lainaus Promerit Foorumi/Pirjo Pietilä
"Tuon tänne hyvin mielenkiintoisen artikkelin vanhemmat.comista:
Aluksi Siv Westerberg kiittää kutsusta tulla puhumaan Ruotsin tilanteesta.
Hän kertoo olevansa ”Pohjoismaisen Ihmisoikeus Komitea”-järjestön perustajajäsen. Järjestössä toimii Westerbergin lisäksi muitakin lakimiehiä, yliopisto-opettajia, lääkäreitä, opettajia ja monia muihin ammattikuntiin kuuluvia. He ovat kaikki hyvin huolestuneita perheiden tilanteesta Ruotsissa. Järjestö pyrkii parhaansa mukaan luomaan kontakteja muiden sellaisten maiden kanssa joissa näyttää olevan kehittymässä samanlainen trendi perheiden yksityisyyttä vastaan valtion kontrolloiman perheen suosimisena. Siv Westerberg haluaa kertoa tästä trendistä.
Ruotsi on viime vuosikymmenien aikana kehittynyt eräänlaiseksi sosio-medikaalisen totalitarismin valtioksi. Sellaiseksi totalitaariseksi valtioksi, jossa perheiltä riistetään oikeus huolehtia ja kasvattaa omat lapsensa; riistetään perusihmisoikeudet sekä perhe- että yksityiselämään.
1900-luvun Euroopan historiassa on joitakin hirvittäviä esimerkkejä siitä, kuinka demokratia voi muuttua totalitarismiksi. Useinmiten tällainen muodonmuutos saadaan aikaan aseistettujen sotilaiden ja virkapukuisten poliisien voimin. Sotilaat ja poliisit käyttävät tällöin brutaalia fyysistä väkivaltaa jokaista yksilöä vastaan joka kieltäytyy tottelemasta heitä. Kansalaiselle on välittömästi täysin ilmeistä että he eivät ole enää vapaita. Siitä alkaen he tietävät että he voivat sanoa ja tehdä vain sellaista minkä totalitarinen valtio sallii. Muutoin sinulle tapahtuu jotain todella pahaa.
Mutta Ruotsin kehitys sosio-medikaalisen totalitarismin valtioksi ei käynyt noin. Tosiasiassa armeijalla ja poliisilla on hyvin vähän valtaa Ruotsissa. Sen sijaan hallitus saavutti totalitaarisen valtansa käyttämällä henkilöitä joiden tavalliset ihmiset uskovat olevan heidän ystäviään. Siinä missä joskua muut Euroopan yksinvaltiaat käyttivät poliiseja ja aseistettuja sotilaita tehdäkseen kansalaiset tottelevaisiksi, Ruotsin viranomaiset käyttävät lääkäreitä, sairaanhoitajia, kätilöjä, opettajia, esikouluopettajia ja lastensuojeluviranomaisia tekemään likaisen työn heidän puolestaan.
Ruotsin viranomaiset medikalisoivat suuren joukon erilaisia arkipäivän ilmiöitä ja kuvailivat varsin tavanomaistakin käytöstä ”patologiseksi” (voisiko Suomessa käyttää lähes muoti-ilmaisuksi muotoutunutta ”oirehtimiseksi”? harrastelija suom. huom.). Esimerkiksi hellän ja suojelevan äidin kuvailtiin omaavan ”epäterveen, symbioottisen suhteen” lapseensa; se riitti tulkitsemaan hänet sopimattomaksi äidiksi. Tai otetaanpa esimerkiksi tosiasia, että koti jossa asuu neljä pientä lasta on joskus sotkuinen. Ruotsalaisissa oikeusprosesseissa tällainen on joskus kehittynyt teoriaksi että äidillä täytyy olla jokin psykiatrinen sairaus ja lasten terveys vaarantuu sotkuisen kodin vuoksi vain koska joku asiantuntija, lastenpsykiatri, sanoo näin.
Tällainen menetelmätapa on likipitäen vaarallisempaa tavalliselle kansalaiselle kuin aseistettujen sotilaiden ja poliisien käyttäminen. Jos olit juutalainen 1940-luvun natsi-Saksassa, tiesit hyvin että Gestapo on vihollisesi. Tiesit että on viisasta välttää olemasta missään tekemisissä Gestapon kanssa.
Mutta Ruotsissa käytetään viranhaltijoita, joiden, ainakin aluksi, uskot olevan ystävällismielisiä.
Useimmat teistä uskotte että äitiysneuvolan terveydenhoitajat, lastenlääkärinne, lastennne opettajat, toimeentulotukea myöntävät sosiaalityöntekijät joiden puoleen voi kääntyä kuun lopussa taloudellisen tuen toivossa, - ovat kaikki ystäviänne, eivät vihollisianne. Alkuun nämä ammatti-ihmiset ovat ystävällisiä; he vaikuttavat olevan oikeasti kiinnostuneita sinusta ja perheesi hyvinvoinnista.
He ovat niin ystävällisiä ja kilttejä sinulle että alat luottaa heihin. Niinpä uskoudut heille perhe-elämästäsi. Kerrot heille että – neljän pienen lapsen äitinä – olet joskus hirveän väsynyt ja uupunut niistä kaikista töistä jotka kuuluvat lasten kanssa elämiseen. Hetkellä, josta et olisi voinut edes uneksia muutamaa vuotta myöhemmin nuo sanat läimäistään naamallesi oikeusistunnossa. Istunnossa, jossa Ruotsin viranomaiset riistävät sinulta oikeuden huolehtia omista lapsistasi ja ottavat heidät tahdonvastaisesti huostaan ja laittavat heidät sijaisperheeseen.
Hyvin usein sanasi vääristellään. Otetaanpa vaikka että ”vuosia sitten Liisa Virtanen kertoi lääkärilleen että hän ei ollut oikein kunnossa vahtiakseen lapsiaan”. Valtiossa jossa lainkirjain otetaan vakavasti ja sitä noudatetaan oikeuskäsittelyssä, saat mahdollisuuden ristikuulustella todistajia. Äidin asianajajalla on mahdollisuus katsoa syvälle lääkärin silmiin ja kysyä: ”Lausuiko Liisa Virtanen todellakin tarkastiottaen juuri nuo sanat teille? Ennen kuin vastaatte kysymykseeni, hyvä tohtori, muistakaa että annatte todistuksenne valaehtoisesti”. Ja niinpä lääkäri hyvin todennäköisesti sanoo: ”No, se mitä hän oikeastaan sanoi, oli että hän oli hyvin väsynyt”.
Mutta tahdonvastaisen huostaanoton oikeustapauksia ei käsitellä Ruotsissa käräjäoikeuksissa vaan hallinto-oikeuksissa. Ja erittäin usein niissä ei anneta mahdollisuutta ristikuulustella todistajia ja asiantuntijoita. Hallinto-oikeuksien käsittelyt näyttävät Siv Westerbergin mielestä tasapuolisen oikeusprosessien ivamukaelmilta. Oikeudenkäynnit ovat sekoitus suullista ja kirjallista todistelua, ja kuulopuhe-todistus on sallittua. Siitä hetkestä alkaen kun Westerberg astuu oikeussaliin niiden onnettomien vanhempien asianajajana jotka tulevat pian menettämään lapsensa Ruotsin valtiolle, hän tuntee että eivät vain sosiaalityöntekijät, mutta myös oikeuslaitos, on häntä vastaan. Tuomari ja sosiaalihuollon virhanhaltijat juttelevat keskenään hyvin sydämellisesti. On selvää että he kokevat olevansa osa samaa, erittäin voimakasta määräysvaltasysteemiä.
Viimeisen kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden aikana ruotsalaiset perheet ovat pikkuhiljaa menettäneet perusihmisoikeuden perhe- ja yksityiselämään. Tuhansissa perheissä vanhemmat ovat sen seurauksena menettäneet lapsensa. Ruotsin valtio on pakkohuostaanottanut heidän lapsensa ja sijoittanut heidät sijaisperheisiin;
useinmiten myös erittäin huonoihin sijaisperheisiin.
Biologisten vanhempien sallitaan nähdä lapsiaan vain muutamia tunteja, vain muutaman kerran vuodessa, ja silloinkin joko sosiaalityöntekijöiden tai sijaisvanhempien valvonnan alaisuudessa. Jos lapsi on hyvin pieni silloin kuin hänet pakkohuostataan, hän unohtaa pian omat vanhempansa. Ja niinpä lapset ja vanhemmat vieraannutetaan toisistaan.
Sosiaalityöntekijät ja sijaisperheet vahvistavat vieraantumista. Säännönmukaisesti lapsille kerrotaan kuinka pahoja ja vaarallisia lapsen biologiset vanhemmat ovat. Jos pikkulapselle sanotaan tuollaista yhä uudelleen ja uudelleen, lapsi alkaa pian uskoa sen todeksi.
Varsin pian lapsi alkaa sanoa ettei hän halua nähdä enää vanhempiaan koska arvelee heidän olevan vaarallisia. Ja niinpä sijaisvanhemmat ja sosiaalityöntekijät kertovat vanhemmille ettei heillä ole lupaa tavata lastaan enää ollenkaan koska lapsi pelkää heitä. Todistaakseen sen sosiaalityöntekijät vievät lapsen psykiatrille – joka saa pääasiallisen ansiotulonsa juuri sosiaaliviranomaisten kanssa yhteistyössä toimimisestaan. Ja kuten yö seuraa päivää niin lastenpsykiatri kirjoittaa lääkärinlausunnon jossa vakuutetaan että lapsen henkinen terveys vaarantuu mikäli tämä joutuu tapaamaan biologisia vanhempiaan.
Silkkaa hölynpölyähän kaikki tämä on. Ei ole olemassa ainoatakaan tieteellisesti hyväksyttävää psykologista tai psykiatrista menetelmää ennustaa mitä lapsen tunne-elämälle tapahtuu tuollaisissa olosuhteissa. Kaikki on vain julmaa valhetta. Kysymys siitä kuinka usein tahdonvastaisesti huostaanotetun lapsen pitäisi sallia tavata vanhempiaan ei ole ollenkaan lääketieteellinen kysymys. Se on ”medikalisoitu” yksinkertaisesti siitä syystä että ratkaisu näyttäisi järkevältä ja "tieteelliseltä".
Jos tapaamisoikeudesta on kiistaa, osapuolina toisaalla biologiset vanhemmat, ja toisaalla sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat – ja hyvin usein sellaisia kiistoja on – kiista pitäisi ratkaista tasapuolisessa oikeuskäsittelyssä – ei lastenpsykiatrin toimesta. Vain erittäin painavista syistä voitaisiin päättää estää vanhempia tapaamasta omaa lastaan vähemmän kuin kerran viikossa. Samoin vain äärimmäisen vahvoin perustein lasten ja vanhempien tapaamiset suoritettaisiin valvotusti. Kuinka olisi mahdollista säilyttää henkilökohtaiset perhesiteet jos joku ulkopuolinen on kuuntelemassa joka sanaa jonka lapsi ja vanhempi sanovat toisilleen? Ja ikäväkseni minun on kerrottava etten ole kuullut ainoastakaan huostalapsesta Ruotsissa joka saisi tavata vanhempiaan edes kerran viikossa. Useimmissa kohtaamissani tapauksissa vanhempien sallitaan nähdä omaa lastaan vain pari tuntia joka toinen kuukausi tai vielä harvemmin.
Niissä erittäin harvoissa tapauksissa joissa vanhempien ja lasten sallitaan tavata toisiaan hiukan useammin – ja tämä ei ole koskaan enempää kuin kerran viikossa – on kaikissa onnellinen loppu. Se tarkoittaa, että lapsi muuttaa takaisin omien vanhempiensa luo ja perhe jälleenyhdistyy.
Ei ole myöskään tyypillistä että sijaisvanhemmat ja sosiaaliviranomaiset tunnustaisivat että on lapsen parhaan edun mukaista että hän muuttaisi omien vanhempiensa luo. Niissä harvoissa tapauksissa kun niin käy, kyse on poikkeuksetta toisesta syystä. Nimittäin, että lapsi pakenee sijaishuoltopaikasta kotiinsa vanhempiensa luo. Ja kun lapsi on tehnyt niin useita kertoja, sekä sosiaalityöntekijät että poliisit ovat lopulta luopuneet hakemasta lasta väkivalloin sijaishuoltopaikkaan.
Punnittu mielipiteeni näin ollen on, että sosiaaliviranomaiset estelevät biologisen lapsen ja vanhemman tapaamista koska he tietävät että lapsi tulee karkaamaan takaisin kotiinsa mikäli hänen perhesiteensä säilyy. Sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat tietävät varsin hyvin että mikäli lapselle annetaan tilaisuus vertailla aitoon rakkauteen perustuvaa huolenpitoa jonka hän saa omilta vanhemmiltaan siihen huolehtimiseen jota hän saa sijaiskodissa, lapsi valitsisi omien vanhempiensa luona asumisen.
Mutta kun vanhemmuuden vihaajilla, sosiaalityöntekijöillä, on lääkärinlausunto todisteena että lapsi kärsii psykologisesti jos hän saa nähdä vanhempiaan niin usein että tuntee heidät, vanhemmilla on erittäin harvoin mitään mahdollisuuksia saada päätöstä muuttumaan oikeudessa. Todellinen ’epäterve symbioottinen suhde’ on kehittynyt kun oikeus toimii asiantuntijoiden auliina orjana ja asiantuntijoiden elanto on sosiaalityöntekijöistä riippuvaista.
Päällimmäisenä mielessänne voi olla kysymys, miksi sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat ovat niin innokkaita viemään lapset pois vanhemmiltaan tällä tavalla? Pelkäänpä että kysymys on suurimmaksi osaksi rahasta. Mikäli sijaisvanhemmat menettäisivät huostalapset, jotka muuttaisivat siis takaisin koteihinsa, sijaisvanhemmat menettäisivät erittäin suuret tulot joita he saavat huostalapsista. Lisäksi suuri osa heidän tuloistaan on verotonta mikä on huomattava etuus Ruotsin kaltaisessa korkean verotuksen maassa. Muutama vuosi sitten Westerberg laskeskeli että ruotsalaisella sijaisäidillä jolla on neljä huostalasta, on korkeammat nettotulot kuin yliopiston professorilla.
Mitä tulee niihin motiiveihin, joita sosiaalityöntekijöillä on hankkivat tämä tuottoisan tulonlähteen toisten ihmisten lapsilla, - ne ovat myös suurimmaksi osaksi taloudellisia. Sosiaalityöntekijöillä ei yksinkertaisesti olisi mitään tekemistä jos he eivät jatkuvasti ’ottaisi puheeksi’ olettamiaan ’lapsen kaltoinkohtelun’ ongelmia. Ruotsissa ei ole todellista köyhyyttä ja homogeenisellä väestöllä varsin vähän todellisia sosiaalisia ongelmia. Käytännöllisesti katsoen sosiaalityöntekijöillä pitäisi olla varsin vähän tekemistä – jos he eivät työllistäisi itse itseään. Ja sen he tekevät hävyttömällä propagandallaan tavallisia perheitä vastaan. He kertovat raporteissaan ja tutkimuksissaan kuinka ihmiset laiminlyövät ja kaltoinkohtelevat lapsiaan ennennäkemättömässä mittakaavassa. Ja miksi emme ole kuulleet tästä aiemmin? Ihan vain siksi ettei meillä ennen ollut näitä ihmeellisiä sosiaalityöntekijöitä paljastamassa näitä asioita!"
loppu täällä:
http://www.promerit.net/forum/index.php?PHPSESSID=1e775264458206518e3edfabd883bceb&topic=966.0
"Tuon tänne hyvin mielenkiintoisen artikkelin vanhemmat.comista:
Aluksi Siv Westerberg kiittää kutsusta tulla puhumaan Ruotsin tilanteesta.
Hän kertoo olevansa ”Pohjoismaisen Ihmisoikeus Komitea”-järjestön perustajajäsen. Järjestössä toimii Westerbergin lisäksi muitakin lakimiehiä, yliopisto-opettajia, lääkäreitä, opettajia ja monia muihin ammattikuntiin kuuluvia. He ovat kaikki hyvin huolestuneita perheiden tilanteesta Ruotsissa. Järjestö pyrkii parhaansa mukaan luomaan kontakteja muiden sellaisten maiden kanssa joissa näyttää olevan kehittymässä samanlainen trendi perheiden yksityisyyttä vastaan valtion kontrolloiman perheen suosimisena. Siv Westerberg haluaa kertoa tästä trendistä.
Ruotsi on viime vuosikymmenien aikana kehittynyt eräänlaiseksi sosio-medikaalisen totalitarismin valtioksi. Sellaiseksi totalitaariseksi valtioksi, jossa perheiltä riistetään oikeus huolehtia ja kasvattaa omat lapsensa; riistetään perusihmisoikeudet sekä perhe- että yksityiselämään.
1900-luvun Euroopan historiassa on joitakin hirvittäviä esimerkkejä siitä, kuinka demokratia voi muuttua totalitarismiksi. Useinmiten tällainen muodonmuutos saadaan aikaan aseistettujen sotilaiden ja virkapukuisten poliisien voimin. Sotilaat ja poliisit käyttävät tällöin brutaalia fyysistä väkivaltaa jokaista yksilöä vastaan joka kieltäytyy tottelemasta heitä. Kansalaiselle on välittömästi täysin ilmeistä että he eivät ole enää vapaita. Siitä alkaen he tietävät että he voivat sanoa ja tehdä vain sellaista minkä totalitarinen valtio sallii. Muutoin sinulle tapahtuu jotain todella pahaa.
Mutta Ruotsin kehitys sosio-medikaalisen totalitarismin valtioksi ei käynyt noin. Tosiasiassa armeijalla ja poliisilla on hyvin vähän valtaa Ruotsissa. Sen sijaan hallitus saavutti totalitaarisen valtansa käyttämällä henkilöitä joiden tavalliset ihmiset uskovat olevan heidän ystäviään. Siinä missä joskua muut Euroopan yksinvaltiaat käyttivät poliiseja ja aseistettuja sotilaita tehdäkseen kansalaiset tottelevaisiksi, Ruotsin viranomaiset käyttävät lääkäreitä, sairaanhoitajia, kätilöjä, opettajia, esikouluopettajia ja lastensuojeluviranomaisia tekemään likaisen työn heidän puolestaan.
Ruotsin viranomaiset medikalisoivat suuren joukon erilaisia arkipäivän ilmiöitä ja kuvailivat varsin tavanomaistakin käytöstä ”patologiseksi” (voisiko Suomessa käyttää lähes muoti-ilmaisuksi muotoutunutta ”oirehtimiseksi”? harrastelija suom. huom.). Esimerkiksi hellän ja suojelevan äidin kuvailtiin omaavan ”epäterveen, symbioottisen suhteen” lapseensa; se riitti tulkitsemaan hänet sopimattomaksi äidiksi. Tai otetaanpa esimerkiksi tosiasia, että koti jossa asuu neljä pientä lasta on joskus sotkuinen. Ruotsalaisissa oikeusprosesseissa tällainen on joskus kehittynyt teoriaksi että äidillä täytyy olla jokin psykiatrinen sairaus ja lasten terveys vaarantuu sotkuisen kodin vuoksi vain koska joku asiantuntija, lastenpsykiatri, sanoo näin.
Tällainen menetelmätapa on likipitäen vaarallisempaa tavalliselle kansalaiselle kuin aseistettujen sotilaiden ja poliisien käyttäminen. Jos olit juutalainen 1940-luvun natsi-Saksassa, tiesit hyvin että Gestapo on vihollisesi. Tiesit että on viisasta välttää olemasta missään tekemisissä Gestapon kanssa.
Mutta Ruotsissa käytetään viranhaltijoita, joiden, ainakin aluksi, uskot olevan ystävällismielisiä.
Useimmat teistä uskotte että äitiysneuvolan terveydenhoitajat, lastenlääkärinne, lastennne opettajat, toimeentulotukea myöntävät sosiaalityöntekijät joiden puoleen voi kääntyä kuun lopussa taloudellisen tuen toivossa, - ovat kaikki ystäviänne, eivät vihollisianne. Alkuun nämä ammatti-ihmiset ovat ystävällisiä; he vaikuttavat olevan oikeasti kiinnostuneita sinusta ja perheesi hyvinvoinnista.
He ovat niin ystävällisiä ja kilttejä sinulle että alat luottaa heihin. Niinpä uskoudut heille perhe-elämästäsi. Kerrot heille että – neljän pienen lapsen äitinä – olet joskus hirveän väsynyt ja uupunut niistä kaikista töistä jotka kuuluvat lasten kanssa elämiseen. Hetkellä, josta et olisi voinut edes uneksia muutamaa vuotta myöhemmin nuo sanat läimäistään naamallesi oikeusistunnossa. Istunnossa, jossa Ruotsin viranomaiset riistävät sinulta oikeuden huolehtia omista lapsistasi ja ottavat heidät tahdonvastaisesti huostaan ja laittavat heidät sijaisperheeseen.
Hyvin usein sanasi vääristellään. Otetaanpa vaikka että ”vuosia sitten Liisa Virtanen kertoi lääkärilleen että hän ei ollut oikein kunnossa vahtiakseen lapsiaan”. Valtiossa jossa lainkirjain otetaan vakavasti ja sitä noudatetaan oikeuskäsittelyssä, saat mahdollisuuden ristikuulustella todistajia. Äidin asianajajalla on mahdollisuus katsoa syvälle lääkärin silmiin ja kysyä: ”Lausuiko Liisa Virtanen todellakin tarkastiottaen juuri nuo sanat teille? Ennen kuin vastaatte kysymykseeni, hyvä tohtori, muistakaa että annatte todistuksenne valaehtoisesti”. Ja niinpä lääkäri hyvin todennäköisesti sanoo: ”No, se mitä hän oikeastaan sanoi, oli että hän oli hyvin väsynyt”.
Mutta tahdonvastaisen huostaanoton oikeustapauksia ei käsitellä Ruotsissa käräjäoikeuksissa vaan hallinto-oikeuksissa. Ja erittäin usein niissä ei anneta mahdollisuutta ristikuulustella todistajia ja asiantuntijoita. Hallinto-oikeuksien käsittelyt näyttävät Siv Westerbergin mielestä tasapuolisen oikeusprosessien ivamukaelmilta. Oikeudenkäynnit ovat sekoitus suullista ja kirjallista todistelua, ja kuulopuhe-todistus on sallittua. Siitä hetkestä alkaen kun Westerberg astuu oikeussaliin niiden onnettomien vanhempien asianajajana jotka tulevat pian menettämään lapsensa Ruotsin valtiolle, hän tuntee että eivät vain sosiaalityöntekijät, mutta myös oikeuslaitos, on häntä vastaan. Tuomari ja sosiaalihuollon virhanhaltijat juttelevat keskenään hyvin sydämellisesti. On selvää että he kokevat olevansa osa samaa, erittäin voimakasta määräysvaltasysteemiä.
Viimeisen kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden aikana ruotsalaiset perheet ovat pikkuhiljaa menettäneet perusihmisoikeuden perhe- ja yksityiselämään. Tuhansissa perheissä vanhemmat ovat sen seurauksena menettäneet lapsensa. Ruotsin valtio on pakkohuostaanottanut heidän lapsensa ja sijoittanut heidät sijaisperheisiin;
useinmiten myös erittäin huonoihin sijaisperheisiin.
Biologisten vanhempien sallitaan nähdä lapsiaan vain muutamia tunteja, vain muutaman kerran vuodessa, ja silloinkin joko sosiaalityöntekijöiden tai sijaisvanhempien valvonnan alaisuudessa. Jos lapsi on hyvin pieni silloin kuin hänet pakkohuostataan, hän unohtaa pian omat vanhempansa. Ja niinpä lapset ja vanhemmat vieraannutetaan toisistaan.
Sosiaalityöntekijät ja sijaisperheet vahvistavat vieraantumista. Säännönmukaisesti lapsille kerrotaan kuinka pahoja ja vaarallisia lapsen biologiset vanhemmat ovat. Jos pikkulapselle sanotaan tuollaista yhä uudelleen ja uudelleen, lapsi alkaa pian uskoa sen todeksi.
Varsin pian lapsi alkaa sanoa ettei hän halua nähdä enää vanhempiaan koska arvelee heidän olevan vaarallisia. Ja niinpä sijaisvanhemmat ja sosiaalityöntekijät kertovat vanhemmille ettei heillä ole lupaa tavata lastaan enää ollenkaan koska lapsi pelkää heitä. Todistaakseen sen sosiaalityöntekijät vievät lapsen psykiatrille – joka saa pääasiallisen ansiotulonsa juuri sosiaaliviranomaisten kanssa yhteistyössä toimimisestaan. Ja kuten yö seuraa päivää niin lastenpsykiatri kirjoittaa lääkärinlausunnon jossa vakuutetaan että lapsen henkinen terveys vaarantuu mikäli tämä joutuu tapaamaan biologisia vanhempiaan.
Silkkaa hölynpölyähän kaikki tämä on. Ei ole olemassa ainoatakaan tieteellisesti hyväksyttävää psykologista tai psykiatrista menetelmää ennustaa mitä lapsen tunne-elämälle tapahtuu tuollaisissa olosuhteissa. Kaikki on vain julmaa valhetta. Kysymys siitä kuinka usein tahdonvastaisesti huostaanotetun lapsen pitäisi sallia tavata vanhempiaan ei ole ollenkaan lääketieteellinen kysymys. Se on ”medikalisoitu” yksinkertaisesti siitä syystä että ratkaisu näyttäisi järkevältä ja "tieteelliseltä".
Jos tapaamisoikeudesta on kiistaa, osapuolina toisaalla biologiset vanhemmat, ja toisaalla sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat – ja hyvin usein sellaisia kiistoja on – kiista pitäisi ratkaista tasapuolisessa oikeuskäsittelyssä – ei lastenpsykiatrin toimesta. Vain erittäin painavista syistä voitaisiin päättää estää vanhempia tapaamasta omaa lastaan vähemmän kuin kerran viikossa. Samoin vain äärimmäisen vahvoin perustein lasten ja vanhempien tapaamiset suoritettaisiin valvotusti. Kuinka olisi mahdollista säilyttää henkilökohtaiset perhesiteet jos joku ulkopuolinen on kuuntelemassa joka sanaa jonka lapsi ja vanhempi sanovat toisilleen? Ja ikäväkseni minun on kerrottava etten ole kuullut ainoastakaan huostalapsesta Ruotsissa joka saisi tavata vanhempiaan edes kerran viikossa. Useimmissa kohtaamissani tapauksissa vanhempien sallitaan nähdä omaa lastaan vain pari tuntia joka toinen kuukausi tai vielä harvemmin.
Niissä erittäin harvoissa tapauksissa joissa vanhempien ja lasten sallitaan tavata toisiaan hiukan useammin – ja tämä ei ole koskaan enempää kuin kerran viikossa – on kaikissa onnellinen loppu. Se tarkoittaa, että lapsi muuttaa takaisin omien vanhempiensa luo ja perhe jälleenyhdistyy.
Ei ole myöskään tyypillistä että sijaisvanhemmat ja sosiaaliviranomaiset tunnustaisivat että on lapsen parhaan edun mukaista että hän muuttaisi omien vanhempiensa luo. Niissä harvoissa tapauksissa kun niin käy, kyse on poikkeuksetta toisesta syystä. Nimittäin, että lapsi pakenee sijaishuoltopaikasta kotiinsa vanhempiensa luo. Ja kun lapsi on tehnyt niin useita kertoja, sekä sosiaalityöntekijät että poliisit ovat lopulta luopuneet hakemasta lasta väkivalloin sijaishuoltopaikkaan.
Punnittu mielipiteeni näin ollen on, että sosiaaliviranomaiset estelevät biologisen lapsen ja vanhemman tapaamista koska he tietävät että lapsi tulee karkaamaan takaisin kotiinsa mikäli hänen perhesiteensä säilyy. Sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat tietävät varsin hyvin että mikäli lapselle annetaan tilaisuus vertailla aitoon rakkauteen perustuvaa huolenpitoa jonka hän saa omilta vanhemmiltaan siihen huolehtimiseen jota hän saa sijaiskodissa, lapsi valitsisi omien vanhempiensa luona asumisen.
Mutta kun vanhemmuuden vihaajilla, sosiaalityöntekijöillä, on lääkärinlausunto todisteena että lapsi kärsii psykologisesti jos hän saa nähdä vanhempiaan niin usein että tuntee heidät, vanhemmilla on erittäin harvoin mitään mahdollisuuksia saada päätöstä muuttumaan oikeudessa. Todellinen ’epäterve symbioottinen suhde’ on kehittynyt kun oikeus toimii asiantuntijoiden auliina orjana ja asiantuntijoiden elanto on sosiaalityöntekijöistä riippuvaista.
Päällimmäisenä mielessänne voi olla kysymys, miksi sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat ovat niin innokkaita viemään lapset pois vanhemmiltaan tällä tavalla? Pelkäänpä että kysymys on suurimmaksi osaksi rahasta. Mikäli sijaisvanhemmat menettäisivät huostalapset, jotka muuttaisivat siis takaisin koteihinsa, sijaisvanhemmat menettäisivät erittäin suuret tulot joita he saavat huostalapsista. Lisäksi suuri osa heidän tuloistaan on verotonta mikä on huomattava etuus Ruotsin kaltaisessa korkean verotuksen maassa. Muutama vuosi sitten Westerberg laskeskeli että ruotsalaisella sijaisäidillä jolla on neljä huostalasta, on korkeammat nettotulot kuin yliopiston professorilla.
Mitä tulee niihin motiiveihin, joita sosiaalityöntekijöillä on hankkivat tämä tuottoisan tulonlähteen toisten ihmisten lapsilla, - ne ovat myös suurimmaksi osaksi taloudellisia. Sosiaalityöntekijöillä ei yksinkertaisesti olisi mitään tekemistä jos he eivät jatkuvasti ’ottaisi puheeksi’ olettamiaan ’lapsen kaltoinkohtelun’ ongelmia. Ruotsissa ei ole todellista köyhyyttä ja homogeenisellä väestöllä varsin vähän todellisia sosiaalisia ongelmia. Käytännöllisesti katsoen sosiaalityöntekijöillä pitäisi olla varsin vähän tekemistä – jos he eivät työllistäisi itse itseään. Ja sen he tekevät hävyttömällä propagandallaan tavallisia perheitä vastaan. He kertovat raporteissaan ja tutkimuksissaan kuinka ihmiset laiminlyövät ja kaltoinkohtelevat lapsiaan ennennäkemättömässä mittakaavassa. Ja miksi emme ole kuulleet tästä aiemmin? Ihan vain siksi ettei meillä ennen ollut näitä ihmeellisiä sosiaalityöntekijöitä paljastamassa näitä asioita!"
loppu täällä:
http://www.promerit.net/forum/index.php?PHPSESSID=1e775264458206518e3edfabd883bceb&topic=966.0
Vastaukset 6
Vanhimmat
70-luvun Suomessa ja se on lisääntymään päin.
Täyttä potaskaa koko juttu
ole.
Se on jo Suomessakin yleistä, erityisesti kai tehdaspaikkakunnilla. Se on peruskoulusta alkaen kaikkien käytäntöjen ohjeistuksissa, joita useimmat eivät ymmärrä eivätkä huomaa vaan uivat kuin säret ja kiiskit katiskaan. Joidenkin henkilöiden kohdalla totalitarismin ote on selvempi ja kovakouraisempi, kuin toisilla, eikä tarvitse olla rikollinen, ei hullu, ei työtä vieroksuva, eikä edes kaikista köyhimpiäkään.
Sairaskertomuksiin ei voi kirjoittaa viralliseksi totuudeksi mitä tahansa ja kelle tahansa, mutta niiden muiden sairaskertomuksiin voi kirjoittaa.
Mielestäni Suomessa alkoi rikollisten kulta-aika!
Minua ei ole koskaan syytetty mistään rikoksesta, olen omalla työlläni hankkinut omakotitalon ja sen loppuun maksanut, en ole erityisen pahasuinen, ymmärrän ja haluan ymmärtää erityisryhmien vaikeuksia ...en jaksa kirjoittaa enempää mainesanoja itsestäni, lista on liian pitkä DD.
Mutta kylläpä vaan oli joltain jäänyt muistitikun tuppi minun kirjoituspöytälaatikkooni. Ilmeisesti oli käyty koneellani tutkimassa lisää kirjoituksiani, vaikka niitä kirjoittelen muutenkin ylen määrin palstoille ja blogiini.
Poliisit kävivät aika ajoin soittamassa ovikelloani ja kyselemässä "asuuko täällä se ja se, eivätkä olleet uskovinaan kun ilmoitin mikä oli tilanne ja joka oli vakaana pysynyt parinkymmenen vuoden ajan, jolloin olin ostanut sen talon.
Kerran iltapimeällä mieskaksikko oli peruuttanut autonsa sisääntulotielle lähtövalmiiksi ja ovikellon soidessa huudettuani "kuka siellä?", vastattiin nuoren miehen äänellä kysyen, "onko teiltä jäänyt laukku auton takapenkille". Kun vastasin että "ei ole jäänyt", mies yritti vielä virkistää muistiani sanoen että "sellainen ruskea laukku". Siihen vastasin, että "ei ole jäänyt minkäänlaista laukkua minnekään", jolloin miehet lähtivät vastaamatta mitään.
Tapauksia oli paljon ja useamman tyyppisiä, mutta kirjoitin vain näytteeksi oman tulkintani mukaan yhden tyyppisestä totalitarismista.
Näiden tapahtuneiden seurauksena vaivaa epätietoisuus siitä, miten olen joutunut mustalistalle ja se syö energiaa.
Ja välittömästi yhteyttä omaan lääkäriisi.Tai sitten terveyskeskukseen.mielenterveytesi ei ole kunnossa.
tarvitse parantajaa, vaan sairaat.
hiukan, vaikka ne säikäyttivät silloin ajankohtaisesti.
Väitän, että kirjoittaessani näistä asioista, joissa kerron joutuneeni kohteeksi, kirjoitan aina mahdollisimman tarkasti mitä tapahtui ja kuinka kaikki kävi.
En tiedä mitään keinoa millä näyttää toteen. Muistitikun tupen laitoin kyllä talteen, mutta sehän ei todista mitään.