Monenlaista isovanhemmuutta

alle viisikymppinen isoäiti.Työelämässä toivottavasti vielä vuosia ja vuosia.Näen lapsenlapsia joka kuukausi,ovat minulla hoidossa aina silloin tällöin,usein yökylässäkin,kun kerran tulevat.Minulla on useampia lapsia,mutta lapsenlapsia vain tyttäreltäni vasta.Sitä joskus pohdin jo etukäteen,että kuinka luontevasti isoäitiys sitten luontuu,kun lapsen vanhempi onkin poikani eikä tyttäreni.Toivon,että silloinkin sujuu yhtä vaivattomasti.Oman tyttären kanssa on oikein hyvät puhevälit,en tiedä osaako miniä olla yhtä suorasti omaa mieltään,osaako sanoa jos mummoudessani on jotain korjattavaa.Toivon sitä.Lapsenlapset on todella tärkeitä,hymy hiipii huulille,kun ajattelen heitä.Minula on ollut kaksi erilaista mummosuhdetta.Toinen asui serkkujeni perheessä ja jotenkin pidin häntä eniten heidän mummonaan.Toinen mummo oli läheisempi,kuulin häneltä paljon juttuja sota-ajoista ja entisistä asioista.Kunnioitan edelleenkin tämän edesmenneen mummoni suhtautumista elämään,sopeutuva ja sisukas ihminen.

Kun lukee näitä tarinoita lapsien ja lastenlasten tapaamisista ja yhteiselosta. mietin sitä, että monissa suvuissa keskinäinen yhteydenpito ei ole noin tiivistä.

Muistan omasta lapsuudestani, että kävimme kylässä mummulassa. Melko harvoin. Joskus mummu oli meillä joulun pyhät.
Serkkujen luona käytiin kesälomalla, ja se oli ihan matka. Junalla mentiin ja linja-autolla. Serkkujen luona oltiin vieraana ihan yötä myöten.

Kun aikuisena elin oman perheeni parissa, en juuri sitä ihmeemmin pitänyt yhteyttä sukulaisiin. Kaikilla oli omat kiireensä, välimatkat olivat pitkät, ja olihan puhelin keksitty asioiden hoitamista varten.

Nyt havaitsen omien lasteni kohdalla samaa. Asumme kyllä lähekkäin, joten yhden perheen lapsia olen hoitanut ihan useita päiviäkin, mutta siitä on jo vuosia. Eivät lapsenlapset ole meille yökylään pyrkineet pelkästään huvin vuoksi.

Kysymys ei ole mitenkään siitä, ettei seura kelpaisi. Suku on pieni, ja kun tavataan, on oikein mukavaa ja juttu luistaa. Mutta väliajat ovat pitkät.

Monissa suvuissa tuntuu yhteiselo olevan liiankin läheistä. Soitellaan ja käydään kaiken aikaa. Ristiriitoja syntyy jo pelkästään kyllästymisestä toisen naamatauluun.
Kuitenkaan asialle ei pystytä tekemään mitään, koska aina ja aina on yhdessä oltu ja läheisyys kuitenkin tuo turvan, ja tunteen, että kuuluuu sukuun.

Suku on paras.

Minulla on kaksi lastenlasta, tyttäreni lapset. Uskon, että suhteeni poikani mahdollisiin lapsiin tulee olemaan etäisempi.

Kuinka usein tapaatte lapsenlapsianne?
Melkein päivittäin. asutaan lähekkäin.

Kuinka läheisiä heidän kanssaan olette?
Läheisiä ollaan ja kuulun kalustoon. Kun lapsenlapsille (6-v. ja 8-v.) on luvattu vaikka matka Särkänniemeen, he olettavat automaattisesti, että myös minä lähden. Pitää erikseen sanoa, etten ole tulossa mukaan.

Missä määrin jo aikuistuneet lapsenne yhä kokevat olevansa keskenään ja kanssanne samaa perhettä ja vice versa?
Vaihtelee lapsillani (3kpl). Yhden tyttären kanssa ollaan koko ajan tekemisissä, johtuu myöskin lähekkäin asumisesta.Itse en koe kuuluvani heidän perheeseensä, vaan muodostan mielestäni oman yksikköni.

Mikä isovanhemmuudessa on yllättänyt?
Ehkä se, etten enää jaksakaan rajattomasti. Mielestäni oma äitini jaksoi olla paljon 'parempi' isoäiti minun lapsilleni.

Mikä parasta, mikä haikeinta tai kipeintä?
Läheisyys lastenlapsiin on parasta. Haikeinta tai kipeintä on ajatella, että vanhempansa eroavat tai muuttavat kauas, jopa toiseen maahan, vaikka se ei tällä hetkellä olekaan todennäköistä. Olen huomattavan konservatiivisempi ihminen nyt kuin silloin, kun omat lapset olivat pieniä.

Minkä toivoisitte olevan toisin?
En osaa sanoa.

Minkä koette erityisen onnelliseksi?
Kun näen, että he ovat terveitä ja onnellisia ja pärjääviä, siis aivan samat asiat, jotka olivat tärkeitä omissa lapsissani.

Miten oma isovanhemmuutenne eroaa siitä millaisia omat isovanhempanne aikanaan olivat teitä kohtaan?
Omat isovanhemmat, jotka asuivat kaukana, olivat minulle kuin mitä tahansa sukulaisia, joita tavattiin harvoin, n. kerran vuodessa. Olen itse paljon arkipäiväisempi mummo.

Tapaan poikani perhettä, joka asuu lähelläni, noin kerran viikossa. Pieni pojanpoikani on usein hoidossa luonani, kesällä kun tarha on kiinni parin viikon ajan. Koen lapsen tärkeäksi elämässäni ja halua että meistä tulee läheiset. Itselläni ei ole koskaan mummoja ollut joten en ole koskaan mummon huomiota saanut. Omat vanhempani ottivat lapseni luokseen joka kesä pariksi viikoksi, lapset olivat silloin jo kouluiässä. Tiedän miten raskasta lastenhoito ja työssäkäyminen ovat, vanhemmat tarvitsevat myös yhteistä aikaa parisuhteensa hoitamiseen. Haluaisin auttaa lapsiani myös rahallisesti mutta siihen ei juurikaan ole mahdollisuuksia.

Ensinäkin olen maalta syntyjäni.
Ainoa elossa ollut mummu isän äiti asui sedän kanssa isäni kotitalossa. Mummu ei kutonut, vieraillessaan meillä istui hiljaa jossain.
Tapasimme mummua virallisesti jouluisin, sedän luona jossa mummu asui. Minä kävin kerran kuukaudessa mummun luona, vein mummulle eläkkeen pankista muutaman vuoden.

Lasteni isän äiti oli jo kuollut ennen lasteni syntymää. Äitini ilmoitti jo ennen yhtään lapsenlasta, ei edes syliinsä ota. Sanansa piti.

”Kyselisinkin palstalle kirjoittelevilta isovanhemmilta millaista on juuri teidän isovanhemmuutenne? ”

Minulla on Mummupäivä kerran viikossa omasta pyynnöstäni. Tarvittaessa olen seuralainen illalla päivällä tai kun tarve yllättää..
Olen kysynyt sopiiko/ käytetäänkö käsinkudottua villaista sukaa tai neuleita ja luvannut kutoa ne niin kauan kun ne pojanpojalle kelpaavat.

”Kuinka usein tapaatte lapsenlapsianne?”
Tapaan pojanpoikaa kerran viikossa mummupäivänä, aikana se on 2-3 tuntia. Lisäksi tarvittaessa ja joskus yökylässä.

”Kuinka läheisiä heidän kanssaan olette?”
Poika juoksee mummu syliin, hihkuu juostessaan; Mummu mummu

”Missä määrin jo aikuistuneet lapsenne yhä kokevat olevansa keskenään ja kanssanne samaa perhettä ja vice versa? ”
Aikuiset lapseni? Olen äiti yhä, roolini vain on muuttunut.
Lyhyesti; asumme omissa kodeissamme, joista huolehdimme kukin itse, jotain pikku apuja puolin ja toisin. Emme ole elättäjiä toisillemme, enkä kasvata tai lausu mielipiteitä muiden kodeissa.

”Mikä isovanhemmuudessa on yllättänyt? ”
Fyysisten voimien hupeneminen.
Elämäni ensimmäinen rakkaus ilman toimeentulohuolta ja kasvatus vastuuta. Myös Anopin rooli.
Miniä soittaa kaikki perheen asiat äidilleen 180 km päähän, puheluja 1-4 päivittäin. Toivoisin saavani edes tekstiviestin joskus mummupäivän jälkeen, jos asiaa olisi.
Keskustelumme on kuin yhteinen taikinan ohje: syöty on sitä ja tätä, pissitty, kakittu, leikitty sitä -tätä -tota ja laulettu niitä näitä.

”Mikä parasta, mikä haikeinta tai kipeintä? ”
- Kohosiko taikina? paistuiko pannukakuksi…??!
Nyt on aikaa ja matkaa nähdä, miten lapsi kasvaa, miten oppii asioita ja omaksuu opetettua. Kuullee sanat joita ei itse käytä. Voi todeta tapoja, jopa asenteita, lapsen kautta.
Olin alle 17 v. mummun kuollessa, äiti saneli suhteen, esti/valvoi tapaamisia ja niissä puhumisia. Olen suhteessa lapsenlapseen mummuni ikäinen.

”Minkä toivoisitte olevan toisin?”
Oli nuoruuteni tehtaassa vaihetyössä, eli tein yhtä kappaletta kokonaisuuteen, tosin tiesin mitä palaa tein. Töiden Laadunvalvojalta en palautetta saanut, siksi että materiaali / väri ja mitat työhön oli edellisen tekijän vastuuta/työtä.
Koen olevani kun vaihetyöntekijä ilman palautetta, osasia on n. 168 / viikko minä teen niistä 2-4, tiedän etten lopullista tulosta työstä ehdi nähdä koskaan.

”Minkä koette erityisen onnelliseksi?”
Aika jonka vietämme yhdessä on rikasta monella tapaa, koska kanssani on elävä kasvava kehittyvä ihmisen taimi/alku.

”Miten oma isovanhemmuutenne eroaa siitä millaisia omat isovanhempanne aikanaan olivat teitä kohtaan?”
Pidin mummuani Hyvänä ja Viisaana ihmisenä. En saanut/päässyt tapaamaan mummua hänen elämänsä kolmena viimeisenä vuonna. Äitini - Mummu - äitini suhde oli äidin kaatopaikka isän ja äidin suhteesta. Äiti vihasi mummua. Uskon mummun ymmärtäneen olevansa ”laskiämpärinä” helpottamassa esikoisensa avioliittoa.

Miniäni on viisas ihminen Hän antaa tilaa lapsensa ihmissuhteille.

Jonkinasteista vähättelyä kuulen joskus.. Jonkin asteista ajattelemattomuutta olen havainnut joskus.. ( en sano tai huomaa mitään )

Teen kokoajan sitä roolia joka haluan mummuna.
Tiedän poikani on kanssani ja ohjauksessani kasvanut, mahdollisia virheitä en voi enää poistaa/korjata. Mielestäni nämä vanhemmat ovat toisiensa kasvattajat siinä kuin lapsensa kasvattajia.
Heidän arkipäivänsä pyörii heidän tavallaan, heidän elämänsä rakentaminen on heidän unelmansa haaveensa ja onnensa. Mummu eli erilaisessa yhteiskunnassa mihin lapsenlapsi kasvaa ja varttuu.

Olen joskus ajatellut, nyt erityisesti, olisi kiva jutella mummuni kanssa. Itken kun kirjoitan tätä.
Omat tuttavat kaverit ja ystävät ovat ikäihmisiä. On lapsettomia ja lapsen lapsettomia Ikäneitoja ja leskiä.
Mummu tai isovanhemmuus on hyvin moni muotoista.

Tämä olen kirjoittanut 02.05.06 erään foorumin keskusteluun isovanhemmuudesta.

Minun tuttavapiirini on mummuikäinen, kaikki erilaisia. Yhtäkään näistä isovanhemmista ei saa samaan muottiin. Ei myöskään suhdetta lapsenlapseen.

Tunnen ikäihmisiä, joilla omat lapset jotka jo 50 v. joten lapsenlapsia ei tule olemaan. Samoin kuuluu tuttaviini "ikäneitoja" ilman lapsia, joten myös ilman lapsenlapsia.
Näissä henkilöissä on yhteistä eri asteinen suru, lapsenlapsettomuudesta, tai siitä ensimmäisestä, eli lapsettomuudesta.

Perinne mummua ei ole.
Tunsin oman mummuni ja pidin häntä viisaana ja hyvänä ihmisenä.
Äitini ei sallinut mummun tapaamisia, hän ilmoitti jo ennen lapsenlapsia:
"Olen osani hoitanut yhtäkään en syliin ota."
Mummi oli kuollut ennen syntymääni. Lasteni mummu oli kuollut ennen X-miehen tapaamista.

Olen ensimummu Juniori on puolivuotias, Seniori yli kolmenkymmenen.

Olin hyvin varauksellinen mummuvirastani, koska suhde Senioriin on hyvin kimurantti. Seniori käyttää valtaa tapaamisien suhteen, erimielisyyden sattuessa, käytti jo ennen isäksi tuloaan.
Oletin, voivani pitää Junioriin viileää väliä, koska esim. nuorten eron jälkeen, suhteen ylläpito voisi olla mahdotonta. Mietin säästäväni itseni mahdolliselta menetyksen tuskalta.
Tunteet eivät ole järjellä säädettävissä...

Mitä tunnen tai koen lapsenlapsessa?
Vauvantuoksun (joka häivähtää Seniorille vauvana), kujertavan vilkkaan ja aktiivisen pienenpojan, pehmeän ihon, tarkkaavaisen silmäparin. Sukuni näköä ei Juniorissa nähtävissä. Tunnen hellyyttä ja koen iloa läheisyydestä, sylissä pitäessäni.

Näin ilon jota Juniori osoitti kuullessa isänsä äänen. (eräästä hoitokerrasta vain isän hakiessa) Tunsin mieletöntä iloa ja onnea Seniorin vanhemmuudesta.
Kuulen ikävän, (itkun oma sävy) juuri ennen kiukuttavaa untenmaille menoa.
Äidin ikävä, jota mummu ei voi poistaa, tunnen hellyyttä Junioria kohtaa ja kiitollista iloa Miniästäni. Juniorissa on isänsä piirteitä Nukkumatti saa kiukun kirahduksia ja unihiekka ihan itkettää.
Olen onnistunut saamaan mummu suhteen hyvään kehitys vaiheeseen.
Juniori on hoidossa mummolassa säännöllisesti.
Elämä on ainutkertainen, mitään valmista kaavaa ei ole.

Miksi rakastan tätä lasta?

Rakastan kaikkia lapsia, olen aina rakastanut, rakkaudelle on ikäni mittainen historia.
Elämän unelmani oli 4-5 lasta.

Mummuksi tuleminen on lahja. Lahjan antavat vanhemmat. Omat lapseni olivat elämänlahja, laina jota sain rakastaa.

Edellisten kirjoitusten ajatuksiin;

En kriittisesti ajatellen, usko rakastavani Junioria; ehdotettuna jatkeena tai Seniorin vuoksi.
En myös siksi, etten rakastanut omia lapsiani.

Opin elämänkiertokulun ymmärtämisen konkreettisesti vauva sylissäni.
Peiliin katsoessani, minua katsoo takaisin mummuikäinen vanheneva nainen. Ihminen ei huomaa omaa paikkaansa elämän kiertokulussa, ajan tajuaminen on vaikeaa.
Omaa mummuani muistaessa, koen antaneeni osani elämän kiertokulkuun.
Minulla on syvä rauha. Pelko elämästä on kadonnut, kuin olisi voittanut elämän.”

Lueskeltuani aikani näitä palstoja, pistäää silmiini äitien vakaumus ja tieto siitä, että isovanhemmat - mummut etunenässä - kertovat kaikille, kuinka he hoitavat lapsenlapsiaan ja avustavat lastensa perheitä. Usen tieto on nuorten mielestä väärää. Usein varsinkin miniät epäilevät anopin kertovan heistä ikäviä valheita "kaikille".

Mietiskelin itsekseni, useamman lapsen isoäitinä tätä asiaa ja ajattelin, että minussa on varmaan jotain vikaa, koska en juuri koskaan keskustele ikätovereitteni kanssa lapsenlapsista.
Jos on muistissani jokin hauska tilanne, niin tulen ehkä kertoneeksi sen jollekin, mutta ikinä en ole paneutunut kertomaan lastenhoidosta tai muusta avustamisesta poikieni tai tyttärieni perheissä.

Olen kai sillä lailla vanhanaikainen, että mielestäni perheen asiat eivät muille kuulu. Ja vielä vähemmän kertoisin joistakin lasteni avioelämään liittyvistä negatiivisista asioista. Enpä edes kehtaisi haukkua miniääni muille, sillä silloinhan osoittaisin, että poika teki aikanaan väärän valinnan. Ikinä en sellaista menisi myöntämään!

Mitä tulee muihin isovanhempiin, niin olen ollut huomaavinani, että heidän lapsenlapsensa ovat järjestään neroja, joiden todistukset pullottavat kymppejä. Sekin on tehnyt minut varovaiseksi, sillä lapsenlasten ylistäminen on aika raskasta kuunneltavaa, jollei halua osallistua kilpalaulantaan.

Tällainen realistinen tanttarainen, joka elää elämäänsä päivä kerrallaan ja ottaa vastaan sen, minkä kohtalo tuo tullessaan, ei joudu kärsimään kovinkaan suurta haikeutta ja kipeyttä, ei pettymyksiä eikä murhetta, koska jokainen ihminen on oma persoonansa, ja lastenlasten kasvun seuraaminen on mielenkiintoista.