän on ollut elämässäni kantava voima. Lisäksi olen myös taloudellisesti riippuvainen hänestä, koska tällä hetkellä en ole töissä.
Nykyään olen alkanut miettimään miten selviäisin jos menettäisin hänet (voihn tulla vaikka onnettomuus, sairaus tms.) en osaa ajatella elämää ilman häntä, se olisi todella vaikeaa.
Tänään taas kun heräsin ja makasin sängyssä ja koti oli aivan hiljainen niin heti alkoi masennus tulla vaikka eilinen päivä oli ihan hyvä kun jaksoin lähteä ihmisten ilmoille.
Olen kokenut sellaisenkin ajan, jolloin olimme mieheni kanssa yhdessä 24h/vrk koska työskentelimme yhdessä ja se aika on elämäni parasta ja onnellisinta. Haaveilen saavani sen joskus takaisin.
Minusta olisi ihanaa jos mies olisi kanssani aivan koko ajan.
Käy vaik sukulaisten luona, kaupassa, lenkillä, kirjastossa tai muuten vaan ulkona.
Ku ei kotiin pidä jämähtää.
Jotain tekemistä ois aina hyvä keksiä.
Ei mitään hirveän hyviä neuvoja.
"älä jää kotiin yksin".. No, kyllähän TIEDÄN että ei pitäisi jäädä kotiin yksin mutta.. ei se ole niin yksinkertaista jos on masentunut niin ei aina jaksa lähteä tai mieliala on niin maassa ettei halua nähdä ketään ja minä en ainakaan halua siinä mielentilassa edes mennä raahustamaan ihmisten ilmoille enkä varsinkaan nähdä muita ihmisiä koska silloin pitää aina yrittää esittää että kaikki on hyvin ja ei sitä jaksa aina yrittää tsempata itseään.
Tuskinpa kukaan masentunut jaksaa oikeasti joka päivä lähteä jonnekin. Ja sukulaisten luokse.. hah hah! no eipä tulis mieleenkään..
Käy vaik sukulaisten luona, kaupassa, lenkillä, kirjastossa tai muuten vaan ulkona.
Ku ei kotiin pidä jämähtää.
Jotain tekemistä ois aina hyvä keksiä.
Ei mitään hirveän hyviä neuvoja.
Aloita vaikka hankkiutumalla eroon tv:stä ja tietokoneesta, jolloin kotona ei ole mitään muuta tekemistä kuin korkeintaan siivoaminen ja syöminen. Kummasti vähenee liiallinen nyhjötys.
"Tuskinpa kukaan masentunut jaksaa oikeasti joka päivä lähteä jonnekin. "
Minulla on krooninen masennus, mutta silti viime vuodet olen käynyt kotona lähinnä vain nopeasti nukkumassa. Aamupäivät olen töissä ja kaiken muun ajan aina jossain ihmisten ilmoilla. Ei kiinnosta ollenkaan homehtua sisätiloissa vaikka miten masentaisi.
moikka
minustakin tuntuu, että olen läheisriippuvainen. poikaystäväni lähti just heinäkuun alussa armeijaan ja nyt tuntuu erittäin pahalta.
masennukseni puhkesi taas "kukkaan" viime lokakuussa, eikä ole muuta kuin pahentunut. koen olevani erittäin riippuvainen miehestäni, koska hän on ollut hyvänä tukena ja patistanut minua aina joka paikkaan. nyt sitä ei tee kukaan ja jään helposti vain kotiin itkeskelemään.
ongelmana on ollut myös se, että olen hyvin mustasukkainen ja nyt se on ruvennut vain pahentumaan. tuntuu että ei voi minnekkään mennä, etten alkaisi jotain flippailemaan.
pelottaa ettei mieheni jaksa sitä enää kauan, vaikka toisin sanoo. mutta eihän se tunnu kivalta tulla lomille, kun toinen on vaan koko ajan vaikea ja allapäin.
tällä hetkellä ei ole muuta hoitoa kuin 10mg cipralexia. minulle on diagnosoitu toistuva keskivaikea masennustila. kelalta odottelen päätöstä, jotta voisin aloittaa psykoterapian.
haluaisinkin kysyä, että olisko teillä rakkaat toverit jotain hyviä neuvoja ja niksejä, miten voisin pärjätä siihen asti, kunnes saan ammattiapua?
Minusta on luonnollista, että toisen läheisyydestä saa voimaa. Itsekin olen masentunut paljolti yksinäisyyden takia. Mulla ei parisuhdetta ole ollut eikä ole, niin en tiedä, miten ihanaa se voisi olla, jos kumppani olisi. :(
No, yksi pilalle mennyt seurustelu oli, mutta se oli niin traumaattinen kokemus, etten haluaisi siitä edes paljon puhuakkaan...:/
Niin...tietysti ois hyvä, kun ois kavereita kumppanin lisäksi, mut jos niitä ei ole, herkästi käy noin kuten sulle.
Enivei...oo onnellinen ku sul sentään on kumppani olemassa...mä itse en sellaista saa. Olen menettänyt jo toivoni miltei täysin.
niin olenkin ja välillä vähän liiankin.
mutta kun ei uskalla yhtään päästää irti, kun pelkää menettävänsä.
tiedän, että jos hän jotain tyhmää sitten tekisikin, niin se tapahtuisi jossain vaiheessa kuitenkin ja ettei hän silloin olisi minun arvoinen....
mutta pelottaa miten minun sitten käy.. en tiedä kestänkö eroa...
eikä hän välttämättä ikinä pettäisikään, mutta mistä sen tietäis, muuta kuin kokeilemalla... niinpä, näitä on hoettu ja puhuttu läpi monta kertaa, ja niin se vaan on...
olen hirveä pelkuri ja takertuja, ja paranemiseni tuntuu olevan pitkän työn alla. toivon niin löytäväni elämääni jotain ratkaisuja...
elämäänsä toisen varaan ja tukahduttaa toisen tunteita sillä, ettei saa itsestään irti yhtään mitään muuta kun maata sängyssä....hoh hoijaa eiköhän olisi aika ottaa elämään reippaampi ote, niin se puolisokin jaksaa katsella paremmin sinua, käy vaikka kävelemässä tai istumassa puiston penkillä katselemassa toisia ihmisiä, käy kirppareilla, kirjastossa, koita löytää joku simppeli harrastus tai vapaaehtoiseksi auttamaan jotain vanhusta, tekemistä kyllä löytyy jos vain haluaa muutakin kun maata sängyssä, sekin jo pelkästään masentaa jos vaan makaa ja makaa...kannattas yrittää päästä siitä navastaan eroon ja katsoa eteenpäin, muuten saattaa sen puolisosi napata joku reippaampi ihminen. Yksinäisyyskin voi olla rikkaus jos vaan osaa ottaa siitä kaikki irti, katsella elokuvia ja lukea tehdä käsitöitö tai ottaa kissa tai koira lemmikiksi, niin ei ainakaan ole koskaan yksin.
minulla on kolme kissaa...
mitäs jos ei huvita tehdä mitään, kun ei jaksa edes tiskata, ettei alkaisi väsyttämään...
olishan se kiva tehdä jotain jos jaksaisi tai uskaltaisi mennä ihmisten ilmoille...
kaupassa käyminenkin on pakolta tuntuvaa..
tää sairaus nyt vaan sattuu olemaan sellainen, että kaikki tekeminen vaatii ponnisteluja...
ja tänään minulla on parempi päivä, aurinko paistaa risukasankin:) voisin vaikka yrittääkkin mennä tänään vähän kävelylle.
..onko puolisosi kenties rakentanut sinusta läheisriippuvaisen? Onko rakkaus sittenkään oikeata, puhdasta rakkautta?
Mitäpä jos huomaa joutuneensa manipuloiduksi?
olla kuitnkin minä joka roikkuu.. poikaystäväni ei ole ennen seurustellut vakavassa suhteessa.
hän itse sanoi minulle että ole positiivinen ja hanki elämä.. ei noilla sanoilla mutta siltä se kuulosti..
mieheni on horoskoopiltaan härkä, eikä osaa oikein näyttää tunteitaan.
hän on valehdellut minulle muutaman kerran aika pahasti, ja pelkään etten voi enää luottaa häneen.
olen menettänyt toivoni miesten kanssa jo monta kertaa, enkä tiedä miten sen saisi takaisin.
olimme ennen kavereita. hän oli tukena, kun erosin entisestä miehestäni. meillä oli pitkän aikaa soutamista ja huopaamista, kunnes alettiin sitten seurustelemaan.
tänään itseasiassa on vähän parempi päivä. ei masenna enää yhtään niin paljo ku eile.. ehkä täst tulee hyväkin päivä:)