Ajatelkaapa sota-aikaa ja sen jälkeistä aikaa. Moni nainen menetti rintamalle miehensä ja siitä oli vain jatkettava elämää eteenpäin hyvin surkeissa olosuhteissa ehkä pienten lasten kanssa kovaa työtä tehden ja selvittävä kaikesta surusta, traumasta ja masennuksesta. Oli vain pakko elää eteenpäin ja siitä se elämä kuitenkin jatkui ja valostui.
Ei tainnut silloin olla lääkäri kaikille jakamassa masennuslääkkeitä. Ei ollut mitään apua, lääkkeitä tai terapiaa, itse piti elää eteenpäin.
Ei tainnut silloin olla lääkäri kaikille jakamassa masennuslääkkeitä. Ei ollut mitään apua, lääkkeitä tai terapiaa, itse piti elää eteenpäin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
monista vanhemmista ja heidän lapsistaan. Kun ukki ja mummi ovat olleet onnettomia ja hakanneet lastensa päähän "omillaan pitää pärjätä aina ja jokaisessa tilanteessa" niin kynnys lapsilla ja lapsenlapsilla on paljon korkeampi hakea apua tai edes puhua vanhemmilleen mielenterveysongelmistaan, koska niitä ei oteta todestaan.
Esimerkiksi oma äitini on aina sanonut, että apua pitää hakea VASTA SITTEN KUN ON IHAN PAKKO. MUUTEN ON PÄRJÄTTÄVÄ AINA OMILLAAN, KOSKA HÄNKIN JA HÄNEN VANHEMPANSA PÄRJÄSIVÄT.
Puhut ASIAA!!!
Silloin ei ollu vielä lamaa eikä tämä teollistunut kulutuspaska ollut huipussaan. Ihmiset vielä menetteli.
ihmisluonteissa ja yhteiskunnassa. Mr. Markkinavoima ei ollut vielä aikuinen eikä myöskään EU-valtio synnytetty.
Oli yksinkertaisempaa ja tunnetusti se ON onnellisempaa elämää. Siinä kai sitten vaikeudet ja hirveet tapahtumatkin oli parempi kestää ja ne kai oli jotenkin luonnollisempiä.
Tää yleinen maailmanmeno ei ole oikein ihmiselle luonnollinen, ennen oli paremmin, vaikka olikin se kamala talvi- ja jatkosota.
Nää on mielenkiintoisia juttuja vertailla ja ihmetellä, hups!
Eikä ollut ennen antibioottejakaan, eikä tulehduskipulääkkeitä, eikä kirurgiaa. Eikä röntgeneitä ja kerroskuvauslaitteita.
Kyllä ennen sentään oli asiat paremmin.
Ei ollut edesmenneillä äidillä ja isällä, ei: autoa, pesukonetta, tiskikonetta, pakastinta, jääkaapia.
Hekö saivat siten näin - työterapiaa !?
On todella vaikea ja puhuttelevaakin yritä verrata. On tosi, että mihen he pärjäsivät ilman esim. tuota lääketieteellistä apupuolta ja kriisi- tms. keskusteluapua. Keskustelivat ystävien ja sukulaisten kesken riittävästi, sitä ei ole enää!
Itsenikin lapsuudessa oli tuommoinen outo 'vasta kun pakko' -ajattelu. Kauhea lääkekielteisyys perheessäni; lääkkeita eri asioihin pidettiin suunnilleen hölmöjen ja heikkojen juttuna. Olihan se kauhean tietämätöntä muutoinkin paitsi että olisi ollut edes 'rauhoittavia' joka ihmisen avuksi saatavilla isoissa kriiseissä.
Niin,hmmm, tämä ketju on Masennus-palstala. Kyllähän jälkelaiset sitten imivät itseensä ahdistuneen ilmapiirin, elämässä tapahtuneiden asioiden ja 'salaisuuksien' ahdistukset, masennukset, riidat, taistelut. Eikä mitään lällyjä hellimisiä tai tukea-antavia puheita pidetty mitenkään muodikkaina. Mitäs meistä sitten tuli? Mitäs me uljaassa yksinäisyydessämme täällä palstalla nyt puuhataan. Missä fibbaa?
Voi niitä aikoja - ja näitä !
Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ei ollut tehoavaa hoitoa ennen 1940-luku, jolloin litiumlääitys keksittiin. Freudilaiset terapeutit olivat hankaluuksissa, koska psykoanalyysista ei ollut hyötyä tai se jopa pahensi potilaan tilaa. Jos olisin elänyt tuolloin, olisin luultavasti tehnyt itsemurhan, kuten Virginia Woolf.
niiden katkerien inhottavien akkojen ja vaimojaan/lapsiaan hakkaavien miesten kehittyneen? Sodan jälkeen oli monilla kyllä alkoholi/huumeongelmia, et silleen. Joskus ei muuten ollut syöpähoitojakaan, eikä eräitä nykyään tavallisimpia lääkkeitä (penisilliini ja anbiootit esim.), että pitäisköhän luopua niistäkin? Oikeasti, ei ne "vanhat, hyvät ajat" aina olleet niin hyviä, että sieltä kannattaisi mallia ottaa.
Ennen oli varmasti yksinkertaista ja siten ehkä helpompaa. Työt tietysti olivat rankkoja, ei tarvinnut työpäivän jälkeen miettiä, että pitäisi varmaan mennä vielä kuntoilemalla pitämään itsestään huolta.
Oli isoja perheitä ja kaikki asuivat saman katon alla. Varmasti silloin perheissä puhuttiin ja tuettiin.
Mutta eikös meitä edeltävät sukupolvet ole rakentaneet tästä maailmasta tällaisen? On haluttu omille lapsille parempaa, ei olla ajateltukaan, että mitä nämä parannukset voivatkaan ketjureaktiona aiheuttaa.
Olen tarvinnut lääkkeitä omaan toipumiseeni, mutta ennen kaikkea olen tarvinnut terapiaa, viikottaisia jutteluhetkiä psykologin kanssa. Myös omien vanhempien kanssa olen jutellut enemmän, vaikka se on ollut vaikeaa.
Nykyään eläminen ja oleminen on vaikeaa, kun pitää säätää niin paljon kaikkea. Minä olen ja asun yksin koiran kanssa, opiskelen uuteen ammattiin ja silti välillä meinaa pää räjähtää, kun saa olla järjestämässä kaiken maailman asioita joka puolella. Entä sitten yksinhuoltajat tai suurperheiden vanhemmat. Nykyään saa pelätä väkivaltaa, autoja, luokkakavereita, opiskelutovereita, huumeita ja nuoren ihmisen maailmassa ei ole yhtään paineetonta päivää. Milloin vanhemmat vaatii, opinahjo vaatii, kaverit vaatii.
Nyt sitten kallistuu ruoka, lääkkeet ja liikkuminen yleisillä kulkuneuvoilla. Onnellinen saa olla se, joka pystyy elämään edes päivän murehtimatta elämäänsä.
Ja ei ne kaikki ennen vanhaan jaksaneet niitä menetyksiä ja vaikeuksia kohdata. Järveen on monta minunkin suvustani kävellyt ja sinne jäänyt.
Keskusteluterapia auttaa eniten masennukseen, mutta lääkkeet auttaa siihen, että jaksaa nousta ylös ja mennä sinne terapeutin luokse. IMHO
sodan käyneille miehille, traumat kokeneille sotureille, isän maamme puolustajille. Ei ollut traumojen purkua tai muuta vastaavaa psykoterapiaa. Tiedän tässä totta puhuen, että isäni kärsi voimakkaana sodan traumat. Hän oli haavoittunut Syvärillä, kiväärin luodin arpi kaulassa ja jatkuva asian läpikäynti..ja lopulta itsemurha v.1970 alussa..Eli hänkin oli vielä sodan UHRI..Ja me jälkeläiset mietimme edelleen, miten olisi paras ollut silloin..Tiedä häntä.?.