Käsittämätöntä alakuloa, keskittymiskyvyttömyyttä. Eilenkin, upeana päivänä, kotona oli niin paha olla että halusin ulos. Lähdin sukulaiseni kanssa kävelemään rantaan, puistoihin, kävelin ja keskustelin näennäisen hilpeästi. Oli silti kuin minut erottaisi muusta maailmasta jokin kalvo, jonka sisällä olen tuntematta iloa ja yhteenkuuluvuutta ympäröivään maailmaan, aurinkoon ja iloisiin ihmisiin.
Mielen valtaa korostunut tietoisuus ympäristöstä, kiinnitän jokaiseen vastaantulijaan tutkailevan huomioni. 'Tuokin juttelee iloisesti ystävänsä kanssa, heillä on ollut mukava päivä rannalla, nyt he ovat menossa kotiin viettämään muakavaa iltaa perheensä kanssa...' Ihmisten hymyt, onni saavat minut miettimään, missä he mahtavat asua, kuinka hyvälle heistä tuntuu, kuinka merkitykselliseltä heidän elämänsä tuntuu. Ja se korostaa omaa epämääräistä pahaa oloani jolla ei ole muotoa.
Itse olen sen kalvoni sisällä, mikään ei tunnu miltään - ei ainakaan hyvältä. Koko kesän olen epämääräisen levottomuuden vallassa paennut tilaisuuden tullen mökille, maalle, paikkoihin joissa on yleensä ollut aina hyvä olla - huomatakseni että sielläkään en tunne levollisuutta ja mielenrauhaa. Epämääräistä ahdistusta, levottomuutta, alakuloa, huonommutta sitten senkin edestä.
Viimeksikin masennukseni kärjistyi kesällä. Viimeksikin se oireili niiin, että yksinolo ahdisti mutta ihmisten seuraankaan ei tehnyt mieli mennä. Makasin kaoottisessa kämpässäni sängyllä odottamassa, että olo menisi ohi ja jonain päivänä heräisin ennallani, kaikki olisi hyvin. Niin ei tapahtunut, jouduin lopulta raahautumaan lääkäriin ja sain reseptin pieniin vihreisiin nappeihin joilla oloni lopulta koheni. Nytkin kotityöt jäävät tekemättä kun en vaan jaksa, heräilen aamulla liian aikaisin ja silloin ahdistaa pahasti. Töissä menee paremmin, tuntuu että se pitää minut jotenkin järjissäni vaikken kykenekän oikein keskittymään ja josain tausstalla silloinkin pyörii kidutava tietoisuus siitä että minulla ei ole hyvä olla. Niin se meni viimeksikin.
Nyt tuntuu jotenkin samalle, vaikka aikaa on mennyt kuusi vuotta edellisestä kerrasta. Ihmettelen miksi, elämäni on kunnossa, minulla on mielenkiintoinen työ, rakastava mies, olemme menossa naimisiin kahden viikon päästä. Miten ihmessä olen taas voinut masentua - vai olenko? Onko tämä sitä, vai jotain muuuta...mitä sitten?
Toki viimeisen vajaan vuoden aikana on tapahtunut paljon muutoksia, olen valmistunut yliopistosta, saanut uuden haastavan työn, olemme muuttaneet, mieheni vaihtoi myös työtä ja se työsuhde loppui lyhyeen, seurasi parin kuukauden työttömyys, nyt hänellä on uusi työ ja täysin eri työajat kuin minulla... Olen kyllä yksinäinen, mutta silti... Ihmettelen. Haluaisin taas olla oma onnellinen itseni. Olen kyseenalaistanut suhteemmekin, mutta kuitenkin tunnen häivähdyksen hyvää oloa aina mieheni seurassa ja kun olen miettinyt, miltä tuntuisi elämä illman häntä, olen tullut siihen tulokseen etten olisi ainakaan yhtään onnellisempi. Yksinäisempi vain, ja pelkäisin tuleeko koskaan ketään jonka kanssa elämäni jakaisin. Jakaa sen haluan, haluan perheen ja tavallisen elämän.
Yhä voimakkaammin ja useammin tunnen myös kateutta muita ihmisiä ja heidän saavutuksiaan kohtaan, vertaan elämääni muiden elämään ja koen jääneeni muka paljosta paitsi, vaikka oikeasti en ole.
Onko tämä masennusta, vai olenko muuten vaan sekaisin? Miten pääsen tästä olostani eroon?
Mielen valtaa korostunut tietoisuus ympäristöstä, kiinnitän jokaiseen vastaantulijaan tutkailevan huomioni. 'Tuokin juttelee iloisesti ystävänsä kanssa, heillä on ollut mukava päivä rannalla, nyt he ovat menossa kotiin viettämään muakavaa iltaa perheensä kanssa...' Ihmisten hymyt, onni saavat minut miettimään, missä he mahtavat asua, kuinka hyvälle heistä tuntuu, kuinka merkitykselliseltä heidän elämänsä tuntuu. Ja se korostaa omaa epämääräistä pahaa oloani jolla ei ole muotoa.
Itse olen sen kalvoni sisällä, mikään ei tunnu miltään - ei ainakaan hyvältä. Koko kesän olen epämääräisen levottomuuden vallassa paennut tilaisuuden tullen mökille, maalle, paikkoihin joissa on yleensä ollut aina hyvä olla - huomatakseni että sielläkään en tunne levollisuutta ja mielenrauhaa. Epämääräistä ahdistusta, levottomuutta, alakuloa, huonommutta sitten senkin edestä.
Viimeksikin masennukseni kärjistyi kesällä. Viimeksikin se oireili niiin, että yksinolo ahdisti mutta ihmisten seuraankaan ei tehnyt mieli mennä. Makasin kaoottisessa kämpässäni sängyllä odottamassa, että olo menisi ohi ja jonain päivänä heräisin ennallani, kaikki olisi hyvin. Niin ei tapahtunut, jouduin lopulta raahautumaan lääkäriin ja sain reseptin pieniin vihreisiin nappeihin joilla oloni lopulta koheni. Nytkin kotityöt jäävät tekemättä kun en vaan jaksa, heräilen aamulla liian aikaisin ja silloin ahdistaa pahasti. Töissä menee paremmin, tuntuu että se pitää minut jotenkin järjissäni vaikken kykenekän oikein keskittymään ja josain tausstalla silloinkin pyörii kidutava tietoisuus siitä että minulla ei ole hyvä olla. Niin se meni viimeksikin.
Nyt tuntuu jotenkin samalle, vaikka aikaa on mennyt kuusi vuotta edellisestä kerrasta. Ihmettelen miksi, elämäni on kunnossa, minulla on mielenkiintoinen työ, rakastava mies, olemme menossa naimisiin kahden viikon päästä. Miten ihmessä olen taas voinut masentua - vai olenko? Onko tämä sitä, vai jotain muuuta...mitä sitten?
Toki viimeisen vajaan vuoden aikana on tapahtunut paljon muutoksia, olen valmistunut yliopistosta, saanut uuden haastavan työn, olemme muuttaneet, mieheni vaihtoi myös työtä ja se työsuhde loppui lyhyeen, seurasi parin kuukauden työttömyys, nyt hänellä on uusi työ ja täysin eri työajat kuin minulla... Olen kyllä yksinäinen, mutta silti... Ihmettelen. Haluaisin taas olla oma onnellinen itseni. Olen kyseenalaistanut suhteemmekin, mutta kuitenkin tunnen häivähdyksen hyvää oloa aina mieheni seurassa ja kun olen miettinyt, miltä tuntuisi elämä illman häntä, olen tullut siihen tulokseen etten olisi ainakaan yhtään onnellisempi. Yksinäisempi vain, ja pelkäisin tuleeko koskaan ketään jonka kanssa elämäni jakaisin. Jakaa sen haluan, haluan perheen ja tavallisen elämän.
Yhä voimakkaammin ja useammin tunnen myös kateutta muita ihmisiä ja heidän saavutuksiaan kohtaan, vertaan elämääni muiden elämään ja koen jääneeni muka paljosta paitsi, vaikka oikeasti en ole.
Onko tämä masennusta, vai olenko muuten vaan sekaisin? Miten pääsen tästä olostani eroon?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mene ihmeessä hakemaan apua!Älä itseäsi kiusaa.
Mulla alkoi siivous tässä 6 tuntia sitten ja olen pitänyt taukoja ja levännyt välillä. Ei millään tahdo mistään tulla mitään.
Masis on sairaus siinä kuin muutkin. Ei diabeetikkokaan saa verensokeriaan pidettyä normaalin rajoissa paikkaa vaihtamalla. Samoin on masis,siihen tarttee lääkkeet.
Menethän hakemaan huomenna apua. Päivystykseen vaan ja apu alkaa rullata.
Älä ainakaan jätä miestäsi!Kerro hänelle avoimesti mikä sinulla on!
jos viime masennusta ei hoidettu kunnolla ja loppuun asti pois niin se saattaa uusia. ja varsinkin elämänmuutoksissa ja kun kysyy esim itseltään että haluanko olla tuon saman miehen kanssa loppu elämäni. niin se ahdistaa todella monen kohdalla.
Viettäkää ihanat häät ja nauti niistä täysin siemauksin! nauti hetkestä :)
mutta muista, että aina on joku jolla menee vielä huonommin. Mm. täällä.