Yleiselle vuodattajalle

on paljon niitä jotka itkevät yksinäisyyttään jopa puhuvat päivänsä päättämisestä mutta jos joku vakituinen palstalainen tai satunnainen kävijä, haluaisi kirjoitella tämän yksinäisen kanssa niin tuo toinenpa vaan katoaa mystisesti. Aika outoa se aika minusta on, jos toinen on yksinäinen ja siinä surullisessa tilanteessa missä kirjoittaa olevansa. Itse ainakin avoimin mielin kirjoittaisin ja selvittäisin minkälainen ihminen olisi kiinnostunut seurastani.

Sitäpaitsi...eihän se sähköpostin kirjoittelu nyt niin vakavaa tai sido mihinkään mistä ei pääsisi irti, eikä siinä mitään voi menettääkään. Pieni mahdollisuushan se on mutta mahdollisuus kumminkin löytää ainakin postittelu kaveri ellei jotain netin ulkopuolista muodostuiskaan.

Senhän sähköpostittelunkin voi aina lopettaa jos tuntuu joidenkin viestin jälkeen selkeästi ettei tämä tuttavuus olekaan sellainen jonka kanssa osaa asioista kirjoittaa tms. Tietysti tämä on fiksua toiselle omin sanoin kertoa jos päätyy tuohon. Niin, ja tavatahan ei aina tarvitse vaikka kirjoittelisikin postia :)

Olin vähän toisaalla, enkä kokenut olevani niin yksinäinen. Tai no se henkinen, sielun yksinäisyys minulla on mukana lähes aina. Ehkä kuitenkin ammensin mieleeni hyviä kesäisiä kokemuksia, joiden avulla jaksanee yli pitkän syksyn ja talven. Mutta haluaisin myös jakaa niitä kokemuksia ja ajatuksia jonkun erityisen tärkeän henkilön kanssa. En tiedä jaksaisiko monikaan nuori nainen kuunnella Yleisen vuodattajan kaltaista herraa, joka pohtisi henkeviä. On sitä vaan niin oudoille taajuuksille viritetty, ainakin näin nuoreksi... :/.

Ei minun elämässäni ole tapahtunut omalla kohdallani mitään uutta, erityisen hyvää. Eli en ole kohdannut mukavaa naista, vaan jatkanut yksinäistä taivaltamista.
Viimeksi viikonloppuna ahdisti illalla melko voimakkaasti. Istuin vain, enkä päässyt hetkeen liikkeelle kun tekemättömiä hommia tuntui olevan jonoksi saakka. Rauhoittavia ei kuitenkaan ole tarvinnut ottaa, kai ne säännölliset tropit kuitenkin auttavat niin merkittävästi.

Välillä olen vihainen itselleni. Etenkin negatiivinen ajattelu itseä kohtaan harmittaa. Olen vihainen huonoista ihmissuhdetaidoistani (kyvyttömyys löytää seurustelukumppania ja estynyt olemus yleensä ihmisten seurassa). Muutenkin tällainen yksinäinen, perheetön mies herättänee sääliä ja kummeksuntaa.
Mutku, mutku.. Kukaan ei voi nähdä minun pääni sisälle. Vain vähän kurkistaa ajatusteni syntypaikkaan. He eivät voi täysin tietää miten yksinäinen ja onneton tämä mies onkaan. Ulkoinen seesteinen olemus ei tässä tapauksessa jatku sisälle samanlaisena. Mies käy jakuvaa sisällissotaa itseään vastaan. Miettii miksei kelpaa, miksei löydä, miksei osaa, miksei uskalla, miksei tavoita rakkautta elämäänsä jne. Ja se on minulle raskas taakka. Nyt menen nukkumaan kun väsyttää.

-Yleinen vuodattaja