Elämä on käsittämättömän ankeaa

Täytyy sanoa, että minun on mahdoton ymmärtää miten joku voi arvostaa elämää. Turhaan tänne synnytään.

Nyt ollaan lähellä päiviä, jolloin Kuu on lähes Maan varjossa.
Nämä ovat vaarallisia päiviä monelle. Ne tulisi tietää, jos on mieleltään epävakaa.
Kuun vaikutus on tuhansille suomalaisille hyvin suuri.
Tänä aamunakin oli puolen tunnin sisällä 5 liikenneonnettomuutta, joista oli ilmoitettu
Radio Suomelle.
Ensi viikon lopulla alkaa helpottaa. Nyt ei saa pahentaa tilannettaan millään hölmöilyllä.

mutta silti niitä valonpilkahduksia arvostaa paljon.

Kyllä elämä ihan hienoa on.
Vaik kuinka pahalt tuntus niin kyl se nyt vaan on ihan hyvää.

Elämän tilannettakin voi parantaa.
Se onkin eri juttu et millä tavalla ja onko se silleen et muut ei siit kärsi.
Muutehan kaikki vain hakis nautintoja ja mitä siitäkin tulis.

Semmonen Oivallus mua monia vuosia sitten jotenkin auttoi tässä aloittajan ja toisen kirjoittaneessa asiassa, että tajusin jotenkin, etten ole tullut tänne silti sattumalta. Se helpotti sitä, että tässä täytyy olla jokin tarkoitus, minulla jokin vaikutusala täällä miljardien joukossa. Ei sikiö ala kasvaa ilman Luojaansa. Kun mä tajusin, että olen jotenkin Jumalan suunnittelema (joku voi sanoa Häntä vain Luojaksi), niin se helpotti suunnattomasti. Ihan kuin olisin saanut elämänlankani toisen pään johonkin kiinni, sillai lanka on niinku lujempi. Vaikka, vaikeuksia ja huonoa oloa onkin. Haluan vain sanoa, että tämä sisäinen väläys on ollut mulle ihan pýsyvä ja se auttaa, että tajuan mulla olevan alku ja loppu; tässä välillä mun tehtävä on yrittää. Epäonnistumiset sallitaan. En ole sattuma. Kun mietin miksi en, alan saada jopa vastauksia. Esim. joillekin ihmisille olen merkinnyt tai merkitsen jotakin, tarvitsee osata arvostaa pientäkin omaa merkitystään, eikö! Sillai saa jotenkin voimaa, eikä tunnu olevan täydellisen yksin kuin lastu laineilla. Aina mä myös siihen tulokseen tuun, että muita ihmisiä pitää joskus jollakin tasolla olla elämässä; siis kontaktia, keskustelua, näkemistä. Tämä yksinään olo on kyllä pahasta ja luonnotonta. Yhteiskuntakin ja kaupungistuminen tätä ruokkii kai jotenkin, tää kova nykyaika. Sille yritän tehdä jotakin joka viikko. Silloin kun onnistun tapaamaan jonkun ja käymän kaikenlaista ajatusten vaihtoa, tulee heti toivorikkaampi ja tarkoituksellisempi olo. Myös joskus yritän käyttää 'antaessaan saa' -viisautta avukseni. Toimii sekin. Tarttee vaan jaksaa rämpiä tää elämän jana loppuun asti, niin mä koen. On Joku joka kyllä näkee minut koko ajan, ja tietää mitä minulle kuuluu. Pyrin jaksamaan plus - huokaus.

Ole onnellinen sitten edes siitä, että saat iloa nukkumisesta. Mä en pysty nauttimaan siitäkään, koska vuosikausiin en ole nähnyt mitään muuta kuin ahdistavia ja ankeita unia. Aamu alkaakin sitten jo heti rullaamaan päin helvettiä, kun on jo valmiiksi paha olo niiden unien takia. Ja valveillaoloaika muutenkin pelkkää paskaa.

tunnen itteni 100% epäonnistuneeks, tyhmäks, laiskaks, saamattomaks luuseriks.

ainoa paikka jossa voin olla rauhassa ja onnellinen maan alla ruumisarkussa..